Oma tunteettomuuteni ihmetyttää...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tunteeton vaimo
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Oletko katsonut tv:stä parisuhdeohjelmia, joita on tullut koko kesän myöhäisilloissa? Muistaakseni Jim- tai Sub-kanavalta on tullut näitä ohjelmia kymmeniä tunteja. Osa liittyy seksin ja läheisyyden tunteiden parantamiseeen, osa taas kokonaisvaltaisemmin parisuhteen parantamiseen esim. kommunikoinnin osalta. En tiedä, tuleeko niitä ohjelmia vielä, mutta omalla lomallani katsoin niitä ja jonkun verran nauhoitinkin, kun en jaksanut valvoa yli puolenyön.

Pitkässä suhteessa omalta osaltani ei ole ollut jatkuvaa tarvetta saada suurta määrää hellyyttä ja läheisyyttä. Toisaalta, jos sellaisen tarve on ollut, en ole pelännyt lähestyä ja pyytää niitä asioita.

Minusta tuntuu, että iso osa tyytymättömyydestäsi johtuu riittämättömästä seksielämästä. Todennäköisesti kaipaat saada olla NAINEN, joka ns. tulisi otetuksi ja mies osaisi olla yllätyksellinen ja innokas. Jos syynä on tämä, niin tyytymättömyys saattaa heijastua muillekin yhteiselämän osa-alueille, jolloin rupeaa ärsyttämään pienetkin asiat esim. miehen tapa syödä, puhua tai käyttää tiettyjä sanoja puheessaan. Juuri tällaisen asioiden "kietoutumisen" takia tyytymättömyyden tunteesta voi olla todella vaikea päästä eroon, koska he heijastuu elämään kokonaisvaltaisesti.

Mikäli osun arviossani oikeaan, teidän pitäisi opetella ihan kunnolla toistenne vartaloita. Ne tuntuvat tuikitutuilta, mutta sitä voi itsekin opetella paremmaksi rakastajaksi. Rakastelussahan on kyse tunteesta ja tuntemuksista, mutta myös antamisesta ja ottamisesta. Monessa rakastelun opettelussa esimerkiksi kielletään rakastelu viikon ajan, mutta joka ilta opetellaan tuntemaan toisen vartaloa esimerkiksi siten, että ensimmäisenä iltana hierotaan toinen toisensa vartalo. Tarkoitus on, että sukupuolielimiin tai naisen rintoihin ei kosketa, mutta koko keho hierotaan hierontaöljyllä. Hierontaan voi lisätä sen, että sanoo, jos joku tuntuu hyvältä tai pahalta. Silloin mies saa palautetta siitä, mistä nainen pitää ja naisen ei tarvitse pelätä, että läheisyys johtaa seksiin, koska seksi on kielletty. Tämän tyyppisiä harjoitteita kun tekee, niin tylsä seksi saa uutta väriä, kun tehdäänkin asioita eri tavalla kuin ennen. Jos oma mielikuvitus ei riitä, niin seksuaaliterapiapalveluita on ainakin isommissa kaupungeissa.

Vaikka suhteenne päättyisi eroon, niin tuollaisten harjoitteiden opettelu auttaa myöhemminkin, jos tuntuu siltä, että normaalista seksistä pitää ottaa aikalisä ja etsiä toisen kehosta ns. uusia ulottuvuuksia.
 
Kysyn edelleen teidän muiden kokemuksista:
- Kuuluuko hyvään suhteeseen vielä alkuhuuman jälkeenkin lämpimiä katseita, joista välittyy viesti välittämisestä?
- Ohimennen toisen nähdessään syntyykö aina välillä ajatus, että haluaisi päästä toista liki, tuntea ihon iholla?
- Kun ollaan muiden ihmisten seurassa, tuntuuko edelleen luontevalta koskettaa toista olkapäälle tai ottaa kainaloon?
Minä ainakin vielä 30 vuoden jälkeenkin tykkään noista kaikista. Vaimo välillä panee vastaan.

Ilmeisesti kaikki eivät tykkää noista asioista, mutta miksi sitä ei voi opetella.

Itse kyllä haen nuo kontaktit vaimolta. Miehelle se kai on luontevampaa hakea se asia mitä haluaa. Naisille saattaa olla vaikeampaa, kun he yleensä odottavat miehen tekevän niitä oikeita toimintoja.

Minulle nuo hellittelyt ovat tulleet ainavaan tärkeimmiksi yhdessäolon hetkiksi.

Jutelkaa asiasta ainakin keskenänne.
 
Sinuna lopettaisin miettimisen, mielestäni sinulla on erittäin hyvä mies jollaista voi olla vaikea löytää. Uskoisin että käynnissä on jonkin asteinen kriisi ja ne voi aina selvittää tutkimalla itsensä sisintä/ajatuksia.Minulla / meillä on menossa myös kriisi jonka uskoisin olevan ohitse, ja toivon että sinäkin saat asiasi järjestykseen siellä pääkopassasi ennen kuin teet mitään järisyttävämpää.
 
Tuota alkuajan läheisyyttä ja välittämistä ei koskaan saisi laskea karkaamaan. Vaikka aina ei siltä tuntuisikaan, että haluaisi toista koskettaa, niin silti pitäisi. Pitäisi päivittäin suorittaa tietyt "rituaalit" jotta läheisyyden helppous säilyisi. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 24vuotta. Edelleen suoritamme nuo päivittäiset rituaalit (aamu+ilta+erosuudelmat) ja aina sitten kun olo tuntuu siltä, että lisää hellittelyjä kaivataan niin sitten niitä toiselle annetaan. Mutta se, että läheisyys säilytetään vaikkakin rutiininomaisesti, niin ei tulekaan sellaista totaalista erkaantumista. Kunnioitamme toisiamme ja se on asia joka ylläpitää suhdetta todella vahvasti. Tokihan välillä kaipaa romantiikkaa ja sitä täytyy vaan sitten jotenkin kehitellä yllätyksenä toiselle sekä vaikka yllättää itsensäkin rohkeasti.
Sellaista se yhdessäoleminen on, töitä joutuu välillä tekemään runsaastikin, että "sietää" toista lähellään, ja välillä sitä oikein kaipaa puolisonsa läheisyyttä. Mutta ei voisi kuvitellakaan, että rakkaus ja intohimo olisi päivittäin voimakkaasti läsnä suhteessa jota on jo useampi vuosikymmen eletty.
 
Hei, täällä myös yksi 40 nainen. Ap:n teksti kuullostaa niin tutulta, ihan kuin olisin sen itse kirjoittanut. Yhdessä on miehen kanssa oltu 20 vuotta, seurustelusuhteita oli kyllä muutama ennen sitä, muttei mitään niin vakavaa. Meillä on yksi lapsi.

Alkuvuodet olin hyvin mustasukkainen ja turvauduin mieheeni joka tilanteessa. Myös minulla on sama tilanne, että hän on ollut minulle aina se tuki ja turva. Me olemme olleet aina toistemme parhaat ystävät ja ennen kuin huomasimmekaan, tilanne meni siihen ettei oikein muuta enää ollutkaan.

Itse hurvittelin muutamaan otteeseen työreissuilla, flirttailin ja halusin saada ihailua osakseni - johtunee olemattomasta itsetunnosta ja jostain mistälie, lapsuudestako nämä kaikki alkunsa saavat.. sitten erään kerran menin liian pitkälle, joka johti suhteeseen toisen kanssa. Jälkeenpäin ajateltuna en voi käsittää kuinka olen voinut tehdä jotain sellaista; silloin se vain tuntui jännittävältä ja hauskalta. Nykyään kadun sitä enemmän kuin mitään muuta elämässäni.

Kuukausi sitten minun maailmani sitten kaatui. Mies jäi kiinni suhteesta toiseen naiseen. Koska olin itse ollut se pettäjä vuosia aiemmin (josta mies ei tiennyt) ajattelin että haluan antaa anteeksi, jos mies vain haluaa jäädä luokseni. Ensi shokin jälkeen aloimme keskustella mieheni kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin. Oikeasti keskustella. Kerroin hänelle myös omasta pettämisestäni. Puhuttiin omista tunteista, toiveista, siitä mikä on ajanut meidät tähän tilanteeseen. Päätimme jatkaa yhdessä.

Mieheni kertoi pettämisen syyksi sen, ettei hän saanut minulta hellyyttä eikä sitä tunnetta että välittäisin hänestä. Myönsin että asia oli juuri niin, mutta ne myöskään osannut selittää mitään syytä siihen, miksi näin oli käynyt. Viimeiset vuodet löysin hänestä ainoastaan huonoja puolia, en halunnut että hän koskettaa minua eikä seksiä ollut. Koin että aina hänen tullessaan lähelleni hän halusi vain seksiä. Nyt kun puhuimme asiasta kävi ilmi, ettei asia ollutkaan niin. Hän vain yksinkertaisesti halusi hellyyttä ja halauksia.

Meillä kävi onnellisesti -tai siltä näyttää tässä vaiheessa. Olemme löytäneet uudelleen toisemme ja sen mihin toisissamme kauan aikaa sitten rakastuimme. Läheisyys tuntuu hyvältä, puhuminen tuntuu hyvältä, pelkästään se, että tiedän näkeväni hänet taas työpäivän jälkeen nostaa hymyn huulille. Niin, ja seksi. Se oli aina ihanaa, mutta nyt se on ollut sanoinkuvaamatonta ;-)

Olen todella onnellinen, etten jättänyt miestäni silloin oman seikkailuni aikana ja että mies päätti myös jäädä minun luokseni. Tiedän nyt, että se olisi ollut väärä päätös. Tämä oli minun tarinani; toivon ap että harkitset asiaa monelta kannalta ja mitä ikinä päätätkin, on parhaaksi juuri sinulle.
 
Tähän ketjuun on tullut paljon erilaisia näkemyksiä. Hyvin mielenkiintoista luettavaa yhä uudelleen ja uudelleen. Kun tätä asiaa pureskelen, niin päädyn yhden seikan äärelle: pettymykset, joita suhteessa on ollut aivan alkumetreiltä lähtien. Niiden vuoksi en pysty palauttamaan historiaamme mieleen kovin onnellisena. Ne jättävät hyvät hetket peittoonsa ja luovat tunteen, että ihan oikeasti en ole häntä koskaan rakastanutkaan. Todella riippuvainen olen ollut ja kaivannut toista poissa ollessaan, mutta pettymykset sotkevat hyviä muistoja.

Harmillista on se, että hääpäiväämmekään en muista kovin hyvänä :( Olihan siinä päivässä iloa ja juhlaa ja kaikki meni hienosti "putkeen". Mutta läheistä kontaktia minulla ei ollut mieheeni sinäkään päivänä. Olihan häät tietenkin jännitystä täynnä, ensin vihkiminen ja sitten ohjelmanumeroita, joissa oltiin keskipisteenä, joten ehkä siinä myllerryksessä on vaikea keskittyä puolisoonsa. Mutta kun en kokenut sinä päivänä, että hän olisi ihaillut ja erityisesti huomioinut minua. Hän oli mielestäni keskittynyt itseensä, omaan esiintymiseensä. Päivän päätteeksi menimme hotellihuoneeseemme ja mieheni sanoi menevänsä heti kylpyyn. Minä jäin paikalleni istumaan ja ihmettelemään, että miten saan hiuslaitteen ja morsiuspukuni riisuttua. Mies palasi ja hermostui, kun itkeskelin. En kuulemma osannut esittää toiveitani, mutta ei hän mitään kysynytkään...

Ehkä tässä on kyse siitä, että minä olen luonteeltani sellainen, että kaipaisin osakseni ihailua. Ja sen kautta voisin kokea naiseutta. Tuntuu, että meidän suhteessa pitää aina olla tasajako, kumpi huomioi toista minkäkin verran. Jos valitan tästä aiheesta,
niin mieheni tokaisee heti, että minähän en ole huomioinut riittävästi häntä. Mutta eikö naisen kuulu olla hiukkasen etusijalla? Siis ihailun suhteen saada mieheltään vähäsen extraa? Kyllä hän muistaa minua lahjoilla syntymäpäivänäni, jouluna jne. Se on totta kai mukavaa, mutta kaipaisin katseista ja sanoista välittyvää arvostamista ja huomioimista. Ylipäätänsä aina mieheni on teilannut huomionhakuiset toiveeni, ja pitää niitä liiallisina, "kummallisina päähänpinttyminä".

En jaksa alkaa rakentamaan tätä suhdetta, kun pelkään pettyväni taas. Pakko asiat olisi kuitenkin nostaa pöydälle ja käydä läpi, sillä ilman keskusteluita asiat eivät etene mihinkään. Jos hän suuttuu näkökannoistani, niin sitten suuttuu...
 
Ensimmäiseksi sinun pitää alkaa unohtamaan; aivan hirveältä tuntui lukea hääpäivästäsi. Olet varmasti tyttöjen kesken ja itseksesi miettinyt mitä siellä hotellihuoneessa pitäisi tapahtua, mutta tiesikö miehesi siitä MITÄ HÄNEN OLISI PITÄNYT TEHDÄ MIELESTÄSI? ja nämäkö ovat niitä historian arpia? Vähän pelkään, että miehesi tarvitsee toisen elämän, että hän oppisi elämään Sinun toiveiden mukaan, eikä itsenäisenä miehenä.
Elämä ja parisuhde on onnellisimmillaan silloin, kun saat olla juuri sellainen kuin olet ja toisaalta se sattuu vastaamaan puolisoiden toiveita.

Sinä olet vuosien mittaan kehittänyt itsellesi katkeruuden verkon ja sinun aivosi nyt tuottavat katkeruutta; menee jopa vuosia, että sinä alat ajattelemaan positiivisesti ja pääset pois kaivamastasi kuopasta. On hyvin mahdollista, että vain ero on mahdollisuus sinun parantumiseen; silloin saat muuta ajateltavaa, vaikka ei sekään ole varmaa, uskoisin, että aika varmaa on se, että miehesi elämän laatu paranee eronne myötä, niin katkera olet ja kaivelet vanhoja, kun et muuta enää osaa.

Sorry.
 
Minusta sinä sorrut siihen samaan, mihin niin moni muukin nainen, joka on ensimmäisessä vakavassa suhteessaan. Toivot ja oletat, että miehen pitää osata lukea sinun ajatuksiasi. Miksi et sano suoraan miehellesi, että olet miettinyt vakavasti eroa, koska olet niin tyytymätön parisuhteeseenne? Sanoisit hänelle suoraan, että janoat hänen huomioimistaan ja hellyyttä, mutta kun et niitä saa, olet katkeroitunut. Siihen vielä kun lisäisit, että katkeroitumisesi myrkyttää suhdetta ja olet kyllästynyt siihen, että suhteenne menee koko ajan alamäkeä.

Pelkäätkö, että suhteenne päätyy eroon, jos sanot suoraan miehelle, mitä ajattelet? Joskus miehet eivät osaa kuunnella naista. Se on ihan tavallista. Miehet saattavat pitää naisen valittamista nalkutuksena, johon ei tarvitse reagoida. Kuitenkin teillä on se tilanne, että kumpikin puolustaa omaa näkemystään, ettekä osaa tulla toisianne vastaan. Jos kuitenkin sanoisit suoraan, mitä ajattelet, niin saisit todennäköisesti miehesi havahtumaan, että sinä todellakin haluat muutosta riippumatta sitten siitä, mitkä seuraukset asialla on. Toisaalta jos mietit, että seuraukset voivat olla ero (uusi alku), mutta seurauksena voi olla myös se, että suhteenne alkaa toimimaan paremmin kuin koskaan ja voitte rakastua toisiinne. Ei siis ole mitään menetettävää.

Liian kiltti ei saa olla. Esimerkiksi hääyönä sinun olisi pitänyt sanoa suoraan, että mihis sä äijä lähdet hiihtelemään, tulepa takaisin ja auta tämän puvun kanssa. Moni mies ei osaa olla hienotunteinen ja huomioida naista, joten siksi pitää sanoa, vaikkei se kovin romanttista olisikaan.

Minusta kuulostaa vahvasti siltä, että suhteen kaikki huonot puolet on jäänyt käsittelemättä. Keräät ja patoat negatiivista tunnetta itseesi ja kohta poksahdat siitä katkeruudesta. Silloin "räjähdys" voi olla hallitsematon. Olisi kivempaa, että vaikka eroaisitte, niin voisitte lasten takia erota sovussa eikä niin, että olet täynnä kaunaa miestä kohtaan ja pahimmassa tapauksessa myrkytät lastenkin mielen isäänsä vastaan. Opettele hyvä nainen puhumaan ajoissa sellaista kieltä, että miehesi sinua kuuntelee.

P.S. Oma mieheni kuunteli ensimmäistä kertaa vasta sitten, kun läimäytin häntä (ensimmäisen ja viimeisen kerran) ja huusin hänelle suoraa huutoa. Mies ei ollut tajunnut, että noin 8 vuoden "nalkutus" tarkoitti sitä, että haluan muutosta. Hän "kuunteli", mutta ei kuitenkaan kuunnellut siten, että olisi sisäistänyt asiaa. Huutamisen jälkeen meillä muuttui pelin henki. Mies kun ei liian kilttiä naista ollut osannut edes arvostaa. Minun piti itse hankkia arvostus olemalla "riittävän kova jätkä".
 
Menneiden märehtiminen on elämänsä heittämistä viemäriin likaveden mukana. Pitäisi elää tätä hetkeä eikä menneisyyttä tai tulevaisuutta. Mitä järkeä on kelata mielessään yhä uudestaan ja uudestaan vanhoja asioita? Eikö siinä olisi jo jonkinlaisen terapian paikka?

Suosittelen aloittajalle Paolo Coelhon kirjoja, lue ajatuksella ja ota opiksesi.
 
Tuolla tulikin jo hyvä neuvo, ole rohkea ja kerro miehelle suoraan miltä sinusta tuntuu. Että kaipaat sitä ihailua. Minulla oli ja on ihan sama juttu. Kaipaan sitä, että mies kertoo välillä sanoin jotain mukavaa, kehaisee vaikka ohimennen tms.

Samalla kuitenkin olen itse sortunut siihen etten ole itsekään antanut ihailua miehelleni. Nyt olen alkanut sanoa pieniä juttuja, vaikkapa kun hän tuoksuu oikein hyvältä tai kun on tehnyt hyvää ruokaa, tai kun muuten vain olo on hyvä, sanon hänelle, että minulla on hyvä olla hänen kanssaan.

Nämä kaikki oli meiltä vuosia pois ja kun muuri kasvoi liian suureksi, en enää osannut palata siihen mitä oli joskus. Oli helpompi pitää hänet loitolla kokonaan. Pelkäsin läheisyyttä hänen kanssaan. Tutusta ihmisestä tuli pikkuhiljaa vieras, jolle en uskaltanut kertoa mitä tunnen vaikka hänen olisi pitänyt olla se kaikkein tärkein ihminen elämässäni.

Kummallisia juttuja nämä ihmissuhteet. Toivottavasti saat asiat järjestymään!
 
Hääpäivänä miehellä ei todennäköisesti edes käynyt mielessä että hänen olisi pitänyt auttaa sinua. Miehelle voi olla ihan käsittämätön ajatus että joku ei ehkä pääse itse vaatteistaan ulos. Tuskin hän tarkoitti olla välinpitämätön, ei vain millään osannut ajatella että sinä tarvitset apua.

Ymmärrän kyllä miten tuollainen asia voi olla piste i:n päälle jos koko päivän on tuntunut ettei mies huomioi sinua ja keskittyy vaan itseensä, ehkä kaikesta hulinasta ja jännityksestäkin johtuen. Niin se on minullekin usein. Useammin pitäisi osata sanoa mitä tarvin, ihan siinä tilanteessa suoraan ja huumorin varjollakin, mutta se on vaikeaa. Tunnen itsekin itseni suhteessa usein aika hylätyksi ja arvottomaksi. En tiedä millä sitä arvostusta voisi ottaa.
 
Tämä ketju rupesi kiinnostamaan, koska olen itse ollut joskus samanlaisessa suhteessa ensimmäisen pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa. Alun perin ryhdyin seurustelemaan siksi, että hän oli niin kiltti, hän rakasti minua ja minä halusin olla rakastettu. Asuimme yhdessä, hän puhui häistä ja yhteisestä tulevaisuudesta. Kuitenkin tuntuu, että en koskaan varsinaisesti rakastanut häntä, rakastin vain hänen rakkauttaan. Hän todellakin osasi rakastaa, antoi ihania lahjoja, kirjoitti runoja minulle jne. Viimeiset puoli vuottamme yhdessä olivat sellaisia, että joka yö mennessämme nukkumaan toivoin että vieressä olisi joku muu, joku jota oikeasti rakastaisin, jota haluaisin suudella. Olen todella onnellinen, että lopulta uskalsin erota. Kun eropäätös oli tehty, tunsin itseni valtavan onnelliseksi, suorastaan leijuin ilmassa. Vieläkin (yli 10 vuoden jälkeen) muistan, kuinka onnellinen silloin olin. Saatoin suurin piirtein nauraa yksikseni bussissa jne.

Olemme miehen kanssa edelleen hyviä ystäviä, sillä ystävyys taisi olla lopulta se, joka meidät piti yhdessä. Tiedän, että hän kyllä rakasti minua, minä valitettavasti rakastin häntä kuin veljeä, en kuten omaa miestä pitäisi rakastaa. Mutta kun olimme toistemme ensimmäiset varsinaiset kunnolliset suhteet, en oikein edes tiennyt, miltä "pitäisi" tuntua.

Sittemmin olen löytänyt rinnalleni monia intohimoisia suhteita, niissä tunteet ja seksuaalisuus ovat olleet aivan toisesta maailmasta. Nykyisessä suhteessani vieläkin välillä tulee kyyneleet silmiin, kun ajattelen, kuinka paljon miestäni rakastan.

Ap:lle sellaista sanoisin, että omista tunteistaan ei pidä tuntea syyllisyyttä. Osa kirjoittajista on ollut sitä mieltä, että "nyt kun olet hyvän miehen löytänyt, pidä hänestä kiinni." Ei niitä tunteita voi kuitenkaan väkisin määrätä. Joskus ihmiset päätyvät yhteen vähän vääristä syistä. Jos teillä joskus on ollut intohimoa, uskon, että se löytyy vielä. Jos sitä taas ei ole koskaan ollut niin... vaikeampi tilanne.
 
Alkuperäinen kirjoittaja lisää ajatuksia:
Ap:lle sellaista sanoisin, että omista tunteistaan ei pidä tuntea syyllisyyttä. Osa kirjoittajista on ollut sitä mieltä, että "nyt kun olet hyvän miehen löytänyt, pidä hänestä kiinni." Ei niitä tunteita voi kuitenkaan väkisin määrätä. Joskus ihmiset päätyvät yhteen vähän vääristä syistä. Jos teillä joskus on ollut intohimoa, uskon, että se löytyy vielä. Jos sitä taas ei ole koskaan ollut niin... vaikeampi tilanne.

Monet kirjoittaneet ovat sitä mieltä, että minun pitäisi lopettaa vanhojen asioiden kaivelu ja päästää irti negatiivisista ajatuksistani. Ja tämän vuoksi voisi olla paikallaan käydä terapiassa. Aika psykologille onkin nyt varattuna ja yritän selventää ajatuksiani ja pohtia, miten tästä eteenpäin. Tiedän, että olen ajatuksissani kiertänyt kehää liian kauan.

Monet ovat neuvoneet keskustelemaan avoimesti mieheni kanssa, mitä toivon ja miten voisimme ottaa toisemme paremmin huomioon. Voisimme viettää kahdenkeskistä laatuaikaa ja hoitaa parisuhdettamme. Ehkä sitten vähitellen suhteemme korjaantuisi, kun molemmat tekisimme työtä sen eteen. Hyviä neuvoja, uskon sen, ja näin toimien parisuhde voi kehittyä paljon.

Mutta sitten... kolmas totuus taitaa olla se, että jos oikeanlaisia tunteita ei ole ollut suhteen alkumetreillä tai matkan varrella, ei niitä koskaan tule olemaan. Vaikka tekisi mitä. Koska omia tunteitaan ei pysty pakottamaan. Vaikka pidän miehestäni, välitän hänestä vain ystävänä, oikein hyvänä ystävänä. Tunteeni eivät ehkä ole kaukana siitä, miten puolisoa rakastetaan, mutta ero tässä kuitenkin on. Minä en pidä hänen läheisyydestään. Suuteleminen ärsyttää. Kyse ei ole siitä, etteikö hän osaisi tehdä oikeita juttuja, kun pehkuihin mennään. Kyllä hän osaa ja minäkin tunnen itseni niin hyvin, että osaan kyllä rakastelun kikat aika hyvin. Mutta antautuneeseen seksiin, jossa myös tunteet virtaisivat vapaasti, en pysty. Enkä tule pystymään, vaikka viettäisimme kuinka yhteistä aikaa ja keskustelisimme syvällisiä.

Teidän antamat kommentit antavat monta eri näkökulmaa asiaan. Samanlaisten näkökulmien välillä olen arponut vuosikausien ajan tietämättä, mitä pitäisi ajatella. Minun on ollut hirveän vaikea käsittää, mikä on suhteemme todellinen pohja omalta osaltani. Nyt - tämän keskusteluketjunkin myötä - asiat ovat vähitellen kirkastumassa. Sillä, kun olen lukenut erilaisia kommentteja, niin tavallansa parhailta ovat tuntuneet ne viestit, joissa kirjoittaja on kertonut vastaavista kokemuksistaan ja siitä, miten hyvä ratkaisu loppumetreillä on ollut erota ja antaa tilaisuuksia uusille ihmissuhteille.

En tiedä, mihin sitten mieheni kanssa päädymme. Sen aika näyttäköön, kun olen käynyt asioita läpi terapiassa ja mieheni kanssa. Meillä on monta asiaa hyvin ja lasten vuoksi perhettä ei ehkä kannata hajottaa, jos sen pystyy pitämään kasassa niillä eväillä mitä meillä on käytettävissä.

Kiitos hyvistä kirjoituksistanne. Jatketaan keskustelua :)
 
Minusta suurin virheesi on se, että et ole näitä nettiin kirjoitettuja asioita kertonut miehellesi. Sinun kannattaisi täysin samat asiat sanoa hänelle ennen sitä erohakemuksen jättämistä ja yhdessä miettiä mitä voisi tehdä, jotta pääsette niiden ongelmien yli.

Tuntuu siltä, että patoat ongelmat sisälle, jossa ne kasvavat kokoa vuosien ajan. Lopulta ne ovat kasvaneet siellä niin suuriksi, että haluat heittää pyyhkeen kehään. Ne ongelmat tulisi sanoa ääneen puolisolle heti. Tai ainakin ennen eron miettimistä. Ei miehesi voi tehdä asioita sinun haluamallasi tavalla, jos hän ei tiedä mitä mielessäsi liikkuu. Ei täällä kukaan todellakaan ole ajatuksien lukija, vaan ne omat mietteet täytyy lukea toiselle.
 
Ihan kaikkea en voi mennä miehelleni sanomaan, sillä jotkut asiat loukkaisivat niin pahasti. Etenkin se, kun minusta tuntuu, ettei tämä parisuhde perustu minun puoleltani tosirakkauteen vaan turvallisuuden tunteeseen ja ystävyyteen. Ja sitä asiaa hän ei voi edes muuttaa. Koen, että kyse on kemian puutteesta. Mieheni ei voi sillä tavalla muuttaa itseään, että se muuttaisi tunteitani häntä kohtaan. Mutta, mutta... ei tässä eropapereita olla lähettämässä, kun elellään yleensä päivästä toiseen ihan leppoisasti yhdessä, lasten kanssa touhuamiseen ja moniin muihin asioihin keskittyen. Mieheni ei yleensäkään osaa käsitellä vaikeita asioita. Hän ei jaksa alkaa pohtimaan. On sanonutkin niin, joten asiat on nyt lakaistu syrjään (toistaiseksi).
 

Similar threads

P
Viestiä
62
Luettu
6K
M
A
Viestiä
8
Luettu
1K
T
T
Viestiä
15
Luettu
862
E
M
Viestiä
1
Luettu
628
P

Yhteistyössä