Kadonnut:rakkaus

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Pilvenlento
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Beppone kirjoitti hyvin. Miehenosalle tiedoksi, että miehethän valittavat muissa ketjuissa kuinka eivät saa tarpeeksi seksiä vaimoiltaan, vaimo on nalkuttava, ruma tai lihava. Naiset käsittelevät asioita hienostuneemmin ja analysoivat. Miehet tuntuvat vain karrikoiden sanottuna tarvitsevan tyytymättömyyteensä paljon seksiä ja kuumia naisia.
 
Kirjoitan tänne,koska en ymmärrä itseäni: en rakasta enää miestäni vaikka minulla on kaikkki syyt rakastaa häntä.

Mitä ihmettä se "rakkaus" on, minkä perään täällä huudetaan? Mitä teidän pitäisi tuntea, jotta voisitte sanoa tuntevanne rakkautta? Intohimoa? Hellyyttää? Välittämistä? Vai tekojako puolistoltanne kaipaatte?

Kaipaan kai,että tuntisin sen jossakin sisälläni,että tuo ihminen tietää mistä puhun,että hän pystyy tavoittamaan sen kuka olen edes hetkittäin ja että pysyn tavoittamaan hänet.

Tämä kuulostaa vanhemman ja lapsen symbioosilta! Mutta kun pieni lapsikin joutuu toteamaan, ettei vanhempi pysty aina ja joka tilanteessa arvaamaan lapsen tunteita ja tarpeita. Mutta vielä aikuisenakin tästä haaveillaan.

Yksi ihmisen perustraumoista on se, että hän on maailmassa täysin yksin. Kukaan ei voi ymmärtää häntä, ellei hän itse kerro, mitä tuntee ja ajattelee. Omat toiveet pitää kommunikoida muille; kukaan ei voi tietää, mitä toisen ihmisen pään sisällä liikkuu.

Useimmiten suhteiden ongelmana onkin PUHUMATTOMUUS. Olen omassa parisuhteessani todennut, että jos johonkin olen tyytymätön tai jokin asia puolison käytöksessä mietityttää, tästä kannattaa yleensä keskustella. Sanoa suoraan esim., että puolison passiivisuus harmittaa. Yleensä kannattaa kuvailla, miltä itsestä tuntuu, kun toinen jollakin tavalla käyttäytyy. Yleensä puoliso ei ole voinut ymmärtääkään, että koen asian niin.

Tyypillistä kuitenkin on, että ollaan sisimmässä tyytymättömiä, mutta koskaan ei oteta asiaa puolison kanssa esille.

Joku ehdotti parisuhdekurssia. Suosittelen samaa, vaikkei minulla niistä kokemusta olekaan. Kun joku tukisi ja auttaisi, voisi se yhteys puolisoon löytyä uudelleen helpommin.
 
ettei voi jutella asioista sen lähimmän ihmisen kanssa? Menneistä, tästä päivästä, huomisesta, toiveista, pettymyksistä ja kaikesta, mitä mielen päällä nyt sattuu olemaan. Luulis, että jos kaksi ihmistä on laheisiä toisilleen, niin siinä ei ole tarvetta kaihtaa minkään asian puhumista. Vai astuuko menettämisen pelko kehiin, kun ollaan pari, jos minä nyt sille sanon, mitä ajattelen, niin suuttuu ja lähtee etsimään toista?
Onko meillä ihmisillä nykyään suuri luottamuspula itseemme ja toisiin, ettei uskalleta? Siitä se alkaa, kun yhden asian jätä sanomatta, se kasvaa ja kasvaa, kohta on vuori , kahden ihmisen välissä. Kukaan meistä ei ole ajatustenlukija, joka toisen pään sisään näkee, mitä siellä kiertää.
Sanon, vaikka miehet tästä voi itseensä ottaakkin, että miehillä on yksinkertaisempi ajatusmaailma kuin naisilla, miehillä on yleensä vain kaksi vaihtoehtoa, mutta naisilla voi olla vaikka kuinka monta. Miehet menee eteenpäin kuin juna raiteillaan, mutta naiset mutkittelee pikkuteitä, lopputulos on kuitenkin melkein sama.
Saatan kuullostaa vanhanaikaselta ja varmaan olenkin, mutta meidän kahden hengen taloudessa, mies on perheenpää ja koetan aina hellävaraisesti sitä päätä käännellä, mutten runttaamalla. Sanosimpa, että näin on paljon parempi, kuin että molemmat koettaisi taistella johtajan paikasta. Eikä minulta silti mitään puutu, menen ja tulen mieleni mukaan, kun tiedän toisenkin päiväjärjestyksen, niin mikäs on elellessä.
Eikä pidä kiljua, ettei toinen luota, vaan on oltava itse luottamuksen arvoinen, kirjoittamattomat ja asettamattomat säännöt parisuhteessa ovat itsestäänselvyyksiä.
 
Minua ärsytti edesmenneessä liitossani suunnattomasti se, että jos sanoin jostakin asiasta, mistä en pitänyt, miehelleni, hän yritti liikaa. Jos esim. sanoin passiivisuudesta, hän sitten teennäisen yliaktiivisesti leikkeli ruohoa tai teki lumitöitä tms.

Kaikesta näki, että hän VAIN yrittää vuokseni, ei tee asioita omasta tahdostaan ja luonnostaan. Se oli yhtä ärsyttävää kuin jättää tekemättä. Ja yleensä tämä puuska ei edes kestänyt kovin kauan.

Ei toista ihmistä voi muuttaa mieleisekseen. Joko siedät huonoja puolia ja näet selvemmin hyvät ja olet balanssissa asian suhteen. Tai sitten se huonompi vaihtoehto, jota en kyllä suosittele lapsiperheelle, jos asiat menevät kohtuullisen hyvin muuten.
 
Olen joskus miettinyt pitkien parisuhteitten toimintaperiaatteita, joissa vaikutetaan olevan onnellisia. Jos mietin vaikkapa omia vanhempiani, niin kumpikin on omanlaisensa persoona. Kumpikin saa tilaa toteuttaa omia harrastuksiaan, saa pitää yhteyttä omiin ystäviin, saa yksinkertaisesti olla oma itsensä ilman, että toinen yrittää latistaa ja alistaa haluamaansa muottiin. Omat vanhempanikin ovat kokeneet kovia ja rankkoja asioita, mutta niistä on selvitty, kun on haluttu selvitä. On kriisien jälkeen mietitty, jatkaako vai ollako yhdessä, mutta aina on haluttu olla yhdessä ja jatkaa sitä yhteistä polkua eteenpäin.

Minusta oman minuuden säilyttäminen on myös rikkaus ja voimavara. Minä en edes haluaisi AP:n haluamaa symbioottista tilannetta, jossa toinen "osaisi lukea ajatuksia", vaan uskon siihen, että koska en aina edes itsekään tiedä, mitä haluan, niin miten toinenkaan voisi tietää haluamisiani. Siksi meillä ihmisillä on puhetaito, että meidän sitä kuuluu käyttää. Joskus sitä vaan joutuu ottamaan asioita puheeksi, vaikkei haluaisikaan.

Jos sinä AP haluat suhdetta, jossa mies osaisi arvata, mitä sinä haluat, niin todennäköisesti joudut sellaista suhdetta etsimään loppuikäsi. Helpommalla pääset, kun opettelet puhumaan tunteistasi ja niistä vaikeista asioista miehellesi. Opettele puhumaan siten, että mies oikeasti kuuntelee sinua. Opeta häntä käsittelemään ja ymmärtämään sinua. Voihan nimittäin olla, että miehelläsi olisi paljonkin annettavaa suhteeseenne, mutta hän on halunnut antaa sinulle tilaa, koska hän luulee, että sinä mieluiten teet asiat itse omalla tavallasi. Jos annat miehelle tilaa ja mies tekee asiat omalla tavallaan, niin älä sitten mene neuvomaan, että älä tee noin, kun tee näin niinkuin minäkin...
 
"Useimmiten suhteiden ongelmana onkin PUHUMATTOMUUS. Olen omassa parisuhteessani todennut, että jos johonkin olen tyytymätön tai jokin asia puolison käytöksessä mietityttää, tästä kannattaa yleensä keskustella. Sanoa suoraan esim., että puolison passiivisuus harmittaa. Yleensä kannattaa kuvailla, miltä itsestä tuntuu, kun toinen jollakin tavalla käyttäytyy. Yleensä puoliso ei ole voinut ymmärtääkään, että koen asian niin."

Kirjoitusesi oli monia hyviä pointteja. Tuohon siteeraukseen kuitenkin sen verran, että puhumisella ei aina saavuteta haluttua lopputulosta. Jos hoiselle ilmaisee harmituksensa hänen puutteistaan tai ärsyttävistä piirteistaan, vaikka se olisi oma rehellinen tuntemus tyyliin "minua harmittaa, ärsyttää, suututtaa..., niin toinen voi verisesti loukkaantua. Tällaisi itseensä ottajia meissä on paljon.

Oma karvas kokemukseni oli, kun aloin toivoa mieheltä atiivisuutta ja päätöksen tekoa ja itsenäistä vastuuta perheen asioissa malliin" voisitko..., toivoisin/haluaisin, että..., niin hän ottikin syvästi nokkiinsa. Ei kuulemma kelvannut sellaisena kuin on! Virheistä ja puutteista ei olisi saanut huomautella, piti suhtautua positiivisesti.

Eikä mennyt kauaa, kun hän etsi itselleen toisen, tukijan.

Joten en tiedä, mite asiat olisi pitänyt ilmaista. Omien toiveiden ilmaisu ja ehdotusten tekeminen ei kuitenkaan tässä tapauksessa toiminut. Suuttumista hän ei sietänyt alkuunkaan. Pakeni oitis paikalta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja meitä on moneksi:
puhumisella ei aina saavuteta haluttua lopputulosta. Jos hoiselle ilmaisee harmituksensa hänen puutteistaan tai ärsyttävistä piirteistaan, vaikka se olisi oma rehellinen tuntemus tyyliin "minua harmittaa, ärsyttää, suututtaa..., niin toinen voi verisesti loukkaantua. Tällaisi itseensä ottajia meissä on paljon.

Joten en tiedä, mite asiat olisi pitänyt ilmaista. Omien toiveiden ilmaisu ja ehdotusten tekeminen ei kuitenkaan tässä tapauksessa toiminut. Suuttumista hän ei sietänyt alkuunkaan. Pakeni oitis paikalta.

Ikävä kuulla, että suhteessasi kävi noin. Puolison keskusteluhalukkuuteen ei luonnollisesti voi mitenkään vaikuttaa.

Tuosta viestistä tuli kuitenkin yksi ajatus mieleen. Nimittäin että muissa ihmisissä ei ole ns. ärsyttäviä piirteitä, mutta minä voin KOKEA jotkut toisten ihmisten tavat tai tekemiset ärsyttäviksi. Tällöin voin kysyä itseltäni, miksi ne ärsyttävät? Mikä MINUSSA on vikana, että ne ärsyttävät?

Vastauksia voi olla monia. Usein taustalta löytyy esim. erilainen arvomaailma tai tapa katsoa asioita. Minua ärsytti pitkään aivan suunnattomasti se, että puolisoni oli hirveän tarkka materian perään. Jos jotakin meni rikki tai joltain tutulta varastettiin auti, siitä nousi kauhea meteli. Minusta kyse oli vain tavarasta. Uutta saa rahalla, jos tarvitsee.

Piirre ärsytti minua hirveästi. Kerran otin asian miehen kanssa puheeksi. Päädyimme keskustelmaan hänen isänsä lama-ajan konkurssista ja siitä, kuinka lopulta talokin meni alta ja ulosottomies kävi noutelemassa tavaroita velkojen pantiksi.

Esineet edustavat miehelleni tuon kokemuksen vuoksi turvallisuutta ja pysyvyyttä, joka joutui em. tilanteissa uhatuksi. Siitä ylireagointi. Hän itsekin oivalsi tämän ensi kertaa, kun juttelimme.

Edelleen mieheni saa hepulin, jos tavaroille tapahtuu jotakin. Ei hän ole muuttunut mihinkään. Mutta minun suhtautumisen hepuleihin on muuttunut. Ymmärrän niitä, annan niiden mennä rauhassa ohi, enkä ärsyynny.
 
Saatan kuullostaa vanhanaikaselta ja varmaan olenkin, mutta meidän kahden hengen taloudessa, mies on perheenpää ja koetan aina hellävaraisesti sitä päätä käännellä, mutten runttaamalla. Sanosimpa, että näin on paljon parempi, kuin että molemmat koettaisi taistella johtajan paikasta. Eikä minulta silti mitään puutu, menen ja tulen mieleni mukaan, kun tiedän toisenkin päiväjärjestyksen, niin mikäs on elellessä.

Sieltä se sitten tuli. Yksi tärkeimmistä parisuhteen kulmakivistä.


 
Pilvenlento, ensinnäkin voin sanoa, että olen ollut melko samassa tilanteessa ex-mieheni kanssa, kuin sinä olet nyt. Vaikkei meillä ollutkaan lapsia, niin yhteinen koti, auto, työt, harrastukset, opiskelupaikka jne. Muuta yhteistä meillä ei sitten ollutkaan. Ajatusmaailma, toimintatavat, sosiaalinen asema, tunneälykkyys ja persoona olivat hyvin kaukana toisistaan. Seisoimme ns. saman lankun eri päissä, aina toisinaan onnistuen pääsemään kuitenkin lähelle toisiamme - jos oikein paljon yritimme.

Karmeinta on, että tajusin tämän pakkoyrittämisen vasta myöhemmin. Erottuani miehestäni puoli vuotta sitten ymmärsin, kuinka hienoa ja vapauttavaa elämä voikaan olla a) yksin b) sellaisen ihmisen kanssa, joka elää suurin piirtein samasta arvo- ja asennemaailmasta käsin. Olin jo pitkään kokenut meidän suhteessamme, että "rakkaus on loppunut" ja että meitä piti yhdessä vain tietyt hyvin pystyssä pysyvät kulissit eli lähinnä materia (talo, auto, yhteinentyöpaikka). Samalla tavalla suhdettani häneen vahvistavat hyvät suhteet hänen vanhempiinsa sekä suhtautuminen työhön ja opintoihin. Mutta ne kun eivät riittäneet.

Kaksi vuotta tunsin, etten rakastanut miestäni pyyteettömästi. Jollain tasolla varmaan rakastin mutta toisaalta "Sisimmässäni" en kuitenkaan. Pystyin sanomaan hänelle joka ilta "Rakastan sinua" mutta silti aina ajattelin, että jos OIKEASTI rakastaisin häntä, en käyttäytyisi, niin kuin käyttäydyin suhteemme loppuaikana. Hälyttäviä merkkejä oli mm. exän kanssa yhteydenpito, lisääntyvät kaveri-, ystävyys- ja nettituttusuhteet, melkein pettäminen, halu tehdä duunia aamusta iltaan (ettei tarvinnut olla kotona) sekä jatkuva ahdistava olo. Pahinta oli, etten tiennyt, mistä tämä kaikki johtui. En osannut tunnistaa mitään syitä jatkuvaan pahaan olooni, joten en osannut myöskään hakea meille apua tai syventyä miettimään asioita. Ajattelin, että paha mieli unohtuu, kun sitä ei ajattele.

No, lopputulos oli karmiva, kuten voit arvata. Paha mieli ja v***** lisääntyivät päivä toisensa jälkeen, arkinen elämä meni niljailuksi ja kettuiluksi, yhteiset harrastukset loppuivat, asuntoa ei jaksanut enää laittaa, toisen pienet hellyyden osoitukset tuntuivat riittämättömiltä, Rakastan Sinua -lause menetti kokonaan merkityksensä, emme käyneet enää missään yhdessä, emme tehneet mitään kivaa kahdestaan yms. Lopulta suhteemme päättyi niin, että puhuimme 2 viikkoa asioista (ilman lopputulosta), kunnes tapasin sitten eräänä päivänä oikein mukava miehen baarissa ja rakastuin häneen päätä pahkaa. Olihan hän täysin oman mieheni vastakohta, eli minun tyylisenä ja -laiseni. En koskaan pettänyt omaa miestäni hänen kanssaa (jos pettämistä on seksi tm. fyysinen kontakti) mutta henkisellä tasolla tiesin pettäneeni häntä. Aloitimme mieheni selän takana pitkät , intensiiviset ja tunteikkaat email- ja puhelinkeskustelut, jotka johtivat siihen, että halusin lopulta tavata tuota "erilaista, minunlaista" miestä myös livenä. Olin löytänyt onneni jostain muualta kuin omasta miehestä ja lopulta sain repäistyä itseni huonosta suhteesta irti.

Tiedän, toimin täysin väärin sekä uutta että exääni kohtaan. Sinänsä minulle oli ihan oikein, että uusi mies jätti minut omien mielenterveysongelmiensa vuoksi hetken mielijohteesta kuin nallin kalliolle ja exäni sai tietää seikkailuistani uuden ukon kanssa ja antoi kyllä minun kuulla kunniani. Vaikka hänenkin mielestään meillä meni todella huonosti, hän ei itse koskaan ollut edes miettinyt tyhmien tekemistä selkäni takana.

Nyt jälkikäteen, kun mietin asioita, tiedän tarkkaan, mitkä asiat saivat rakkautemme loppuumaan. Syitä on toki muitakin mutta tässä päällimmäiset ongelmat, jotka olisin voinut tunnistaa, jos olisin halunnut/yrittänyt edes. Lopulta meidät erotti se, että me olemme niin erilaisia! Tämä ei edes klisee tässä tapauksessa, sillä kaikki ystäväpiirissämme pitivät meitä täydellisesti toisilleen sopivana ja samanlaisina ihmisinä. Olihan meillä paljon yhteistäkin, mutta suhteen loputtua huomasin, että se kaikki oli joko materiaa tai kulissia. Lopulta ne pienet yhdistävät asiat sekä koko ajatus- ja arvomaailma erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Tässä joitain havaintoja, joita myös sinun kannattanee miettiä omassa suhteessasi:

- Mieheni ei koskaan innostunut mistään --> viilipyttytyyliä
- Minä en jaksanut mieheni filosofista ajatusmaailmaa, jossa vain pohditaan ja mietitään --> minä olen tekijä
- Mieheni pohtii aina vaihtoehtoja pitkään --> minä tylsistyn, sillä olen äärettömän impulsiivinen ja toteutan riittävän hyvän
- Minulla on ns. täydellinen perhe ja onnellinen lapsuus --> mieheni vanhempien avioliitto oli kulissia
- Arvostan ihmisissä henkisiä ominaisuuksia ja vahvuuksia kuten esim. tunneälyä, kun taas mieheni arvosta kovia arvoja (menestys, ura, opinnot arvostetussa koulussa, raha, hieno auto jne.)
- MInä tyydyin siihen, minkä olen itse saanut (olin onnellinen elämän tilanteessani jollei huomio suhdettamme) --> miestäni ei tyydyttänyt tuolloin mikään! Hänen pitä aina saada enemmän, parempaa ja coolimpaa.
- Minulla on hassuja tapoja kuten hulluttelu ja äärettömän pervot jutut (joista esim. nykyinen mieheni todella diggaa) --> entinen mieheni häpesi minua aina ja jokapaikassa, missä suuni avasin.
- Olen koti-ihminen, koska olen töissä ihmisten kanssa 12 h/pvä --> mieheni halusi käydä jatkuvasti ulkona ja nähdä kavereitaan!
- Minä hoidin aina kaiken suunnittelun ja toteutuksen (organisaattori, toiminnan nainen) --> mieheni inhoaa yli kaiken sitä, että joutuu toteuttamaan juttuja. Hän diggaa vain olla.
- Sinä aikana, kun minä puhuin 1000 sanaa, mieheni miettiä 1000 sanaa. Eli minä olen puhuja, keskustelija, toimija ja mieheni ajattelija, filosofoija.

Että näin... Toivottavasti kokemukseni jakamisesta oli jotain apua.
 
Me törmättiin kaverin kautta muinoin yliopistolla. Tiedän, että siinä tilanteessa, missä olin ollut jo jonkun aikaa sinkkuna (erottuani hyvin samantyylisestä miehestä kuin mitä itse olin), arvostelukykyni petti vain täysin ja hain jotenkin ihmeellisesti itselleni vastakohtaa. Rauhallinen, ajattelija, harkitsevainen, syvällinen --> turvallinen, vakaa, ei-oikkuileva, ei-minämäinen. ;) Näin olen itse analysoinut asiaa jälkikäteen...
 
Ihan kuin exäni. Suhdekin kuulosta kuin edesmennyt avioliittoni. Myös minä puhuin miehelleni tunteistani, fiiliksistäni mm. siitä, että en ollut onnellinen yms. jo pari vuotta ennen eroa. Hän kuunteli, mutta ei kuunnellut. Ainakaan mikään ei muuttunut.

Ehdottelin pieniä muutoksia jotka parantaisivat minun elämisen laatua, mutteivat vaikuttaisi suuresti hänen. Noin vuosi ensimmäisestä keskustelusta sanoin hänelle, että olen miettinyt eroa yhtenä vaihtoehtona. Hän ei missään nimessä halunut sitä. Kaikkihan oli hyvin, emme edes riidelleet koskaan. Hän lakaisi asian maton alle ja unohti sinne. Vuoden päästä ilmoitin hakevani eroa. Olin ennen tätä ilmoitusta,noin kuukausi aiemmin yritänyt jälleen kerran puhua. Ei vastakaikua -kaikkihan on hyvin. Hänellä ainakin.


Minäkin puolustelin liittoa -mieshän on hyvä mies, tekee sitä sun tätä ja on hyvä isä lapsille. Jälkikäteen huomasin, että nostin häntä jalustalle jopa hiukan ansiottomastikin. Olisiko saanut mitään aikaiseksi, ellen minä olisi pitänyt pyöriä pyörimässä, tuskin.


Tein valinnan ja päätin, että jos tarvitsee valita, kumpi on onnellinen, mies vai minä, niin valitsen itseni.

Erona seurava kuukausi oli aika kaaosta. Nyt muutama vuosi erosta ja lopputulos on se, että kaikki ovat tyytyväisiä nykytilanteeseen -minä, hän ja lapset.


Just just just minä minä minä naisten virsi ainainen ensin on niin paha olla on niin tylsää että, mies on kyllä hyvä ja niin edelleen . Nainen jotenkin kuvittelee että mailma pyöri sen kodin ympärillä jos ei koti hoidettaisiin niin mailla kaatuu ja. Huh huh kyllä kotia voi hoitaa mutta ei se kyllä ole mailan keskipiste.

Naisella unohtuu helposti että laskut pitää hoitaa ja yleensä se on mies joka nämä hoitaa ja työllä ja valitus alkaa että aina illan vain töissä. Sitten selitetään että kyllä minäkin osallistun maksamiseen mutta kun tulee tiukka pikka niin kiitetään miehen luo.

Kyllähän nyt muutamalla loma matkan järjestämiselle kuitaa kaiken miehen järjestämät asiat.

Sitten täällä kehuskellan miten on hyvä yksin niin kun ei tarvitse otta sitä mistä huomion eikä varsinkaan vaivautua seksin joka on ollu pelkkä suorittamista lasten jälkeen

Oma elämän laata kyllä satsatan mutta entäs miehen ?
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä