Lun täällä puhutaan pettäjsitä, kerron oman tarinankin.
Tapasin 8 vuotta sitten ihanan miehen. Menimme naimisiin ja saimme 2 lasta. Suhde oli onnellinen ja mies minuun rakastunut. Hän oli aina sitä mieltä, että me emme koskaan eroa. Hän ei ikinä saattaisi pettää minua.
Kun miehen veli petti vaimoaan, mieheni tuomitsi sen ensimäisenä.
Luulin, että saan elää ihanassa pumpulimaailmassa loppuelämäni.
Kunnes..
Mies kerran kotiin tullessaan ilmoitti, että hänellä on toinen. Oli vain ihastunut, eikä voinut tunteelle mitään. Lapset ja onnellinen suhde ei meinannut enää mitään ja periaatteetkin pettämisestä oli unohtunut. Yritin keskustella ja puhua, että ei jättäisi meitä, mutta ei auttanut. ies lähti uuden ihastuksen matkaan ja siellä odotetaan nyt esikoista.
Opin sen, että kehenkään ei ole luottamista. Jos uuden suhteen aloitan, en aio tuudittautua pumpuliin vaan tehdä suhteen eteen töitä. Mutta en myöskään enää kuvittele, etteikö uskollisinkin aviomies voisi ihastua ja lähteä.
Kun olen nyt nuollut haavojani, huomaan, että vikaa oli meissä kummassakin. Minä uppouduin liian sinisilmäisesti siihen, että meillä menee hyvin, enkä nähnyt vaaran merkkejä. En huomioinut suhdettamme, enkä halunnut kasvaa ihmisenä. Minä olin tyytyväinen tasaiseen elämään, enkä nähnyt, että se ei riittänyt miehelle.
En sitten tiedä, olisimmeko välttäneet eron jos olisin käyttäytynyt toisin, mutta nyt ainakin tiedän, että kukaan ei ole päivänselvä vaan suhteessa on pidettävä kipinä yllä vaikka lapsia tulee.
En ole enää katkera exälleni. Hän teki valintansa ja antoi tunteidensa viedä. Hänen nykyinen vaimonsa tulee lasten kanssa hyvin toimeen ja minä olen osannut antaa hänellekin anteeksi. Eihän hän yksin suhdetta luonut vaan mieheni oli osallisena siihen 50%.
Kiitos miehelleni, sain ihanat lapset. Hän maksaa hyvän elatusavun ja lapset viihtyvät heidän kodissaan. Minä olen alkanut katsoa miehiä jo sillä silmällä ja jotain säpinää onkin jo. Ei vielä vakavaa, koska haluan lapset isommiksi. Mutta tiedän, että yksinkin pärjään jos niin käy. Enää ei rakkaus ole minulle elämän ainoa vaihtoehto. Minä luon elämäni itse.
Elämä heittelee, mutta minkäs teet.
Tapasin 8 vuotta sitten ihanan miehen. Menimme naimisiin ja saimme 2 lasta. Suhde oli onnellinen ja mies minuun rakastunut. Hän oli aina sitä mieltä, että me emme koskaan eroa. Hän ei ikinä saattaisi pettää minua.
Kun miehen veli petti vaimoaan, mieheni tuomitsi sen ensimäisenä.
Luulin, että saan elää ihanassa pumpulimaailmassa loppuelämäni.
Kunnes..
Mies kerran kotiin tullessaan ilmoitti, että hänellä on toinen. Oli vain ihastunut, eikä voinut tunteelle mitään. Lapset ja onnellinen suhde ei meinannut enää mitään ja periaatteetkin pettämisestä oli unohtunut. Yritin keskustella ja puhua, että ei jättäisi meitä, mutta ei auttanut. ies lähti uuden ihastuksen matkaan ja siellä odotetaan nyt esikoista.
Opin sen, että kehenkään ei ole luottamista. Jos uuden suhteen aloitan, en aio tuudittautua pumpuliin vaan tehdä suhteen eteen töitä. Mutta en myöskään enää kuvittele, etteikö uskollisinkin aviomies voisi ihastua ja lähteä.
Kun olen nyt nuollut haavojani, huomaan, että vikaa oli meissä kummassakin. Minä uppouduin liian sinisilmäisesti siihen, että meillä menee hyvin, enkä nähnyt vaaran merkkejä. En huomioinut suhdettamme, enkä halunnut kasvaa ihmisenä. Minä olin tyytyväinen tasaiseen elämään, enkä nähnyt, että se ei riittänyt miehelle.
En sitten tiedä, olisimmeko välttäneet eron jos olisin käyttäytynyt toisin, mutta nyt ainakin tiedän, että kukaan ei ole päivänselvä vaan suhteessa on pidettävä kipinä yllä vaikka lapsia tulee.
En ole enää katkera exälleni. Hän teki valintansa ja antoi tunteidensa viedä. Hänen nykyinen vaimonsa tulee lasten kanssa hyvin toimeen ja minä olen osannut antaa hänellekin anteeksi. Eihän hän yksin suhdetta luonut vaan mieheni oli osallisena siihen 50%.
Kiitos miehelleni, sain ihanat lapset. Hän maksaa hyvän elatusavun ja lapset viihtyvät heidän kodissaan. Minä olen alkanut katsoa miehiä jo sillä silmällä ja jotain säpinää onkin jo. Ei vielä vakavaa, koska haluan lapset isommiksi. Mutta tiedän, että yksinkin pärjään jos niin käy. Enää ei rakkaus ole minulle elämän ainoa vaihtoehto. Minä luon elämäni itse.
Elämä heittelee, mutta minkäs teet.
Itse olisin varmaan heilunut halon kanssa ympäri kyliä :/ Mutta elämän viisaus kai lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. =)