On tää niin vaikeeta.. :(

[Tiuna83]

Luulin että olisi jo helpompi olla pojan kanssa kaksin ja pystyä unohtaa menneet,mutta ei mikis ikävä kaivaa vieläkin näin paljon? tuntuu että joka ikinen ilta kaipaan takasin siihen vanhaan.. tää yksin olo pojan kanssa saa mut jotenkin hulluksi.. :'(

en ole koskan osanut olla yksin ja nyt mun sieluni huutaa tuskaa kun tarviin ihmisen rinnalleni jakamaan elämän surut ja ilot---

koska tää tunne loppuu, :'(

koen olevani niin yksin... erosta nyt 2kk

odotan ehkä että toipuisin nopeasti mutta tiiän se ei ole mahdollista mutta tuntuu että kaikki asiat pn nyt niin raskaita..

ei ole oikeen ketään jolle puhua asiasta ja tarvisko olla? olisi ihana olla ystävä jonka kanssa EI tarvisi puhua erosta.. se voisi kanssa helpottaa paljon..

mutta nää oli mun tän aamun tuntemuksia... :ashamed:

 

[Ärripurri79]

:hug: :hug:
Mulla on samat fiilikset kuin sulla. Eronnut muutama viikko sitten vasta ja niin kökkö olo välillä että. Täytyy vaan tuntea tätä surua ja ikävää, niin kyllä se jossain välissä helpottaa. Tietysti toivois että helpottais nopeammin. Ja sitten kun ystävät tulee käymään, ne kysyy sillain osaaottavasti että miten sä jakselet. MRRR! Tiedän että tarkoittavat vain hyvää, mutta tekis mieli huutaa että huonosti jakselen ja p.aska olo koko ajan.
Vaikka haluis välillä olla yksin, niin oon loppujen lopuks tyytyväinen että on lapset, pysyy jotenkin tietty rytmi tässä elämässä. Ilman niitä olis varmaan aivan hukassa, itkisin vaan sängyssä kaiket päivät :'(
Kyllä me tästä vielä noustaan :hug: Ja silloinhan se uusi rakkaus astuu elämään kun sitä vähiten odottaa =)

 

[jaa mutta]

Etkös se sinä arvon ap tuolla mitäs nyt puolella hehkuttanu uutta lesbosuhdetta? Vai olitko se sinä?

 

[Scarlett O Harava]

Voimia sulle!

Mä olen eronnut reilu vuosi sitten ja tuntuu etten mä löydä enää ketään! :/

 

[alku on vaikeaa]

Alkuun aikoinaan itsekin kaipasin aikuista ihmistä vierelleni, illat nimenomaan oli yksinäisiä. Ei ollut ketään kenen kanssa jakaa kulunut päivä.

Sitten pysähdyin miettimään:
millaista se elämä hänen kanssaan olisikaan?
Jos palaisimme yhteen, mikä olisi edessä? saatoin kuvitella miten alku menee hyvin ja ollaan sopuisasti mutta jo muutaman kuukauden kuluttua alkaisi se sama, pikkuhiljaa liusuttaisi siihen samaan.. ettei se miksikään muuttuisi.
Halusinko sitä? EN
Miten sitten illat?
No, minä olin aina viihtynyt itsekseni, ja siinä olisi hyvä taito opetella niillekin, jotka eivät ikinä ole olleet itsekseen. Ihan oikeasti: siinä joutuu todella kohtaamaan itsensä, miettimään kuka ja mitä minä olen. Mitä haluan elämältä jne.

Samalla mietin, millaisen lapsuuden haluan lapselleni antaa. Haluanko, että sunnunta- ja/ tai lauantaiaamuisin on suunnilleen eri sedän naama moikkaamaassa aamukahvipöydässä? Että hei mussu, tässä on make. Hei, tämä setä on jori. Tässä on mike. Ja niin edelleen.

Ei, en halunnut lapselleni sellaista muistoa lapsuudesta, sellaista lapsuutta. Jossain vaiheessahan lapsi ymmärtää miksi ne arskat ja maket siellä aamukahvilla on istuneet.

Millaisen kuvan parisuhteesta ja perhe-elämästä lapselle haluan? Millaisen miehen, isähahmon?
Päätin, että ikinä en niin yksinäinen ole, että ketä ja mitä tahansa rinnalleni ottaisin.
Siis ei sitä, että "mulla ei vieläkään ole ketään, yhyy". Eikä sitä, että "voi hit.to, pitäisi tässä tosiaan mies löytää, alkaa laskuja olla niin paljon ettei yksin selviä, pitäisi tosiaan jostain mies löytää," .. törmäsin pariin tämmöseen naiseen, yksinhuoltajaan, tutustuimme . Minä olin kummallinen ja omituinen heidän mielestään, heidän mielestään olin "viallinen" ettei "kukaan huoli minua", heidät sensijaan huolii :\|
Ne tyypit, joita heidän huushollissaan ravasi - eihän ne aina edes puhuneet mitään heidän lapsilleen, lapset olivat ihan sekaisin kun vähän väliä oli eri setä ja toinen setä yhdessä äidin kanssa suihkussa käymässä jne. :ashamed:
Itse he kummastelivat minua, epäonnistujaa ja yksinäistä, omasta mielewstään heissä oli "enemmän jotain" koska miehiäkin löytyi..

No jaa.. Minä vaan olin niin ronkeli, kun en mitä tahansa äijänkörilästä huolinut. Vaikka olinkin yksinäinen. Enkä osannut edes irtosuhteita tuohon aikaan kunnolla, vaikka olinkin yksinäinen.

Mutta tulihan se aurinko ja mies ja kunnon parisuhde tähänkin elämään, eikä sitä niin kamalan kauaa edes tarvinnut odottaa. Kun itse hyväksyy itsensä ja on tyytyväinen omaan elämäänsä, löytyy kunnollinen kumppanikin. :heart: