Omien pelkojensa vanki

[Onnellisia tähtiä näkyvissä?]

Mun päässä on suuri ristiriita, johon en millään kykene saamaan tyydyttävää ratkaisua. Ei, en tyytyisi tyydyttävään ratkaisuun vaan onnelliseen ratkaisuun.
Minä seurustelen miehen kanssa, joka on mahtava monilta osin. Mitä minä kaipaan, läheisyyttä, hellyyttä, seksiä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, auttavaisuutta. Hän on myös kätevä käsistään ja fiksu.

Minulla on kaksi poikaa, pojat rakastavat miesystävääni ja minun miesystävä rakastaa lapsiani kuin vain voi jonkun toisen lapsia rakastaa. Jaksaa leikkiä heidän kanssaan, auttaa hoitamisessa ja arjen asioissa.
Asumme eri paikkakunnilla. Välimatka on reilut 100km.

Täällä missä minä asun, on minulla ja lapsillani aivan ihana koti! Minulla on unelmieni työpaikka, jonkun verran tukiverkostoa, ystäviä, ja lapsillani on mahtava päiväkoti sekä tietyt tukitoimenpiteet.
Siellä missä mieheni asuu on hänen maatilansa, ja perheensä. Maatila on ok, minun näkökulmasta maatila on yksi parhaista vaihtoehdoista kasvattaa omat lapsensa. Mutta se tarkoittaa sitä, että jos haluan olla mieheni kanssa, en voi vaikuttaa asuinpaikkakuntaamme, enkä tulevaan kotiimme.

Miehen perhe, he eivät hyväksy minua täysin. Se on sellaista sanatonta (tai siis minulle asiasta ei suoraan puhuta) syrjimistä ikäänkuin. Minua ei hyväksy mieheni vaimoehdokkaaksi, koska minulla on kaksi lasta ja koska meillä on ollut suuria ongelmia, joita työstämme koko ajan. Minun nähdäkseni heistä meidän ongelmat johtuvat minusta (tietysti se on mahdollista, mutta muutaman asian nostaisin heti esille jotka eivät voi olla minun aiheuttamia.) He pelkäävät, että olen mieheni kanssa vain jotta saisin puolet hänen maatilasta (hah! Pelkkää velkaaha mä siitä saisin!) ja koko ajan joku on kyselemässä tehdäänhän sitten avioehto kun avioidumme, todellakin teemme. Silti odottavat, että otan vastuun maatilasta, vaikka minulla olisi oma työni ja poikani vastuulla. Todettakoot, että seurusteun alkuaikoin kun mieheni opiskeli tuin häntä taloudellisesti odottamatta takaisinmaksua. Ja aina, aina olen hoitanut itse raha-asiani, välillä myös miehieni ikävä kyllä. Mutta senttiäkään minun mieheni ei pitäisi minua tai lapsiani tukea, ja minun pitäisi itse maksaa kaikki minun ja poikien asumiskustannukset.

Sen lisäksi minulla ei olisi mieheni lisäksi yhtä ainoaa ihmistä sillä paikkakunnalla kenet tuntisin, kenellä viedä lapseni jos pitäisi vaikka lääkäriin päästä tai jumppaan tai vaikka viettämään iltaa, vaan eipä olisi myöskään ketään kenen kanssa viettää iltaa. Minun perheeni luokse matkaa olisi noin 100km.

Minua siis pelottaa, suorastaan kauhistuttaa! Ajatus siitä, että minun ja poikien pitäisi muuttaa sinne. Mitä jos tulisikin ero, tai jos en saisi mahdollisuutta mieheni perheeltä ja tuntisin aina ja iankaikkisesti oloni ulkopuoliseksi? Voi itku. Mitä mä voin tehdä, jotta pääsen peloistani?

 

[Onnellisia tähtiä näkyvissä?]

Taidan olla naurettava pelkoineni?

 

["ece"]

jos teillä suuria ongelmia unohda koko juttu.

 

[Onnellisia tähtiä näkyvissä?]

Ei meillä ole sellaisia ongelmia, joista emme pääsisi yli. Luottamus pelaa, ja rakastamme toisiamme. Suurin ongelma mulel on hänen perheen suhtautuminen minuun. En ole tottunut olemaan epäsuosiossa. Enkä koe, että nytkään olisi siihen aihetta.

 

[A&O]

Kyllä mä varmaan tossa tilanteessa jäisin sinne missä nyt asut ja joko etäsuhde jatkuis,tai sitten ei. En kuitenkaan jättäis sitä omaa ja varmaa tukiverkostoa ja mukavaa ja toimivaa asuinpaikkaa ja lasten hoitopaikkaa kun tulevaisuus miehen luona on noinkin epävarma.

 

[Onnellisia tähtiä näkyvissä?]

Pitääkö mun vain tyytyä siihen, että tää on tilanne, eikä siihen voi saada muutosta aikaan? Mies odottaa, että muutamme sinne hänen luokseen ja elämme perheenä. Teemme yhteisenkin lapsen.
Voi luoja, en tiedä mitä tehdä! En haluaisi niin upeaa miestä päsätä käsistäni kaikesta huolimatta, mutta en pääse eroon tunteesta, että tää ei ole mun juttu. Tunnen suurta alemmuudentunnetta aina kun ajattelen hänen perhettään, koska mua ei ole koskaan otettu avosylin siellä vastaan ja koen,ettei heillä ole ollut halua tutustua minuun sen kummemmin. Ja entäs mun lapset, jotka kärsisivät eniten erosta???

 

["vieras"]

Onko miehellä elukoita maatilallaan? Ellei ole, voiko hän asua luonasi ja olla maatilallaan vain silloin kun siellä on kiireistä aikaa. Tai olette sielä koko perhe mikäli lomasi suunnittelet niin. Kiireistä aikaa on kevät ja osa kesästä, syksylläkin on töitä mutta ei niitä koko ajan ole. Minäkin olen maatalosta kotoisin ja isälläni on ollut toinen työ josta ottanut lomaa aina kun maatilalla peltotöitä. Talvellahan peltosuunnitelmat yms. voidaan tehdä missä vain.
Tsemppiä sinulle, toivottavasti löydätte ratkaisun. Tuntuisi ikävältä kyllä jättää omat turvalliset ympyrät, jo lastenki takia

 

[Onnellisia tähtiä näkyvissä?]

Viljatila. Eli käytännössä minun mielestäni onnistuisi se, että tekisi täällä töitä talvet. Hänen vanhempansa vaan ovat sitä mieltä, että olisi hullua pitää maatilan iso talo tyhjillään koko talvi, että jonkun pitäisi olla siitä huolehtimassa.
Ongelmista yksi varmaan on se, että heidän pitäisi antaa mieheni ottaa omasta elämästään vastuu itselleen ja luottaa hänen ratkaisuihinsa.
Kiitos myötätuntoisesta vastauksesta!

 

[onneton rakastunut]

Kannattaa harkita tarkkaan asiaa. Itse vähän samankaltaisessa tilanteessa ollut/olen. Minä tosin jo muutin miehen luo. Tuntui ettei ole muita vaihtoehtoja kun olin silloin jo raskaana miehelle.

Miehen suku tosin hyväksyy minut eikä miehellä ole muita lapsia. Minulla on entisestään yksi tytär.

Silti mä menetin paljon kun miehen luo muutin. Menetin koko itseni ja kaiken sisällön elämässäni. Maalla asuminen ei ole minua varten..

 

[Onnellisia tähtiä näkyvissä?]

Tuota minäkin pelkään, että menetän itseni! Ja vasta kun olen itseni löytänyt ja oppinut itseöni rakastamaan en todellakaan halua sitä menettää!
Aion ehdottaa tuota etäsuhdetta, ja kausittaista vuoroasumista. Ei kai mun pidä miehen unelman takia luopua omista unelmistani???

 

[Onnellisia tähtiä näkyvissä?]

Onko itsekästä haluta omaa elämää, vaikkei se vastaisi normiajatuksia? Voiko sellainen suhde toimia pidemmän päälle, jossa molemmilla on omat elämät? Voi! Jos molemmat ovat valmiita tekemäänsuhteeneteen töitä ja rakastamaan ehdoitta.
Eihän voi odottaa, että toinen luopuu koko omasta elämästään rakkauden tähden jos se ei tunnu oikealta? Mulla on vastuu lapsista, ja tulee aina olemaan sillä jos ero tulisi, toinen selviäisi aina vähemmällä. Hänen ei tarvitsis olla katsomassa kun lapsen sydän särkyy jälleen kerran kun taas viedään rakkaat ihmiset ympäriltä ja koti pään päältä. Taas tulisi uusia muutoksia ja tulevaisuus olisi epävarma.

 

[Onnellisia tähtiä näkyvissä?]

Mä painin tämän pelon kanssa päivittäin vaikka muutto ei ole edes ajankohtainen vielä. Jotenkin mun intuitio vaan kertoo, että en voi muuttaa täältä pois ja laittaa mun ja poikien elämää taas ylösalaisin kun vihdoin ollaan saatu se tasaiseksi ja turvalliseksi.