S
"Surusilmä"
Vieras
...niin kamalalta kun se tuntuukin.
Pari vuotta jo ollu melkosta kitkuttamista, lapset sairasti tosi paljon, ja mä jouduin laittamaan kaikki voimavarani niitten hoitoon. Mies ei jotenkin tajunnu tilannetta, jatkoi vaan omia harrastamisiaan jne. vaikka mulla meni suunnilleen kokonaan oma elämä sivuun ja kaikki energia lapsiin ja arjen pyörittämiseen. Puhuin asiasta ukolle ja se aina mukamas tajus mutta mikään ei käytännössä muuttunut. Puhuin, huusin, anelin, vaadin, karjuin, mikään ei tehonnu. Lopulta sairastuin itse ja miehenkin oli pakko tajuta, olin totaalisesti loppuunpalanut enkä jaksanut enää juuri sängystä nousta. Se havahdutti miehen ja sekin alkoi enemmän osallistumaan arkeen ja vähentämään harrastuksiaan. Pääsin sitten jotakuinkin jaloilleni taas ja nyt, kun jaksan jo vähän paremmin, tää homma on luisumassa taas samaan... Herra menee ja harrastaa (siis oikeesti todella paljon, suunnilleen joka pv ja molemmat käydään kuitenkin töissä), suunnittelee matkaa työkavereiden kanssa jne., vaikka MÄ en ole päässyt minnekään viimeseen 2 vuoteen!!! Suutuin tietenkin näistä suunnitelmista mutta yhtä kuuroille korville puhun taas kuin viimeset kaks vuotta muutenkin. En jaksa enää olla tällasessa avioliitossa missä oon vaan kodinhoitajaja ja lastenhoitajana vailla omaa elämää... Lapsiani rakastan kyllä, mutta toisinaan oon niin väsynyt ja yksin tän kaiken keskellä että pelkään jopa käyväni heihin käsiksi. Ja juu, neuvokaapa vaan hakemaan ammattiauttajalta apua; sen erehdyin jo kerran tekemään ja sain vaan sossun tantat niskaan hengittämään. Jos meen hakemaan apua väsymykseeni, niin mahdollisesti tulevassa huoltajuuskiistassa asia kääntyy mua vastaan ja tulen vielä menettämään lasten lähihuoltajuudenkin -kun en kerran lasteni kanssa nytkään jaksa. Umpikuja siis... Mutta en jaksa tällaista arkeakaan tuollaisen itsekkään ...skan kanssa... Miten sitä joskus on voinut erehtyä toisesta niin, että luuli saavansa luotettavan ja huolehtivan kumppanin... ?!?! Eroa ajatellessa vaan sydän vuotaa verta lasten vuoksi... Tänne jäisi oma koti, omat huoneet, leikkimökki... En nimittäin pystyisi yksin tätä taloa ja velkaa hoitamaan, eikä kyllä mieskään...
Pari vuotta jo ollu melkosta kitkuttamista, lapset sairasti tosi paljon, ja mä jouduin laittamaan kaikki voimavarani niitten hoitoon. Mies ei jotenkin tajunnu tilannetta, jatkoi vaan omia harrastamisiaan jne. vaikka mulla meni suunnilleen kokonaan oma elämä sivuun ja kaikki energia lapsiin ja arjen pyörittämiseen. Puhuin asiasta ukolle ja se aina mukamas tajus mutta mikään ei käytännössä muuttunut. Puhuin, huusin, anelin, vaadin, karjuin, mikään ei tehonnu. Lopulta sairastuin itse ja miehenkin oli pakko tajuta, olin totaalisesti loppuunpalanut enkä jaksanut enää juuri sängystä nousta. Se havahdutti miehen ja sekin alkoi enemmän osallistumaan arkeen ja vähentämään harrastuksiaan. Pääsin sitten jotakuinkin jaloilleni taas ja nyt, kun jaksan jo vähän paremmin, tää homma on luisumassa taas samaan... Herra menee ja harrastaa (siis oikeesti todella paljon, suunnilleen joka pv ja molemmat käydään kuitenkin töissä), suunnittelee matkaa työkavereiden kanssa jne., vaikka MÄ en ole päässyt minnekään viimeseen 2 vuoteen!!! Suutuin tietenkin näistä suunnitelmista mutta yhtä kuuroille korville puhun taas kuin viimeset kaks vuotta muutenkin. En jaksa enää olla tällasessa avioliitossa missä oon vaan kodinhoitajaja ja lastenhoitajana vailla omaa elämää... Lapsiani rakastan kyllä, mutta toisinaan oon niin väsynyt ja yksin tän kaiken keskellä että pelkään jopa käyväni heihin käsiksi. Ja juu, neuvokaapa vaan hakemaan ammattiauttajalta apua; sen erehdyin jo kerran tekemään ja sain vaan sossun tantat niskaan hengittämään. Jos meen hakemaan apua väsymykseeni, niin mahdollisesti tulevassa huoltajuuskiistassa asia kääntyy mua vastaan ja tulen vielä menettämään lasten lähihuoltajuudenkin -kun en kerran lasteni kanssa nytkään jaksa. Umpikuja siis... Mutta en jaksa tällaista arkeakaan tuollaisen itsekkään ...skan kanssa... Miten sitä joskus on voinut erehtyä toisesta niin, että luuli saavansa luotettavan ja huolehtivan kumppanin... ?!?! Eroa ajatellessa vaan sydän vuotaa verta lasten vuoksi... Tänne jäisi oma koti, omat huoneet, leikkimökki... En nimittäin pystyisi yksin tätä taloa ja velkaa hoitamaan, eikä kyllä mieskään...