O
Onnellisia tähtiä näkyvissä?
Vieras
Mun päässä on suuri ristiriita, johon en millään kykene saamaan tyydyttävää ratkaisua. Ei, en tyytyisi tyydyttävään ratkaisuun vaan onnelliseen ratkaisuun.
Minä seurustelen miehen kanssa, joka on mahtava monilta osin. Mitä minä kaipaan, läheisyyttä, hellyyttä, seksiä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, auttavaisuutta. Hän on myös kätevä käsistään ja fiksu.
Minulla on kaksi poikaa, pojat rakastavat miesystävääni ja minun miesystävä rakastaa lapsiani kuin vain voi jonkun toisen lapsia rakastaa. Jaksaa leikkiä heidän kanssaan, auttaa hoitamisessa ja arjen asioissa.
Asumme eri paikkakunnilla. Välimatka on reilut 100km.
Täällä missä minä asun, on minulla ja lapsillani aivan ihana koti! Minulla on unelmieni työpaikka, jonkun verran tukiverkostoa, ystäviä, ja lapsillani on mahtava päiväkoti sekä tietyt tukitoimenpiteet.
Siellä missä mieheni asuu on hänen maatilansa, ja perheensä. Maatila on ok, minun näkökulmasta maatila on yksi parhaista vaihtoehdoista kasvattaa omat lapsensa. Mutta se tarkoittaa sitä, että jos haluan olla mieheni kanssa, en voi vaikuttaa asuinpaikkakuntaamme, enkä tulevaan kotiimme.
Miehen perhe, he eivät hyväksy minua täysin. Se on sellaista sanatonta (tai siis minulle asiasta ei suoraan puhuta) syrjimistä ikäänkuin. Minua ei hyväksy mieheni vaimoehdokkaaksi, koska minulla on kaksi lasta ja koska meillä on ollut suuria ongelmia, joita työstämme koko ajan. Minun nähdäkseni heistä meidän ongelmat johtuvat minusta (tietysti se on mahdollista, mutta muutaman asian nostaisin heti esille jotka eivät voi olla minun aiheuttamia.) He pelkäävät, että olen mieheni kanssa vain jotta saisin puolet hänen maatilasta (hah! Pelkkää velkaaha mä siitä saisin!) ja koko ajan joku on kyselemässä tehdäänhän sitten avioehto kun avioidumme, todellakin teemme. Silti odottavat, että otan vastuun maatilasta, vaikka minulla olisi oma työni ja poikani vastuulla. Todettakoot, että seurusteun alkuaikoin kun mieheni opiskeli tuin häntä taloudellisesti odottamatta takaisinmaksua. Ja aina, aina olen hoitanut itse raha-asiani, välillä myös miehieni ikävä kyllä. Mutta senttiäkään minun mieheni ei pitäisi minua tai lapsiani tukea, ja minun pitäisi itse maksaa kaikki minun ja poikien asumiskustannukset.
Sen lisäksi minulla ei olisi mieheni lisäksi yhtä ainoaa ihmistä sillä paikkakunnalla kenet tuntisin, kenellä viedä lapseni jos pitäisi vaikka lääkäriin päästä tai jumppaan tai vaikka viettämään iltaa, vaan eipä olisi myöskään ketään kenen kanssa viettää iltaa. Minun perheeni luokse matkaa olisi noin 100km.
Minua siis pelottaa, suorastaan kauhistuttaa! Ajatus siitä, että minun ja poikien pitäisi muuttaa sinne. Mitä jos tulisikin ero, tai jos en saisi mahdollisuutta mieheni perheeltä ja tuntisin aina ja iankaikkisesti oloni ulkopuoliseksi? Voi itku. Mitä mä voin tehdä, jotta pääsen peloistani?
Minä seurustelen miehen kanssa, joka on mahtava monilta osin. Mitä minä kaipaan, läheisyyttä, hellyyttä, seksiä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, auttavaisuutta. Hän on myös kätevä käsistään ja fiksu.
Minulla on kaksi poikaa, pojat rakastavat miesystävääni ja minun miesystävä rakastaa lapsiani kuin vain voi jonkun toisen lapsia rakastaa. Jaksaa leikkiä heidän kanssaan, auttaa hoitamisessa ja arjen asioissa.
Asumme eri paikkakunnilla. Välimatka on reilut 100km.
Täällä missä minä asun, on minulla ja lapsillani aivan ihana koti! Minulla on unelmieni työpaikka, jonkun verran tukiverkostoa, ystäviä, ja lapsillani on mahtava päiväkoti sekä tietyt tukitoimenpiteet.
Siellä missä mieheni asuu on hänen maatilansa, ja perheensä. Maatila on ok, minun näkökulmasta maatila on yksi parhaista vaihtoehdoista kasvattaa omat lapsensa. Mutta se tarkoittaa sitä, että jos haluan olla mieheni kanssa, en voi vaikuttaa asuinpaikkakuntaamme, enkä tulevaan kotiimme.
Miehen perhe, he eivät hyväksy minua täysin. Se on sellaista sanatonta (tai siis minulle asiasta ei suoraan puhuta) syrjimistä ikäänkuin. Minua ei hyväksy mieheni vaimoehdokkaaksi, koska minulla on kaksi lasta ja koska meillä on ollut suuria ongelmia, joita työstämme koko ajan. Minun nähdäkseni heistä meidän ongelmat johtuvat minusta (tietysti se on mahdollista, mutta muutaman asian nostaisin heti esille jotka eivät voi olla minun aiheuttamia.) He pelkäävät, että olen mieheni kanssa vain jotta saisin puolet hänen maatilasta (hah! Pelkkää velkaaha mä siitä saisin!) ja koko ajan joku on kyselemässä tehdäänhän sitten avioehto kun avioidumme, todellakin teemme. Silti odottavat, että otan vastuun maatilasta, vaikka minulla olisi oma työni ja poikani vastuulla. Todettakoot, että seurusteun alkuaikoin kun mieheni opiskeli tuin häntä taloudellisesti odottamatta takaisinmaksua. Ja aina, aina olen hoitanut itse raha-asiani, välillä myös miehieni ikävä kyllä. Mutta senttiäkään minun mieheni ei pitäisi minua tai lapsiani tukea, ja minun pitäisi itse maksaa kaikki minun ja poikien asumiskustannukset.
Sen lisäksi minulla ei olisi mieheni lisäksi yhtä ainoaa ihmistä sillä paikkakunnalla kenet tuntisin, kenellä viedä lapseni jos pitäisi vaikka lääkäriin päästä tai jumppaan tai vaikka viettämään iltaa, vaan eipä olisi myöskään ketään kenen kanssa viettää iltaa. Minun perheeni luokse matkaa olisi noin 100km.
Minua siis pelottaa, suorastaan kauhistuttaa! Ajatus siitä, että minun ja poikien pitäisi muuttaa sinne. Mitä jos tulisikin ero, tai jos en saisi mahdollisuutta mieheni perheeltä ja tuntisin aina ja iankaikkisesti oloni ulkopuoliseksi? Voi itku. Mitä mä voin tehdä, jotta pääsen peloistani?