T
TessaLonika
Vieras
Kaipaisin vinkkejä tilanteeseen, jossa 4-vuotias lapseni on herättänyt minussa aika ahdistavan tunteen. Hän on ollut vauvasta asti ns. haastava temperamentti, eli on vaatinut nopeaa reagointia ja tuntee ärsykkeet, kuuman, kylmän, vaatteen puristuksen voimakkaasti. Mutta ihan terve lapsi, ei erityistä.
Nyt olen alkanut huomata, että aina kun lapseni kysyy jotakin, reagoin SALAMANA. Mieheni mielestä kodin tunneilmapiiristä on tullut ahdistava, stressaantunut ja kireä - mikä on totta. Kun lapsi sanoo jotakin, vastaan AINA ja HETI. Esimerkkejä:
1) KOTONA
Matti: Äiti, äiti...
Äiti: Nooo? (vastaan siis IHAN HETI, peläten että jos en vastaa, seurauksena on joku raivokohtaus tai asiat menevät huonompaan suuntaan tai lapsi menee tolaltaan)
Matti: äiti, tämä on jumissa... (sukka/cd-levy/kenkä/lelu)
Äiti: Ai onko se jumissa, minäpä tulen auttamaan (jos olen tässä kohtaa vaikka keittiössä kaatamassa maitoa lasiin, jätän maidon kaatamisenkin kesken, käyn korjaamassa huonon sukan ja palaan kaatamaan maitoa sitten)
2) AUTOSSA
Matti: äiti, mikä se ääni oli
Äiti: mikä ääni
Matti: äiti mikä se ääni oli
Äiti: (keksii päästään) se oli varmaan tuo rekka joka ajoi meidän ohi
Matti: ei äiti se se ääni siinä edessä (sanoo hermostuneena ja malttamattomana)
Äiti: tässä suhisee tämä auton tuuletin
(eli koen koko ajan että joku vastaus on annettava että lapsi ei hermostu)
Ongelma on minussa, koska isä ottaa paljon rennommin. Koen että koko ajan joudun ikäänkuin olemaan lapselle käytettävissä ja vastaan nanosekunnissa, jopa kun aamulla vielä nukun ja lapsi tulee viereen ja imetän kuopusta, lapsi kyselee jotain ja sanon jokaisen lausen jälkeen "joo, totta, niin" ,vaikka en kuulisi edes mistä lapsi puhuu. Jos en vastaa johonkin kysymykseen tai lapsen toteamukseen, hän usein huutaa "äiti! vastaa nyt". Näiden johdosta esikoisen joskus suuttuukin kun huomaa, että vastaan vain poissaolevana "tavan vuoksi" ja en ole oikeasti kuunnellut.
Osaakohan joku ymmärtää mitä yritän tässä selittää ja antaa vinkkejä arjen rentouttamiseksi?
Nyt olen alkanut huomata, että aina kun lapseni kysyy jotakin, reagoin SALAMANA. Mieheni mielestä kodin tunneilmapiiristä on tullut ahdistava, stressaantunut ja kireä - mikä on totta. Kun lapsi sanoo jotakin, vastaan AINA ja HETI. Esimerkkejä:
1) KOTONA
Matti: Äiti, äiti...
Äiti: Nooo? (vastaan siis IHAN HETI, peläten että jos en vastaa, seurauksena on joku raivokohtaus tai asiat menevät huonompaan suuntaan tai lapsi menee tolaltaan)
Matti: äiti, tämä on jumissa... (sukka/cd-levy/kenkä/lelu)
Äiti: Ai onko se jumissa, minäpä tulen auttamaan (jos olen tässä kohtaa vaikka keittiössä kaatamassa maitoa lasiin, jätän maidon kaatamisenkin kesken, käyn korjaamassa huonon sukan ja palaan kaatamaan maitoa sitten)
2) AUTOSSA
Matti: äiti, mikä se ääni oli
Äiti: mikä ääni
Matti: äiti mikä se ääni oli
Äiti: (keksii päästään) se oli varmaan tuo rekka joka ajoi meidän ohi
Matti: ei äiti se se ääni siinä edessä (sanoo hermostuneena ja malttamattomana)
Äiti: tässä suhisee tämä auton tuuletin
(eli koen koko ajan että joku vastaus on annettava että lapsi ei hermostu)
Ongelma on minussa, koska isä ottaa paljon rennommin. Koen että koko ajan joudun ikäänkuin olemaan lapselle käytettävissä ja vastaan nanosekunnissa, jopa kun aamulla vielä nukun ja lapsi tulee viereen ja imetän kuopusta, lapsi kyselee jotain ja sanon jokaisen lausen jälkeen "joo, totta, niin" ,vaikka en kuulisi edes mistä lapsi puhuu. Jos en vastaa johonkin kysymykseen tai lapsen toteamukseen, hän usein huutaa "äiti! vastaa nyt". Näiden johdosta esikoisen joskus suuttuukin kun huomaa, että vastaan vain poissaolevana "tavan vuoksi" ja en ole oikeasti kuunnellut.
Osaakohan joku ymmärtää mitä yritän tässä selittää ja antaa vinkkejä arjen rentouttamiseksi?