Ongelmia omassa äitisuhteessa

En tiedä kuuluuko tämä tänne, mutta kertoisitteko asiaan mielipiteenne?

Mulla on 12/07 ja 03/10 syntyneet lapset. Oma äitini kasvatti meidät kolme lastaan pelotellen, uhkaillen, huutaen ja lyöden. Oltiinkin siis tosi kilttejä lapsia, juu. Myös minä olen luonteeltani lyhytpinnainen kuten äitini, mutta yritän tehdä kaikkeni etten sentään koskaan kävisi lapsiini käsiksi.

Meidän lapset on kumpikin huonoja syömään. Syötin tälle liki kolmevuotiaalle iltapuuroa omien vanhempieni luona. Vauva itki vieressä väsymystään, piti päästä nopeasti lähtemään kotiin. Esikoinen vastusteli puuron kanssa. Karjaisin esikoiselle että nyt sä ***tana syöt tämän puuron!! Ja kun hän luonnollisesti alkoi itkeä, nostin tuolista pois, menin pukemaan pihavaatteet ja sanoin että ole sitten syömättä, nyt mennään. Äitini otti lapseni syliinsä ja alkoi haukkumaan minua huonoksi äidiksi. Lapsestani kuulemma huomaa että hänelle huudetaan kotona. Kysyin äidiltäni, ootko sä muka ollut sen parempi äiti, johon hän, että "Meidän lapset ei oo koskaan änkyttäneet tai kastelleet sänkyä". Ai että muhun sattui. Kolmevuotias on vasta viikon verran opetellut olemaan öitä ilman vaippaa ja pari vahinkoa on tullut, satunnaisen änkyttämisenkin olen laittanut normaalin kehityksen piikkiin.

Mä olen nyt vuorokauden itkenyt silmiä päästäni. Tuli niin paha mieli. Eikö satunnainen lapselle huutaminen ole kuitenkin inhimillistä?? Ja äitini omat kasvatusperiaatteet huomioon ottaen oliko hän oikeutettu haukkumaan minua?

Haluaisin kuulla ulkopuolisten rehellisiä mielipiteitä, auttakaa!

 

Kyllä kaikki äidit joskus räjähtävät. Se miten usein ja missä tilanteissa ehkä sitten määrittää mikä on liikaa ja mikä ei. Musta tärkeintä on se että jos vaikka räjähtää niin muistaa rauhoittuessaan pyyttää lapselta anteeksi. Onhan se kuitenkin niin että ei se räjähtäminen ole se paras keino tilanteissa, mutta ihmisiä tässä vaan ollaan. Esim. minä räjähtämisen jälkeen otan lapsen syliin ja pydän anteeksi ja selitän miksi nyt räjähdin. Esim. äiti on väsy ja sitten kun veli jo tuossa valmiiksi kiukutteli ja sinäkin aloit kiukuttelemaan niin äiti vaan turhautui. Tässä oppii että tunteiden ilmaiseminen on ok, mutta jos loukataan niin osataan pyytää anteeksikin. Ja anteeksipyyntö myös takaa sen että lapsi ymmärtää että vika ei ollut hänessä vaan ennemmin tilanteessa.
Äidiltäsi tuo kommentii oli todella epäkypsä. Ja kun otta huomioon millainen äiti hän on ollut niin ei mitenkään yllättävä. Hänhän ikäänkuin löi sua nyt henkisesti kun et toiminut miten hän olisi tahtonut sun toimivan.
Kastelu tossa välissä on ihan normaalia ja änkytys kannattaa vaikka ottaa neuvolassa puheeksi jos ei mene ohi Sillä ei ole tekemistä änkytyksen kanssa jos joskus suutahdat. Sitten varmaan kaikki lapset änkyttäisivät.

Anna itsellesi lupa olla ihminen ja muista kuitenkin muistuttaa lapsiasi myös siitä että olet vain ihminen ja siksi suutut välillä.

Sitten mennään ikävän huutamisen puolelle jos kaikesta huudetaan tai sellasista asioista jotka on vahinkoja. Esim. vaikka yökastelusta suuttuminen lapselle on typärää tai vaikka se jos lapsi vahingossa pudottaa lasin. Mutta itse varmaan tiedät millainen äiti olet ja missä tilanteissa pinna pettää. Ja jos tuntuu että ihan normaalisti niin no hätä ja jos tuntuu että suutut vähän turhankin pienistä asioista niin siitäkin kannattaa puhua neuvolassa. Neuvolan kautta voi saada apua jaksamisen ja muun kanssa

 

Kiitos vastauksesta. Se helpotti oloani. Surullista jos välini katkeavat äitiini tämän myötä. Haluan lapsilleni isovanhemmat. Olin halunnut unohtaa menneet ja antanut ikävät muistot lapsuudestani jo mielessäni anteeksi äidilleni. Olisin halunnut vain elää tätä elämää - johon myös vanhempani kuuluvat. Pelkään että joudun nyt keskustelemaan menneistä asioista äitini kanssa. Pelkään että hän kiertää veistä haavassa ja satuttaa. Mutta kaikesta huolimatta en aio jättää asiaa tähän, äitini saa luvan pyytää anteeksi, tai sitten häipyä kauas minusta.

 

Uusi käänne, saisinko mielipiteitä ulkopuolisilta edelleen?

En ole tuon tapahtuman jälkeen ollut tekemisissä äitini kanssa. Tänä aamuna hän tuli meille, kävi takapihalla tapaamassa esikoispoikaa ja lähti pois. Ei anteeksipyyntöjä, mitään. Halusi vain nähdä lapsenlapsensa. Jäin kummastelemaan käytöstä monttu auki. Aika itsekästä ja moukkamaista toimintaa minusta. Oliko?? Soitin perään, halusi kuulemma vain nähdä pojan. Kysyin, eikö olisi anteeksipyydettävää, pyysi anteeksi että puuttui meidän kasvatukseen, MUTTA olen kuulemma julma ja en saisi kiroilla lapsille ja että kun teidän syöminen on tuollasta teatraalista, vika on siis minussa eli lasten äidissä. Hän oli niin julma lapsilleen pienenä koska hänellä ei ollut nettiä josta olisi saanut tietoa lastenkasvatuksesta, minulla on netti joten minun pitäisi nyt osata kasvattaa lapseni oikeaoppisesti kuten netissä sanotaan. Eikä kiroilla tmv. Ja edelleen esikoisen änkyttäminen ja yökastelu (3v.) johtuvat siitä että olen niin kamala äiti. Lopuksi löin luurin korvaan.

Siis voi itku että mua itkettää, ei mulla voi olla tollasta äitiä, miksi just mulla?! Ollaan huomattu että poika alkaa änkyttää kun tapahtuu jotain oikein kivaa, esim. koko päivä puhuttiin että illalla on Pauliinan synttärikutsut, illalla mennään Pauliinnan synttäreille, niin jännitti sitä niin paljon (kai) että alkoi puhuessaan änkyttää. Samasta syystä varmaan aina mummolassakin, on niin kivaa... Oon tietoisesti venyttäny pinnani ihan äärimmilleen tuon "välikohtauksen" jälkeen niin etten varmasti oo räjähdelly pojalle, ja änkyttää joskus silti. Aamuyöstä tuli melkein joka yö vahinko sänkyyn eikä ees heränny siihen, joten päädyttiin käyttään öisin vaippaa edelleen toistaiseksi. Ehkei hän ole siihen vielä valmis? Joulukuussa täyttää 3?

Mä toisinaan jo mietin itsekin että oonko mä oikeasti keskivertoa huonompi äiti ja ajatus masentaa. Vaikka itse yritän kaiken aikaa olla paras äiti lapsilleni ja tehdä parhaani. Olen yrittänyt ymmärtää että meidän lapset nyt vain on huonoja syömään, on oltava leluja pöydässä jne. Eikä se johdu musta, mutta äitini mielipiteiden myötä olen alkanut kyseenalaistaa, voisko sittenkin syy olla mussa. Se masentaa. Jos mussa olis vika, joka yrittää kuitenkin kokoajan olla Paras Äiti, niin millasia sit on sellaset lapset joiden äiti ei ees yritä??

Ääh...on vaan niin masentunut mieli kun oma äiti "lyö vasten kasvoja".

 

Voi että. Miten tuttua. Mun oma äitini sai mut kakskymppisenä ja hänen elämänsä oli ihan sekaisin. Hänenkin äitinsä on sadistisesti lyönyt ja polttanut silitysraudalla yms. lapsiaan, joten niinpä minunkin lapsuuteni oli yhtä psyykkistä ja fyysistä väkivaltaa. Tämän lisäksi 8-vuotiaana hän alkoi haukkumaan minua lihavaksi, joka on aiheuttanut suunnattomia traumoja oman kehonkuvan kanssa vielä näin yli kolmekymppisenäkin.

Meillä on hyvin pitkälle samanlainen suhde ollut, äiti yrittää määräillä, kommmentoida, olla ilkeä. Meillä yleensä jos mikään muu hänen "loukkaus" ei mene läpi, rupeaa haukkumaan mua lihavaksi (esim. niin että sanoo et mieheni jättää mut jos en laihdu olen niin ruma ja läski yms.).

Mä olen sitä mieltä, että sä tarttet ulkopuolista apua jutteleen näitä asioita läpi. Itse sain MLL:n ja neuvolan kautta tukihenkilön joka on äitini ikäinen ja jonka kanssa me käydään näitä asioita läpi. Vähän kuin "varaäiti".

Sinä olet lapsellesi paras äiti, yökastelu ei ole mitenkään erikoista eikä lapselle huutaminenkaan (joskus, kunhan ei aina). Sulla on kaks lasta joista toinen vielä pieni, olet väsynyt. Ihan normaalia että on pinna kireällä, älä ainakaan syytä itseäsi mistään.

Äitisi on elänyt elämänsä ja vanhemmalla iällä ei miksikään muutu. Sun tehtäväsi on (myöskin lastesi äitinä) pystyä hoitamaan itsesi kuntoon, ja muuttamaan omaa suhtautumistasi äitisi sanoihin. Ettei lapset vaistoa että mummu saa aina äidin itkemään että mummu on paha.

Pyydä nla:sta apua, pääset jutteleen pari kertaa vaiks psykologin kanssa, se auttaa jo paljon!

Itte kävin ennen raskautta kolmevuotisen psykoterapian (2 kertaa viikossa siis 3 vuoden ajan) ja siellä hoidettiin pahimmat haavat ja arvet kuntoon, mutta toki äitiyden myötä on noussut uusia asioita esiin.

 

Oma äitini teki samantyyppisen tempun kun ärähdin lapselle. Ja itse ollut todellakin huono äiti, mutta sillä ei ole kuulemma merkitystä koska siitä on niin kauan. Haukkui minut ja perheeni koko suvulle, jonka seurauksena ei olla enää tekemisissä äidin tai äidin puolen suvun kanssa. Vaikka poisti paljon taakkaa harteilta, niin myös aiheutti paljon pahaa. En pystynyt kahteen viikkoon nukkumaan ja edelleen pelkotiloja mitä tasapainottomana tunnettu "äiti" saa aikaiseksi. Onneksi asuu edes eri kaupungissa Mutta äidinkin "menettämisestä" selviää...

 

Ihan kun puhuisit mun äidistä. On niin väärin että henkisesti satutetaan niin lujasti että jää joillekkin jopa ikuiset arvet..
Kaiken Maailman Mietteet blogi