ongelma..

Onko kenelläkään kokemusta siitä kun on aikaisemmasta liitosta lapsi(minulla tällä hetkeelä 2v poika) ja nyt olen avoliitossa ja tammikuussa pitäisi tulla poika tämän nykyisen mieheni kanssa ja ikävä kyllä minusta tuntuu ettei nykyinen mieheni oikein hyväksy aikaisempaa poikaani.. Hän myöskin haukkuu ex-miestäni myös pojan kuullen, vaikka olen monesti kieltänyt niin tapahtuvan, koska en todellakaan halua että poikani kuulee isästään puhuttavan niin vaikka onkin edelleen hyvin pieni.. Sotahan siitä vain syntyy, kuulema puolustelen vain entistäni ja voin kuulema palata sen luo jos mieli niin tekee. MITÄ TEEN??? Mikä auttaa asiaan?

voit myös laittaa s-postilla, vastaan mielelläni!
teukka-85@jippii.fi

 

Tässä vaiheessa olisi todella hyvä puuttua kunnolla tuohon kirjoittamaasi ongelmaan. Miehellesi on hyvä selittää mahdollisimman rauhallisesti että kysymys ei ole sinun tunteistasi ex-miestäsi kohtaan, vaan pojan oikeuksista isäänsä. Olisi myös hyvä selittää hänelle että hän on sinulle tärkeä ja rakas, mutta on turha ruveta kilpailemaan poikasi kanssa sillä siinä hän jää aina kakkoseksi. Tällä tavoin varmistat tasa-arvoisen lapsuuden tulevan vauvan kanssa.

Olen itse kasvanut uusperheessä jos uusi mies jatkuvasti mustamaalasi isääni. Siinä käy yksinkertaisesti silleen että kun lapsi tarpeeksi kasvaa (esim. teini-iässä) asioiden oikea laita valkenee ja siinä uusi mies muuttuu paskaksi jätkäksi ja sinä heikoksi kun et ole alusta asti pitänyt poikasi puolia. Pahimassa tapauksessa poikasi on katkera sinulle loppu elämän. Tämä siis karrikoidusti ilmaistuna.

Et kertonut kuinka kauan olette olleet yhdessä ja miehesi ikää. Alkuvaiheessa tämmöiset on vielä suht helppo estää. Tuntuu muutenkin että uusperheen lapsettomat osapuolet ovat ihan turhaan mustasukkaisia ex-miehistä ja lapsista (aina ei voi tosin yleistää). Omalta kohdaltani olen päättänyt (mikäli tuo päätös loppuelämän pitää) että "hankin" lapsia tasan yhden ja saman miehen kanssa. Jos ei suhde kestä niin that´s it! Itse en halua koskaan ruveta siihen uusperhehelvettiin jossa itse olen kasvanut. En tuomitse kenenkään menettelyä, mutta itse en aio taistella samojen asioiden kanssa kun äitini sen verran kuluttavaa se on. Tsemppiä!

 

Minä olen iineksen kanssa samoilla linjoilla mutta pehmentäisin hiukan tuota että poika menee isäpuolen edelle. Meillä on ainakin niin että lapsi ja isä ovat samalla viivalla , molempia rakastetaan YHTÄ PALJON silloin ei KUMPIKAAN tunne oloaan huonommaksi ja kyllä mä ihan oikeasti rakaksta miestäni ja lastani ihan yhtä paljon molempia :hug:

 

Minulla on lapsi, nuorena hankittu, yksinhuoltaja olin. Pojalla ei ole ollut isää koko varhaislapsuudessaan, nyt 10 vuotiaana sain vihdoin aikaiseksi tuon selvitysrumban kun poika alkoi isäänsä kysellä. Olin niin päättänyt että kun se aika tulee niin sitten. Nykyinen mieheni on ollut poikani elämässä jo vuosia ja isyysselvityksen jälkeen pojan ja mieheni välit viilenivät jotenkin ihmeellisesti. Sitä ennen oli oikein lämpimät ja hyvät välit. Samalla tähän on syntynyt pari sisarustakin kuvioihin ja sekin on viilentänyt miestäni esikoistani kohtaan. Kyllä tuntuu pahalta. Välillä kuitenkin pidän puhutteluita miehelleni ja joskus pojalleni, joka on jo jossain murrosiän kynnyksellä ja uhma nostaa päätään. Poika kuitenkin tapaa biologista isäänsä parin kuukauden välein ja heillä on oikein hyvät ja lämpimät välit, kaveruussuhde. Aviopuolisoni on sanonut että häntä vaivaa se että hän joutuu tekemään ns. "likaisen työn" ja biologinen isä kerää "kerman päältä" eli saa ne parhaat hetket. Tottahan se on. Mutta kuitenkin pitäisi yrittää aina parhaansa perheen eteen, rakastaa kaikkia jäseniä tasapuolisesti.

Joskus pahimpien riitojen kohdatessa, kun on oikein oikein paha kausi menossa, tuntuu että otan lapset ja lähden. He ovat kuitenkin etusijalla. Vaikka miestäni rakastan paljon ja tosissani, luulen että hän selviäisi hyvin ilman minua. Ja minä ilman häntä. Saisin lapset ns. "turvaan" arvostelulta" ja saisivat tasa-arvoisen lapsuuden. Pienet eivät todellakaan vielä ymmärrä että esikoisella on eri isä. Ovat tietenkin kasvaneet siihen, vaikka ymmätäväisivätkin. Huoh. Kyllä nämä on vaikeita asioita. Mielessä painaa monesti millaiset traumat lapsille jää asioista mitä tapahtuu nyt. Olen kyllä esikoisen kanssa käynyt keskusteluja ja luottamuksen olen saanut luotua itseeni. Toivoisin hartaasti että myös mieheni yrittäisi, nyt jo saattaa olla liian myöhäistä. Tulee vieläkin isompia riitoja kun murrosikä alkaa. Pelottaa.

Kerran erään pattitilanteen pahennuttua äärimmilleen, menetin hermoni, sain raivarin, pistin takin päälle ja painuin ulos. Kävelin puolitoista tuntia pitkin katuja ja kiroilin ja itkin. Sitten kun tulin, illalla selvitin miehelleni miksi lähdin. En minä kyllä tajua ettei hän tajua, vieläkään. Kerään taas aikani pahaa oloa sisääni ja sitten taas pamahtaa tavalla tai toisella. Ja tuokin tilanne lähti juuri sellaisesta jutusta, kun oli viikonloppu aluillaan, esikoinen ei ollut ollut vähään aikaan viikonloppua kotona ja olisin halunnut että olisi oikein mukava ja rauhallinen yhdessä olon hetki. Mutta hitsi soikoon. Heti alkoi se patistus ja huuto, ja arvostelu. Muutama asia liikaa. Nyt taas viikonloppu edessä ja jännittää kuin käy. Mies on kyllä muuten oikein mukava ja rauhallinen, tosin ärhentelee pienimmillekin joskus aikalailla. Harmittaa vaan tuon isoimman kannalta. En oikein tiedä kuinka oravanpyörästä pääsisi.

 

voit lohduttaa miestäsi sillä että vaikka nyt tuntuisi siltä että biologinen isä "kerää kermat päältä", niin lapsellasi on aivot ja hieman aikuistuttuaan myös osaa arvostaa isäpuolen panosta kasvatuksessa ja muissa asioissa ja normaalit riidat kuuluvat asiaan. Biologinen isä ei sulje pois isäpuolen merkitystä ja roolia, ellei hän sitä itse tee. Itselleni on käynyt juuri niin aikuistuttuani että, on ihan sama mitä muut väittävät, selittävät ja ovat mieltä, koska osaan itse päätellä ja ymmärtää asiat.

Sitä mitä tämä aikuinen (minä siis) en vieläkään pysty ymmärtämään että miten lapsi voi ensin olla rakas, mutta omien lapsien synnyttyä menettää täysin merkityksensä. Lapsi tarvitsee ihan yhtä paljon rakkautta teini-iässä kun lapsuudessakin, vaikka ei ole läheskään yhtä hellyttävä.

 

voin sanoa että tuohon auttaa vain aika, mitä enemmän aikaa kuluu sitä helpommaksi kaikki käy. Ensin varmasti on ongelmia. uusperheen elämä ei ole ihan helppoa ja siinä saa olla todella joustava ja kärsivällinen. Menee aikansa kun kaikki perheenjäsenet löytävät paikkansa perheessä. lapsellasi on isä ja on tärkeää että hyvät välit lapsellasi ja lapsen isällä säilyvät, myös uuden miehesi tulee ymmärtää se. Paljon , paljon kärsivällisyyttä ja joustavuutta teidän perheelle, hiljaa hyvä tulee!

 

Aivan kipeää ottaa...! Olen tullut siihen tulokseen, omalla kohdallani ettei mies ikinä täysin hyväksy toisen miehen lapsia,ei meillä ainakaan. meillä se muuttui vuosien myötä pahemmaksi ja pahemmaksi,kunnes vuosi sitten oli pakko mennä hetkeksi asumaan lasten kanssa muualle, nyt tänä syksynä aikaisemman liiton lapset on viikot opiskelu paikkakunnalla ja olen helpottunut heidän puolestaan. vanhempi(18) ei ees tule enää kotona käymään , kun vasta sitten kun nykyinen on varmasti poissa, eikä mieheni halua enää nähdäkkään vanhinta, mutta nuorinta on pakko jaksaa viikon loppuisin,koska hän on vielä alaikäinen, niin mieheni ei voi ajaa hätä muualle. Toivon ettei kellään tulisi tätä tilannetta mikä on meillä.Lasteni takia ottaa kyllä niin kipeää eikä miehelleni mikään puhe auta. Asun nyt uudestaan sen kans saman katon alla yhteisen poikamme takia , en tiedä sitten kuinka kauan ,aika näyttää. Mutta toivon että teidän perhe onnistuu.

 

Olisi kannattanut ensin kunnolla tutustua mieheen ja katsella miten suhtautuu lapseen ennenkuin alkaa uusia väsätä.
Nyt ongelmat sitten onkin jo tosi isoja ja sinä kohta taas yksinhuoltaja.Itse en koskaan voisi edes harkita suhdetta kumppaniin joka ei hyväksyisi lastani.

 

\

Olisi kannattanut ensin kunnolla tutustua mieheen ja katsella miten suhtautuu lapseen ennenkuin alkaa uusia väsätä.

Tässä sitä on taas tosi viisautta...! Ensinnäkin, ketjun aloittaja ei kysynyt mitä olisi pitänyt tehdä vaan hyviä neuvoja miten tästä eteenpäin.
Nyt ongelmat sitten onkin jo tosi isoja ja sinä kohta taas yksinhuoltaja.
Mistäs voit olla niin varma?
Itse en koskaan voisi edes harkita suhdetta kumppaniin joka ei hyväksyisi lastani.
Joojoo...! Never say never...

Ymmärrän hyvin huolenaiheesi koska lapsesi on varmasti sinulle rakas ja oma persoonansa eikä liity eksään muulla tavalla kuin biologisesti. Toisaalta ymmärrän myös miehesi mustasukkaisuuden koska olen käynyt itse saman läpi ja välillä käyn sitä läpi edelleen. Niinhän se vaan on että ei vieraita lapsia voi rakastaa samalla tavalla kuin omia ja vaatii pitkäjännitteisyyttä oppia tulemaan toimeen uusperheenä.
Tilanne olisi varmaankin helpompi jos miehelläsikin olisi lapsi(a) ennestään koska lapsettoman osapuolen on niin kovin vaikea ymmärtää mitä vanhemmuus merkitsee ennenkuin sen itse kokee! Ja
Mutta tosiaan, ei kai siinä muu auta kuin aika ja puhuminen. Tee selväksi miehellesi että esikoisesi on tasa-arvoinen tulevan lapsen kanssa mutta älä vaadi häneltä liikaa. Mutta ennenkaikkea pidä huoli itsestäsi! Tulevan lapsesi ja uusperheesi kanssa tarvitset nyt tosi paljon voimia ja kannustusta!
:heart:

 

Pakko korjata kun luin oman tekstini..niin siis tarkotan että sinun osaltasi eksä ei ole kuin pojan biologinen vanhempi...äh..eikä niin ettei poika liittyisi isäänsä..no joo..ymmärsit varmaan kuitenkin mitä tarkoitin..

 

Toivottavasti keksit jonkin ratkaisun ongelmaasi. Me ollaan oltu yhdessä yli 5 vuotta ja yhteinen muksu on reilun vuoden ikäinen. Mun edellisestä liitosta oleva tytär oli aikasemmin kuin oma miehelle, mutta nykysin "sorsii" ihan joka asiassa. Ja tuntuu, et koko ajan vaan pahemmaks menee. Ei auta perhepalaverit ei mitkään. Eli jos tosiaan jollakin on hyviä vinkkejä, myös minä ottaisin kiitollisena vastaan. Mutta koeta jaksaa, jospa se teillä kääntyis parempaan suuntaan.

 

Minä olen kasvanut uusperheessä, jossa kummallakin (isälläni ja uudella vaimolla) oli ennestään 2 lasta, ja lisäksi yksi yhteinen. Vaimon lapset asuvat heidän kanssaan, minä ja sisareni asuimme äidin luona (vaimon lapset meitä hieman nuorempia). Tässä uusperheessä molempien vanhempien suhtautuminen vaimon lapsiin on ongelmallista... Vaimo antaa tyttärelleen (18 v) aivan liikaa vapauksia, nyt kumpikaan heistä ei saa tälle enää mitään kuria. Toisaalta ymmärrän myös tätä sisarpuoltani, joka on aiemmin ollut aika kovilla sekä kotona että koulussa, ja haluaa nyt "elää täysillä" oikein teinityyliin. Vaimon poika (15 v) taas on siinä mielessä ongelmallinen tapaus, että vaimon mielestä isäni ei saisi komentaa poikaa ollenkaan, vaan tämä tehtävä kuuluu hänelle itselleen. Isäni sitten huomauttelee pojalle välillä aivan olemattomista asioista, ja heillä olisi välillä pahojakin riitoja, mutta kun pojan äiti menee väliin, muuttuvat riidat vanhempien välisiksi. Vaimon ex-mies ei juurikaan ole kiinnostunut lapsistaan, he tapaavat häntä todella harvoin. Tämän vuoden aikana molemmat vaimon lapsista ovat kuitenkin muuttamassa pois kotoa koulunkäynnin takia, joten toivomme tilanteen helpottavan.

Voisin myöskin todeta, että aika auttaa asiaa, ainakin useimmiten. Itselläni kylläkin oli nuorempana hyvät välit isän vaimoon, tuntui välillä kuin isosiskolta, jota minulla ei ole. Nyt olen kuitenkin huomannut, miten "epäkypsä" ihminen hän monella tapaa on, ja miten hänellä on juuri sellaisia tapoja ja ominaisuuksia, joista toisia syyttää. Tässä suhteessa aika on siis vain pahentanut tilannetta (tai ehkä vain avannut minun silmiäni).

Riitojen ja ongelmien syy ei välttämättä kuitenkaan ole aina vain toisessa osapuolessa, mutta itse asianosallisena sitä ei osaa nähdä. Puhuminen ei meillä ainakaan ole vanhempien välejä paranatanut, se kun menee aina toisen syyttelyksi ja riitelyksi. Toivottavasti te muut osaatte olla kypsempiä.

 

Miksi miesten pitäisi hyväksyä teidän naisten lapset kun te naiset ette tunnu hyväksyvän miehen lapsia. Miehen lapset ovat teille vain niitä exän kakaroita, jotka tulee häiritsemään teidän elämää. Mutta teidän lapsia pitäisi paapoa ja hyväksyä heti. Kummallista logiikkaa.