No kyllä mun mielestä ihmisen on tuossa iässä jo ihan hyvä oppia, että on olemassa virheitä ja virheitä. Ajattelemattomuus on semmoinen vaiva, josta on hyvä alkaa oppia pois tuossa kohtaa jo. Toisen kotia ei mennä ronkkimaan, vaikka se olisikin suruton lintu. Eikä se muuten ihan niin selvää nykykäsityksen mukaan enää ole, etteikö lintu voisi surra. Ei se ainakaan ilahdu ja rentoudu, kun ei tartte enää vaivaa nähdä niidenkään pallopäitten eteen.
En ole ollenkaan varma, kannattaako valtava peruminen ja anteeksipyytely, vai sekoittaako se tilannetta entisestään. Muuten helposti aletaankin hyvittelemään, että voi kulta kun sinä olet oikein fiksu ja kiva lapsi, kun toisella samaan aikaan kuitenkin on ihan aiheesta olo, että on tullut mokattua isosti. Mieluummin laitetaan joku asiallinen rangaistus asiasta, ja kun se on kärsitty, on otettu opiksi ja jatketaan elämää. Ja ymmärretään, että jotkut asiat nyt vain on isompia rikkomuksia, ja opitaan hahmottamaan, miksi. Kysymyshän ei oikeastaan ole siitä, montako promillea lähimetsän poikastuotto heikkeni tytön takia, vaan siitä, että ihmisen on hyvä olla sen verran ajattelevainen, ettei turhaan tee toisille vahinkoa.
Ja jos lapsi ei tunnu pääsevän alakulostaan, selitetään hänelle sitten, että hän on kuitenkin kypsyysasteeltaan siinä rajamailla, jossa tuollaisia asioita pitäisi jo alkaa ymmärtää, vaikka se ei vielä aina onnistukaan. Välillä tulee töpättyä, ja elämässä nyt käy joskus niinkin. Silloinhan lapsi oppii jotain paljon arvokkaampaa kuin siitä, jos vanhempi on tasaisen turvallinen ja kätkee tehokkaasti tuntemuksensa. Ja minustapa tuntuu, että aika harva lapsi oppii tuon erehtymisen inhimillisyyden nykypäivänä muuten kuin ylimielistymällä entisestään, ja syynä varmaankin ovat säikyt kasvattajat. Miksi sukeltaa siihen allikkoon vapaaehtoisesti?
