17.1.2002 klo 22.20 sain ikävimmän puhelun mitä perheen äiti voi saada. Esikois poikani oli joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen. 18.1.2002 klo 7.40 sain tiedon, että poikani oli menehtynyt vammoihinsa. Sinä hetkenä maailmani romahti. Kaikki oli menetetty. Minun rakas esikoiseni, miun kauan kaipaamani poika oli kuollut.
Siitä hetkestä alkoi synkkä ja musta kausi, joka oli täynnä ahdistusta ja surua. En voinut uskoa sitä. Hautajaiset olivat epätodelliset. Hyvästelin oman poikani.
Kaksi vuotta poikani kuolemasta sairastuin vakavaan ja toistuvaan masennukseen. Alussa kirjoitin hänelle kirjeitä, jotka ovat vieläkin tallessa. Muu perhe kärsi, varsinkin muut lapset, kun en heitä voinut hoitaa ja antaa heille rakkautta. jumituin täysin esikoisen kuolemaan. Mies hoiti kotia ja kävi töissä. Hänen suruunsa ei ollut tilaa.
Silloin kun minä en surrut, mies suri.
Silloin kun aloitin terapian, vuonna 2004 marraskuussa ymmärisin elämän rajallisuuden. Minulla oli kolme lasta (t 1993, t 1995, p 2000) jotka tarvitsivat minua. Rakastan esikoista, mutta en enää voinut elää vain häntä varten tai en voinut koko ajan surra häntä.
Loppuuko tämä tuska ja ikävä ikinä? Käyn haudalla viikottain. Monta vuotta kävin joka päivä, mutta en enää.
Nyt elämäni on aika hyvin tasapainossa, osaan yhdistää suruni ja perhe elämän. En halua enää haaskata aikaani muilta lapsilta.
Rakas poikani Niklas 14.5.1987-18.1.2002
Minun oli pakko purkaa jollekkin joka ei minua tunne. Se on helpompaa. Mkes ei halua esikoisesta juurikaan puhua, hän suree omalla tavalla. Sukulaiset katosvat pahasti, kun en ole vieläkään päässyt pojasta täysin irti.
Siitä hetkestä alkoi synkkä ja musta kausi, joka oli täynnä ahdistusta ja surua. En voinut uskoa sitä. Hautajaiset olivat epätodelliset. Hyvästelin oman poikani.
Kaksi vuotta poikani kuolemasta sairastuin vakavaan ja toistuvaan masennukseen. Alussa kirjoitin hänelle kirjeitä, jotka ovat vieläkin tallessa. Muu perhe kärsi, varsinkin muut lapset, kun en heitä voinut hoitaa ja antaa heille rakkautta. jumituin täysin esikoisen kuolemaan. Mies hoiti kotia ja kävi töissä. Hänen suruunsa ei ollut tilaa.
Silloin kun minä en surrut, mies suri.
Silloin kun aloitin terapian, vuonna 2004 marraskuussa ymmärisin elämän rajallisuuden. Minulla oli kolme lasta (t 1993, t 1995, p 2000) jotka tarvitsivat minua. Rakastan esikoista, mutta en enää voinut elää vain häntä varten tai en voinut koko ajan surra häntä.
Loppuuko tämä tuska ja ikävä ikinä? Käyn haudalla viikottain. Monta vuotta kävin joka päivä, mutta en enää.
Nyt elämäni on aika hyvin tasapainossa, osaan yhdistää suruni ja perhe elämän. En halua enää haaskata aikaani muilta lapsilta.
Rakas poikani Niklas 14.5.1987-18.1.2002
Minun oli pakko purkaa jollekkin joka ei minua tunne. Se on helpompaa. Mkes ei halua esikoisesta juurikaan puhua, hän suree omalla tavalla. Sukulaiset katosvat pahasti, kun en ole vieläkään päässyt pojasta täysin irti.