On tainnu tää avioliitto tulla tiensä päähän...

["Surusilmä"]

...niin kamalalta kun se tuntuukin.
Pari vuotta jo ollu melkosta kitkuttamista, lapset sairasti tosi paljon, ja mä jouduin laittamaan kaikki voimavarani niitten hoitoon. Mies ei jotenkin tajunnu tilannetta, jatkoi vaan omia harrastamisiaan jne. vaikka mulla meni suunnilleen kokonaan oma elämä sivuun ja kaikki energia lapsiin ja arjen pyörittämiseen. Puhuin asiasta ukolle ja se aina mukamas tajus mutta mikään ei käytännössä muuttunut. Puhuin, huusin, anelin, vaadin, karjuin, mikään ei tehonnu. Lopulta sairastuin itse ja miehenkin oli pakko tajuta, olin totaalisesti loppuunpalanut enkä jaksanut enää juuri sängystä nousta. Se havahdutti miehen ja sekin alkoi enemmän osallistumaan arkeen ja vähentämään harrastuksiaan. Pääsin sitten jotakuinkin jaloilleni taas ja nyt, kun jaksan jo vähän paremmin, tää homma on luisumassa taas samaan... Herra menee ja harrastaa (siis oikeesti todella paljon, suunnilleen joka pv ja molemmat käydään kuitenkin töissä), suunnittelee matkaa työkavereiden kanssa jne., vaikka MÄ en ole päässyt minnekään viimeseen 2 vuoteen!!! Suutuin tietenkin näistä suunnitelmista mutta yhtä kuuroille korville puhun taas kuin viimeset kaks vuotta muutenkin. En jaksa enää olla tällasessa avioliitossa missä oon vaan kodinhoitajaja ja lastenhoitajana vailla omaa elämää... Lapsiani rakastan kyllä, mutta toisinaan oon niin väsynyt ja yksin tän kaiken keskellä että pelkään jopa käyväni heihin käsiksi. Ja juu, neuvokaapa vaan hakemaan ammattiauttajalta apua; sen erehdyin jo kerran tekemään ja sain vaan sossun tantat niskaan hengittämään. Jos meen hakemaan apua väsymykseeni, niin mahdollisesti tulevassa huoltajuuskiistassa asia kääntyy mua vastaan ja tulen vielä menettämään lasten lähihuoltajuudenkin -kun en kerran lasteni kanssa nytkään jaksa. Umpikuja siis... Mutta en jaksa tällaista arkeakaan tuollaisen itsekkään ...skan kanssa... Miten sitä joskus on voinut erehtyä toisesta niin, että luuli saavansa luotettavan ja huolehtivan kumppanin... ?!?! Eroa ajatellessa vaan sydän vuotaa verta lasten vuoksi... Tänne jäisi oma koti, omat huoneet, leikkimökki... En nimittäin pystyisi yksin tätä taloa ja velkaa hoitamaan, eikä kyllä mieskään...

 

[ukkos]

Mua oksettaa ämmät jotka omistaa koko elämänsä lapsille.

 

[Timangi-]

Mua oksettaa ämmät jotka omistaa koko elämänsä lapsille.

IDIOOTTI!:headwall:

 

[SOSSUN TANTTA]

Mä oon käynyt läpi järisyttävän uupumuksen. Osaan ehkä vähän arvata mikä tilanne voi olla.

MUTTA. Älä ota sossua uhkana, vaan mahdollisuutena. Ihan oikeasti siellä halutaan parasta sulle ja sun lapsille! Kaikenlaisia persoonia sattuu tietysti sosiaali- ja terveysalalle, mutta fakta on se, että sun ja lasten parasta siinä yritetään löytää.

Etkö voi sanoa miehelles, että sulle vapaailtoja viikkoon pari tai se on ero?

 

["kettu"]

IDIOOTTI!:headwall:

Noh noh, onhan ne ällöttäviä. Aivot tullut ulos lapsiveden mukana ja vain paskaa tuottava pikkuapina merkitsee jotain.

 

["vieras"]

Montako lasta sinulla on ja kuinka vanhoja? Kuulostaa siltä, että miehesi on valmis jatkamaan teidän elämäntapaanne eli sinä hoidat kodin ja hän menee. Hyvä kauppa miehelle eikä varmasti halua tätä tilannetta helpolla lopullisesti muuttaa. Kysy siis itseltäsi mikä on sinulle tärkeää. Nykyinen koti leikkimökkeineen ja ainainen väsymys vai ehkä pienempi koti, vähemmän kodinhoitoa ja vähemmän passaamista. Oletan siis, että tällä hetkellä mm. pyykkäät miehesi puolesta sekä korjaat myös hänen jälkiään. Valinta on ainostaan sinun ja ainoastaan sinä voit muuttaa elämäsi parempaan. Kysymys on, haluatko?

 

[vaimo minäkin]

Oletteko puhuneet erosta? Onko miehesikin sitä mieltä että suhteenne ei toimi? Olet itsellesi hakenut keskusteluapua, mutta entä te yhdessä? Oletteko käyneet puhumassa missään teistä kahdesta, teidän parisuhteestanne ja sen mahdollisista ongelmista? Kysykää seurakunnaltanne, sieltä löytyy varmasti apua, eikä sossuja tartte siihen sekoittaa! Lastenne takia yrittäkää saada asiat toimimaan, minusta ei kannata luovuttaa ennen kuin kaikki keinot on kokeiltu..
Jaksuja!

 

[Aamuäree]

Alkupää tekstistäs on kuin mun kertomaani.

*syvä huokaus*

Jollain tasolla menee paremin, mutta jokin osa musta on 'kuollut'.
Meidän avioliitto jatkuu, mutta näin on parempi.


Mutta jos susta tuntuu ette jaksa lasten kanssa, ei sun auta muu kuin hakea apua.

 

["Surusilmä"]

Nii, vaihtoehtoja ei ollut, oli PAKKO uhrata koko elämäni lapsille, koska muuten olisi jäänyt vakavat sairaudet diagnosoimatta ja hoitamatta, kukaan muu ei olisi mennyt yöllä auttamaan astmakohtaukseen tukehtumassa olevaa lasta jne. ja voimia ei valvottujen öiden, sairaalareissujen, kuntoutuskäyntien jne jälkeen enää jäänytkään muuhun kuin pakollisiin kotitöihin... Olen sitten ällöttävä tai en...
Ennen lastemme syntymää olin hyvinkin aktiivinen, juoksin, nostelin painoja jne. mutta harrastuksiin ei kertakaikkiaan oo enää ollut aikaa eikä energiaa -lasten sairauksia ei osaa esim. isommat sisarukset tms. hoitaa jos jotain sattuu.
Lapset on nyt 12, 10, 4 ja 2 ja tämä tilanne alkoi kärjistymään kaksi vuotta sitten kun nuorimmaisemme sairastui vakavasti. Samaan aikaan toiseksi nuorimmaisella puhkesi astma.
Käytiinhän me muutaman kerran kaksistaankin juttelemassa parisuhdeterapeutilla ja ne käynnit auttoikin hetkellisesti (just silloin romahdukseni aikoihin) mutta tänne arkielämään ne siellä sovitut asiat ei kuitenkaan siirtyneet.
Riidoissa mies aina karjuu haluavansa erota kun ei kuulemma jaksa mun vaatimuksia (hei haloo, yhdessähän ne lapset on tehty ja yhdessä pitäis hoitaakin...! Ilman et kummankaan tarttee vaatia mitään), haukkuu, nimittelee ym. mutta kun asioista joskus rauhallisesti saadaan keskusteltua niin sanoo rakastavansa ja haluavansa jatkaa. Ja lupaa olla enemmän kotona, jne. mut edelleen ongelma on se et ne lupaukset unohtuu sit arkielämässä.
Mä oon vasta pääsemässä jaloilleni ton burnoutin jälkeen ja nyt pitäis taas jo venyä vaikka mihin. Pelkään, että romahdan taas ja vielä pahemmin kuin ekalla kerralla...