vieras
Lapset ovat erilaisia. Se mikä toimii yhdellä yhdessä tilanteessa, ei välttämättä toimi toisella toisessa tilanteessa.
Tanja
Tämä keskusteluhan on mennyt varsin mielenkiintoiseksi... NinaTT, sä olet puhunut melkoisella "kasvattajan syvällä rintaäänellä" ja mitä, olen ymmärtänyt, että sinulla on vanhemmuudesta kokemusta reilun vuoden ajalta. Sekö tekee sinusta pätevän asiantuntijan uhmaikä-kysymyksessä? Eihän sinulla ole siitä edes omakohtaisia kokemuksia. Mielenkiintoista. Kärkkäänä olet oppejasi opettamassa...
Silmääni myös kävi pahasti, tai tällaisen käsityksen minä sain, että sä jollain tapaa kyseenalaistat vanhemmuuden. Mä sain semmosen kuvan, että sun mukaasi vanhempi ei saa olla aikuinen -eli se joka kokemuksella tietää asioista - vaan se on lapselle joku...niin, mä en saanut selvyyttä siitä, mikä vanhempi sitten lapselle mielestäsi on. Jotenkin sieltä vain paistoi läpi, että vanhemmuus on mielestäsi kaveruutta lapsen kanssa. Ja tuli sieltä esiin sekin, että sä olet melkosen epävarma kasvattajana, vanhempana, mikä kyllä johtuu ihan tuosta kokemattomuudestasi - yrität päteä ja pönkittää uskottavuuttasi ja vanhemmuuttasi melkoisella tarinoinnilla, jopa muutat melkeinpä evoluutioteorioita sekä ihmisen kehityspsykologiaa. Epävarmuus - niin, se tulee tekstistäsi esiin, valitettavasti. Mun mielipiteeni, puhtaasti.
Anyway, niin kuin täällä on tullut esille, niin uhmaikä kuuluu asiaan ja se ilmenee jokaisella tavalla tai toisella. Toki uhmaikään vaikuttaa lapsen oma persoonallisuus, se lapsen oma sisäinen mekanismi, ja se kuinka uhmaiästä selviytyy, niin siihen vaikuttaa lapsi itse, vanhemmat, lähiympäristö... Muutamat vanhemmat ovat selviytyneet uhmaiästä helposti, hyvä niin, toiset ovat joutuneet puolestaan kovemmille, hyvä niin. Mutta se, ettei uhamikää ole lapsella ollut ollenkaan - potaskaa!
Ja mitä tulee vanhemmuuteen ja kasvattamiseen. Mun mielestä - ja mulla on vanhemmuudesta kokemusta vain viiden vuoden ajalta, nykyisinä opettajina toimivat kolme eri- ikäistä lastani - hyvä vanhemmuus on sitä, että on läsnä lapsen elämässä, tukena ja turvana, aikuisena - jolla on elämänkokemusta ja ymmärrystä asioista, syy - seuraussuhteista. Vanhemmuus on myös rakastamisen ohella rajojen asettamista, opastamista ja opettamista, välillä jopa määräilemistä ja komentamista yms. Ja kyllä, oi kyllä, se vain niin on, että vanhemmat sanovat, kertovat, ohjaavat, määräävät lasta toimimaan, oppimaan. Lapsi ei sitä itse tiedä. Lapsen vastuuttaminen puolestaan on eri asia, ja oikein toteutettuna hieno ja lasta kannustava juttu, mutta se vaatii lapselta asiaan kypsyyttä ja aikuiselta/vanhemmalta herkkyyttä huomata lapsen kehityksen taso. Mielestäni esim. 1- vuotias ei ole kypsä tekemään itse päätöstä ulkoilustaan, mielestäni 1- vuotias ei ole vielä valmis tekemään päätöksiä vielä mistään, aivan liian pieni on moiseen hommaan. Päätöksen tekee vastuullinen vanhempi.
Ja mitä siihen kasvattamiseen tulee. Uhamiästä selviytymisestä ei tule arvosanaa kasvattajan meriittilistaan. Mun mielestä vasta sitten voi jollain tapaa rintaansa röyhistellä ja sädekehäänsä hinkata, kun lapset ovat aikuisia, tasapainoisia ja elävät omaa elämäänsä. Vasta silloin näkee oman vanhemmuutensa lopputuloksen, ja silloinkin voi yhä oppia omilta lapsiltaan.
Mä jatkan oppimista omien mukuloitteni kera, joista kaksi on ah, niin kovasti uhmaikäisiä
!
Silmääni myös kävi pahasti, tai tällaisen käsityksen minä sain, että sä jollain tapaa kyseenalaistat vanhemmuuden. Mä sain semmosen kuvan, että sun mukaasi vanhempi ei saa olla aikuinen -eli se joka kokemuksella tietää asioista - vaan se on lapselle joku...niin, mä en saanut selvyyttä siitä, mikä vanhempi sitten lapselle mielestäsi on. Jotenkin sieltä vain paistoi läpi, että vanhemmuus on mielestäsi kaveruutta lapsen kanssa. Ja tuli sieltä esiin sekin, että sä olet melkosen epävarma kasvattajana, vanhempana, mikä kyllä johtuu ihan tuosta kokemattomuudestasi - yrität päteä ja pönkittää uskottavuuttasi ja vanhemmuuttasi melkoisella tarinoinnilla, jopa muutat melkeinpä evoluutioteorioita sekä ihmisen kehityspsykologiaa. Epävarmuus - niin, se tulee tekstistäsi esiin, valitettavasti. Mun mielipiteeni, puhtaasti.
Anyway, niin kuin täällä on tullut esille, niin uhmaikä kuuluu asiaan ja se ilmenee jokaisella tavalla tai toisella. Toki uhmaikään vaikuttaa lapsen oma persoonallisuus, se lapsen oma sisäinen mekanismi, ja se kuinka uhmaiästä selviytyy, niin siihen vaikuttaa lapsi itse, vanhemmat, lähiympäristö... Muutamat vanhemmat ovat selviytyneet uhmaiästä helposti, hyvä niin, toiset ovat joutuneet puolestaan kovemmille, hyvä niin. Mutta se, ettei uhamikää ole lapsella ollut ollenkaan - potaskaa!
Ja mitä tulee vanhemmuuteen ja kasvattamiseen. Mun mielestä - ja mulla on vanhemmuudesta kokemusta vain viiden vuoden ajalta, nykyisinä opettajina toimivat kolme eri- ikäistä lastani - hyvä vanhemmuus on sitä, että on läsnä lapsen elämässä, tukena ja turvana, aikuisena - jolla on elämänkokemusta ja ymmärrystä asioista, syy - seuraussuhteista. Vanhemmuus on myös rakastamisen ohella rajojen asettamista, opastamista ja opettamista, välillä jopa määräilemistä ja komentamista yms. Ja kyllä, oi kyllä, se vain niin on, että vanhemmat sanovat, kertovat, ohjaavat, määräävät lasta toimimaan, oppimaan. Lapsi ei sitä itse tiedä. Lapsen vastuuttaminen puolestaan on eri asia, ja oikein toteutettuna hieno ja lasta kannustava juttu, mutta se vaatii lapselta asiaan kypsyyttä ja aikuiselta/vanhemmalta herkkyyttä huomata lapsen kehityksen taso. Mielestäni esim. 1- vuotias ei ole kypsä tekemään itse päätöstä ulkoilustaan, mielestäni 1- vuotias ei ole vielä valmis tekemään päätöksiä vielä mistään, aivan liian pieni on moiseen hommaan. Päätöksen tekee vastuullinen vanhempi.
Ja mitä siihen kasvattamiseen tulee. Uhamiästä selviytymisestä ei tule arvosanaa kasvattajan meriittilistaan. Mun mielestä vasta sitten voi jollain tapaa rintaansa röyhistellä ja sädekehäänsä hinkata, kun lapset ovat aikuisia, tasapainoisia ja elävät omaa elämäänsä. Vasta silloin näkee oman vanhemmuutensa lopputuloksen, ja silloinkin voi yhä oppia omilta lapsiltaan.
Mä jatkan oppimista omien mukuloitteni kera, joista kaksi on ah, niin kovasti uhmaikäisiä
!
sanni
Onhan se nyt enemmän epänormaalia kun normaalia,ettei lapsi käy läpi normaalia kehitysvaihetta,uhmaa.Ei siinä kurilla ole paljon tekemistä.
Soitappa ap neuvolaan ja pyydä apua.
Soitappa ap neuvolaan ja pyydä apua.
ei niin, mutta eihän se tarkoita sitä etteikö ihminen olisi eläin. Itikalla ei varmasti ole psyykettä, mutta apinalla on ja apina on eläin aivan kuten itikat ja ihmisetkin =)Alkuperäinen kirjoittaja vieras:usealla eläimellä ei ole psyykettäAlkuperäinen kirjoittaja Heffalump:Alkuperäinen kirjoittaja vieras:ihminen ei ole eläinAlkuperäinen kirjoittaja ninaTT:Tässä vaiheessa voisin kysyä taas:Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Missö vaiheessa ihmisen kehityshistoriaa ollaan alettu alistaa lasten uhmakohtauksia? Ja missä vaiheessa uhma on kehittyny? Miksi eläimellä, joka on täysin riippuvainen äidistään, miksi hän riskeeraisi tämän äidin vihan ja suuttumuksen?
Kyllä taitaa olla niinpäin, että jotain meidän aikuisten suhtautumisessa ja kasvatuksessa on menny vähän väärään suuntaan.
KYLLÄ ON!!
Höh pöh
Ketjun alusta jo sai sellaisen mielikuvan, että sana KURI on monien mielestä paheksuttava. Miksi ihmeessä?? Ja että uhma ja kiukuttelu olisi lapsen sisällä oleva purkautumista vaativa asia. Ja että jos vanhemmat sen estävät, saavat lapselleen aikaiseksi ties mitä pahaa ja traumoja. Hohhoijjaa... Mettään mennään ja lujaa moisella ajattelulla.
mametsu
päiväkodin tätsyille/sedilleAlkuperäinen kirjoittaja ohhoh:aika kauheeta jos lapsi ei USKALLA saada raivaria... kenelle se sitten uskaltaa uhmata ja näyttää kaikki tunteensa jos ei vanhemmilleen?
nimim.kokemusta on....ei vaan olisin enemmän huolissaan lapsesta, joka EI näytä tunteitaan kuin lapsesta, joka näyttää...
aha
Sä meinaat, et oot kasvattanut lapset? Meilläkin on säännöt ja kasvatetaan lapsia hyvin ja itsekkin olen ollut lapsena hyvin tottelevainen, mutta erityislapset käyttäytyy hyvinkin poikkeavasti, säännöistä huolimatta.Alkuperäinen kirjoittaja yksi vain:
uhma ja rajojen hakeminen on ihan normaalia ja kuuluu lapsen kehitykseen. Lapsi myös tarvitsee sen että jossakin tilanteessa se on se aikuinen joka sanoo mitä tehdään. Kun lapsi näkee että joku osaa päättää asiat, niin lapsi myös luottaa ja tuntee turvallisuutta tämän aikuisen kanssa. jos taas aikuinen heittäytyy lapsen kanssa samalle tasolle niin mistä se lapsi sitten sitä tukea ja turvaa hakee ja saa.
Ketjun luettuani jäin miettimään että me olemme ilmeisesti 3½-vuotiaan poikamme kasvatuksessa menneet ihan metsään ... siis meillä nuo mukavista paikoista (leikkipaikka/hiekkalaatikko, kyläpaikat, HopLop, uimahalli you name it...) pois lähtemiset on on olleet yhtä tuskaa (no nyt alkaa onneksi hieman helpottaa)- siis aloitan pojan psyykkaamisen (selitän että kohta lähdetään ja miksi) kotiin lähtöä varten hyvissä ajoin mutta tuntuu että leikin tiimellyksessä ei noita selityksiä edes kuule. Sitten kun tulee tosi kyseeseen ja on pakko lähteä, on seurauksena ollut itkupotkuraivari loppujen lopuksi. Ihan keskustellen aloitan ja sitten lopuksi poika on pakko kantaa pois, _mikään_ selitys ei auta, ei edes se, että meidän on käytävä kotona jotta voisimme tulla uudelleen tähän kivaan paikkaan. Lahjomiseen en suostu (tyyliin: saat karkkia jos lähdet nätisti) ja _todellakaan_ se ei auta että itse lähtee- poika vilkattaa heipat ja jää hiekkikselle ja lähtee siitä vaeltamaan naapuripihalle... ja tosiaankaan minä en aio antaa pojan päättää milloin lähdetään, meillä oltais pihalla maailman tappiin asti jos ei äiti/isä välillä määräisi sisään syömään ja nukkumaan.
... siis meillä nuo mukavista paikoista (leikkipaikka/hiekkalaatikko, kyläpaikat, HopLop, uimahalli you name it...) pois lähtemiset on on olleet yhtä tuskaa (no nyt alkaa onneksi hieman helpottaa)- siis aloitan pojan psyykkaamisen (selitän että kohta lähdetään ja miksi) kotiin lähtöä varten hyvissä ajoin mutta tuntuu että leikin tiimellyksessä ei noita selityksiä edes kuule. Sitten kun tulee tosi kyseeseen ja on pakko lähteä, on seurauksena ollut itkupotkuraivari loppujen lopuksi. Ihan keskustellen aloitan ja sitten lopuksi poika on pakko kantaa pois, _mikään_ selitys ei auta, ei edes se, että meidän on käytävä kotona jotta voisimme tulla uudelleen tähän kivaan paikkaan. Lahjomiseen en suostu (tyyliin: saat karkkia jos lähdet nätisti) ja _todellakaan_ se ei auta että itse lähtee- poika vilkattaa heipat ja jää hiekkikselle ja lähtee siitä vaeltamaan naapuripihalle... ja tosiaankaan minä en aio antaa pojan päättää milloin lähdetään, meillä oltais pihalla maailman tappiin asti jos ei äiti/isä välillä määräisi sisään syömään ja nukkumaan.