Olo lapsen kanssa tukahduttaa: kun lapselle on VASTATTAVA heti

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja TessaLonika
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

TessaLonika

Vieras
Kaipaisin vinkkejä tilanteeseen, jossa 4-vuotias lapseni on herättänyt minussa aika ahdistavan tunteen. Hän on ollut vauvasta asti ns. haastava temperamentti, eli on vaatinut nopeaa reagointia ja tuntee ärsykkeet, kuuman, kylmän, vaatteen puristuksen voimakkaasti. Mutta ihan terve lapsi, ei erityistä.

Nyt olen alkanut huomata, että aina kun lapseni kysyy jotakin, reagoin SALAMANA. Mieheni mielestä kodin tunneilmapiiristä on tullut ahdistava, stressaantunut ja kireä - mikä on totta. Kun lapsi sanoo jotakin, vastaan AINA ja HETI. Esimerkkejä:

1) KOTONA

Matti: Äiti, äiti...
Äiti: Nooo? (vastaan siis IHAN HETI, peläten että jos en vastaa, seurauksena on joku raivokohtaus tai asiat menevät huonompaan suuntaan tai lapsi menee tolaltaan)
Matti: äiti, tämä on jumissa... (sukka/cd-levy/kenkä/lelu)
Äiti: Ai onko se jumissa, minäpä tulen auttamaan (jos olen tässä kohtaa vaikka keittiössä kaatamassa maitoa lasiin, jätän maidon kaatamisenkin kesken, käyn korjaamassa huonon sukan ja palaan kaatamaan maitoa sitten)

2) AUTOSSA

Matti: äiti, mikä se ääni oli
Äiti: mikä ääni
Matti: äiti mikä se ääni oli
Äiti: (keksii päästään) se oli varmaan tuo rekka joka ajoi meidän ohi
Matti: ei äiti se se ääni siinä edessä (sanoo hermostuneena ja malttamattomana)
Äiti: tässä suhisee tämä auton tuuletin

(eli koen koko ajan että joku vastaus on annettava että lapsi ei hermostu)

Ongelma on minussa, koska isä ottaa paljon rennommin. Koen että koko ajan joudun ikäänkuin olemaan lapselle käytettävissä ja vastaan nanosekunnissa, jopa kun aamulla vielä nukun ja lapsi tulee viereen ja imetän kuopusta, lapsi kyselee jotain ja sanon jokaisen lausen jälkeen "joo, totta, niin" ,vaikka en kuulisi edes mistä lapsi puhuu. Jos en vastaa johonkin kysymykseen tai lapsen toteamukseen, hän usein huutaa "äiti! vastaa nyt". Näiden johdosta esikoisen joskus suuttuukin kun huomaa, että vastaan vain poissaolevana "tavan vuoksi" ja en ole oikeasti kuunnellut.

Osaakohan joku ymmärtää mitä yritän tässä selittää ja antaa vinkkejä arjen rentouttamiseksi?
 
Lakkaa pelkäämästä raivareita. Lapsi ei mene rikki siitä, jos joutuu odottamaan. Jos hän hermostuu, niin sitten hermostuu ja sinä annat hänen tehdä niin. Kiukuttelulla ei myöskään tipu palvelua.

Teet lapselle palveluksen, kun alat opettaa hänelle, että omaa vuoroa joutuu joskus odottamaan. Siitä on hänelle valtava hyöty myöhemmin. Taito odottaa vuoroa ja taito sietää myös negatiivisia tuteita ovat tärkeitä lapselle ja nyöhemmin aikuiselle. Anna lapsen harjoitella.

Tiedän kyllä tunteen, jonka koet, mulla itsellä on joskus otsasuoni revetä, kun lasten vaatimukset menevät suodattamatta suoraan hermoon. Jos imuroin, esikoinen 3,5v saattaa pyöriä ympärillä ja hokea "äiti, imuroi vielä tuosta, imuroi sitten tästä, katso äiti, tuossa on roska" ja hokee hokemistaan. Jos en heti käänny ja imuroi siitä kohtaa, lapsi inttää, kunnes siirryn juuri siihen paikkaan. Jos olen väsynyt, on vaikea suodattaa lapsen vaatimukset pois ja tuntuu, että koko ajan joku haluaa minusta jotakin ja se on hemmetin rasittavaa.

Itse paikkaan tilannetta käyttämällä sanaa ODOTA. "Odota vähän, äiti imuroi tämän huoneen ensin ja tulee sitten sinne", tai "Odota hetki, vaihdan siskolle nyt vaipan, sitten sinä saat leivän."
 
Ymmärrän 100%:sti!

Nyt vaan alat viivyttelemään sitten niissä toiminnoissas. Ihan tietoisesti annat asioiden kestää. Anna raivota ihan rauhassa. Kerrot lapselle että "äiti antaa kohta vettä, odota hetki" jne.

Itse olen ollut aina liian "nopea liikkeissäni" ja se huomattiin tuossa tytön ollessa kolme, kaikki piti saada heti!
Tyttö on tempperamenttinen ja haastava luonne.
Muut meidän lapset ("helppoja") jaksavat kyllä odottaa hienosti, kai se voi olla sitten vähän luonnekysymyskin.
Nyt tyttö on 4 vuotta ja viivyttelyni on tuottanut tulosta.

Päiväkodissakin asiat sujuu hienosti, vaikka sitä vuoroa ei välttämättä koskaan tule.
 
Viimeksi muokattu:
Annat sen lapsen nyt vaan kokea niitä raivareita. Hänen on ennen kouluikää opittava että ei voi aina saada vastausta saman tien ja että on opittava odottamaan vuoroaan, eikä hän ole maailman napa. Tai kohta teil on ongelmalapsi.
 
[QUOTE="jojo";27245008]Lakkaa pelkäämästä raivareita. Lapsi ei mene rikki siitä, jos joutuu odottamaan. Jos hän hermostuu, niin sitten hermostuu ja sinä annat hänen tehdä niin. Kiukuttelulla ei myöskään tipu palvelua.

Teet lapselle palveluksen, kun alat opettaa hänelle, että omaa vuoroa joutuu joskus odottamaan. Siitä on hänelle valtava hyöty myöhemmin. Taito odottaa vuoroa ja taito sietää myös negatiivisia tuteita ovat tärkeitä lapselle ja nyöhemmin aikuiselle. Anna lapsen harjoitella.

Tiedän kyllä tunteen, jonka koet, mulla itsellä on joskus otsasuoni revetä, kun lasten vaatimukset menevät suodattamatta suoraan hermoon. Jos imuroin, esikoinen 3,5v saattaa pyöriä ympärillä ja hokea "äiti, imuroi vielä tuosta, imuroi sitten tästä, katso äiti, tuossa on roska" ja hokee hokemistaan. Jos en heti käänny ja imuroi siitä kohtaa, lapsi inttää, kunnes siirryn juuri siihen paikkaan. Jos olen väsynyt, on vaikea suodattaa lapsen vaatimukset pois ja tuntuu, että koko ajan joku haluaa minusta jotakin ja se on hemmetin rasittavaa.

Itse paikkaan tilannetta käyttämällä sanaa ODOTA. "Odota vähän, äiti imuroi tämän huoneen ensin ja tulee sitten sinne", tai "Odota hetki, vaihdan siskolle nyt vaipan, sitten sinä saat leivän."[/QUOTE]

Hyvin tajusit asian, tuo imurointiesimerkki on hyvin tutun kuuloinen. jUURI tuota tarkoitan!
 
Mulle kävi hassusti myös nimenomaan esikoisen kanssa, kun oli aikaa nököttää vieressä kyttäämässä, pihahtaako se jotain ja miten voin palvella.

Lasta auttaa meillä eniten se, että kerron, mitä teen ja missä järjestyksessä.

"Laitan nämä pyykit narulle, sitten laitan uudet pyykit koneeseen ja sitten tulen leikkimään."

Toinen iso apu on se, että antaa lapsen osallistua tekemisiin, aika kuluu paremmin, kun se saa laittaa pyykit koneeseen sillä vällin, kun minä ripustan edellisiä. Sitten minä laitan pesuainetta ja lapsi painaa koneen käyntiin. Kysymysten kanssa on tietysti hankalampi odotuttaa, mutta myös vastakysymys rauhoittaa lasta ja opettaa pohtimaan asiaa hetken itsekseen. Eli jos lapsi haluaa tietää, mistä ääni tuli, häneltä voi kysyä, mitä hän itse arvelee. Sitä paitsi sillä tavalla saa iloa arkeen, lasten teoriat ovat välillä hulvattomia. :)
 
  • Tykkää
Reactions: Lispetti
[QUOTE="jojo";27245084]Mulle kävi hassusti myös nimenomaan esikoisen kanssa, kun oli aikaa nököttää vieressä kyttäämässä, pihahtaako se jotain ja miten voin palvella.

Lasta auttaa meillä eniten se, että kerron, mitä teen ja missä järjestyksessä.

"Laitan nämä pyykit narulle, sitten laitan uudet pyykit koneeseen ja sitten tulen leikkimään."

Toinen iso apu on se, että antaa lapsen osallistua tekemisiin, aika kuluu paremmin, kun se saa laittaa pyykit koneeseen sillä vällin, kun minä ripustan edellisiä. Sitten minä laitan pesuainetta ja lapsi painaa koneen käyntiin. Kysymysten kanssa on tietysti hankalampi odotuttaa, mutta myös vastakysymys rauhoittaa lasta ja opettaa pohtimaan asiaa hetken itsekseen. Eli jos lapsi haluaa tietää, mistä ääni tuli, häneltä voi kysyä, mitä hän itse arvelee. Sitä paitsi sillä tavalla saa iloa arkeen, lasten teoriat ovat välillä hulvattomia. :)[/QUOTE]

Hyviä vinkkejä!

Esikoisella on myös se tulkintavaikeus, että hän itkee yhtä voimakkaasti esim. mytyssä olevasta sukasta kuin kovastakin pipistä. Jos jotain tapahtuu vaikkapa leikkihuoneessa, ja kuulen itkun, juoksen sinne salamana, koska en tiedä, onko kyseessä vakava tapahtuma vai vain se, että legopalikka ei mennyt paikalleen. Näitä onneksi tulee melko vähän, eli jo tuo kyselyiden rauhoittaminen auttaa varmasti paljon.
 
Tuttu tunne. Mulla on kans malttamaton ja temperamenttinen lapsi joka on nyt jo koululainen. Nykyään osaa jo hiukan odottaa vastausta mutta hänellä on raivostuttava tapa mennä esim vessaan, laittaa ovi kiinni ja sieltä alkaa juttelemaan mulle. Ja kun en kuule mitä hän sanoo, ääni kovenee ja kimenee ja lopulta hän itkunsekaisesti huutaa kun en kuule häntä. Ja sitten on taas vaikea rauhoittua.

Hän saattaa myös useita kertoja hokea äiti, äiti ja joka kerta vastaa että mitä. Hän ei kerro mitä asiaa on vaan jatkaa äiti, äiti. Ei siis ole asiaa vaan haluaa että olen kuulolla koko ajan. Ja varsinkin kun syödessä suu täynnä ruokaa joudun hälle vastailemaan niin alkaa ahdistamaan. Jos en vastaa, hän jankuttaa samaa asiaa kunnes vastaan. Pyydän usein häntä olemaan hetken hiljaa tai puhumaan vasta kun on oikeasti asiaa.
 
[QUOTE="mimmi";27245216]Tuttu tunne. Mulla on kans malttamaton ja temperamenttinen lapsi joka on nyt jo koululainen. Nykyään osaa jo hiukan odottaa vastausta mutta hänellä on raivostuttava tapa mennä esim vessaan, laittaa ovi kiinni ja sieltä alkaa juttelemaan mulle. Ja kun en kuule mitä hän sanoo, ääni kovenee ja kimenee ja lopulta hän itkunsekaisesti huutaa kun en kuule häntä. Ja sitten on taas vaikea rauhoittua.

Hän saattaa myös useita kertoja hokea äiti, äiti ja joka kerta vastaa että mitä. Hän ei kerro mitä asiaa on vaan jatkaa äiti, äiti. Ei siis ole asiaa vaan haluaa että olen kuulolla koko ajan. Ja varsinkin kun syödessä suu täynnä ruokaa joudun hälle vastailemaan niin alkaa ahdistamaan. Jos en vastaa, hän jankuttaa samaa asiaa kunnes vastaan. Pyydän usein häntä olemaan hetken hiljaa tai puhumaan vasta kun on oikeasti asiaa.[/QUOTE]

Tunnistan nämä. Esikoisen kanssa saan todella ajatella asioita pitkällä tähtäimellä, koska houkutus "hiljentää" hänet äkkipalkinnolla tms. on liian suuri. Esimerkiksi kun tulemme kotiin, niin tekisi todella kovasti mieli kantaa hänet (kyllä, 4-vuotiaan) suoraan ruokapöytään kuin vauvan, koska matkalla on niin monta "mutkaa". Hän harvoin kävelee itse reippaasti pöytään.

Nykyisin kun poistun hänen huoneestaan, niin sanon että "äiti menee keittämään nyt perunoita." Tämä ei usein riittänyt vaan lapsi huuteli asioitaan minulle talon poikki. Nyt kysyn, että "keittämään nyt perunoita... --- Pärjäätkö sinä?", johon lapsi vastaa "pärjään" ja tavallaan silloin hän tajuaa että äiti poistuu, hän jää huoneeseen ja on hetken hiljaa. En tiedä, onko tämä hyvä tapa, mutta jotenkin asiat on sanottava aina selviksi.
 
Kiitos vinkeistä. Aloitin uudella vaihteella tänään siten, että jos lapsi huuteli ja kyseli omasta huoneestaan, en vastannut keittiöstä, vaan rauhallisesti kävelin hänen luo ja vasta sitten kysyin mitä oli asiaa. Tämä alensi jo isosti omaa stressiä.
 

Yhteistyössä