Oliko hän elämäni rakkaus?

.

 

Tai yksi niistä?

 

Jep

 

Kukaan ei ole satuttanut niin minua, ja aikaa on kulunut, mutta silti tämä tulee välillä mieleen...

 

Tähän mennessä siis ehkä ainakin on ollut.

Miks ette oo enää yhdessä?

 

Säälipildevaihde silmään?

 

itsellä aina välillä samansuuntaisia ajatuksia lasteni isästä. vaikka hän satutti minua henkisesti niin että vieläkin keräilen sydämeni kappaleita, silti ikävöin häntä välillä. järjellä ajateltuna on parasta pysyä vaan mahdollisimman kaukana, kun tietää että satuttaisin itseni vana uudestaan ja siitä kärsisivät lapsetkin.

ja kyllähän sitä miettii vaikka mitä, etenkin kun tulee yksinäinen hetki. uuteen suhteeseen ei voi ajatellakaan hyppäävänsä ennekun saa nämä asiat itselleen selvitettyä.

:hug:

 

[QUOTE="vieras";28713005]Säälipildevaihde silmään?[/QUOTE]Iskällä on kalikka kovana ja jörniminen aina mielessä, ymmärrä nyt miestä mäessä.

 

[QUOTE="vieras";28713005]Säälipildevaihde silmään?[/QUOTE]

älä viitsi, aikuinen(?) ihminen...ai niin, nyt ollaankin Suomessa, sori...

 

[QUOTE="vieras";28713014]Iskällä on kalikka kovana ja jörniminen aina mielessä, ymmärrä nyt miestä mäessä.[/QUOTE]

ja siinä toinen...

 

[QUOTE="vieras";28713015]älä viitsi, aikuinen(?) ihminen...ai niin, nyt ollaankin Suomessa, sori...[/QUOTE]

Saat anteeksi.

 

[QUOTE="vieras";28713018]Saat anteeksi.[/QUOTE]

Kiitos. Mutta yritetään kasvaa aikuisiksi jooko. Ja sivistyä vähän, ei olla metsäläisiä - anteeksi "peltolaisia" - enää eihän. Tunteet on ok, aina ei tarvii olla niin kova ja kylmä ja "pärjätä". Ei ihme että Suomessa viina maistuu, nyrkit viuhuu ja masennuspillerit tekee kauppansa, samoin hirttoköysi. Itkeä kun ei saa, ei koskaan vaikka olis aihettakin. Ihan hölmöä touhua.

 

Ei. Muutenhan se olisi jatkunut.

 

On ollut tähän päivään saakka ja toivottavasti jatkossakin.Elokuussa 23v hääpäivä.

 

Ex-vaimoni petti, oli alkoholisti, koukussa lääkeaineisiin (ja huumeisiin), valehteli sen minkä kerkesi, teki pahaa lapsille ja minulle. Perhe ei enää muutenkaan kiinnostanut kun muut asiat täyttivät elämän. Oikeastaan nuo lääkkeet ja huumeet tulivat kuvioon vasta eron jälkeen. Sellaista tasaista jaksoa oli harvoin avioliiton aikana.

Erostamme on aikaa kolme vuotta. Lapsia hän tapasi kerran eron jälkeen, kävi siis käymässä kerran. Noin puolitoista vuotta sitten hän teki lopulta itsemurhan.

On ehkä todella hullua ja älytöntä, mutta jostain syystä rakastan häntä yhä. Välillä ikävöinkin. En pystynyt "pelastamaan" tai auttamaan häntä. Yritin, mutta minusta ei ollut siihen. Ei hän aina sellainen ollut, mutta lopulta ei pystynyt "esittämään äiti ja vaimo -roolia" kuten hän selitti. Kaikki tuli tietenkin yllätyksenä minulle.

Uutta parisuhdetta en pysty miettimäänkään. Mietin vain, että oliko hän sitten kuitenkin se elämäni rakkaus kaikesta huolimatta. En ottaisi takaisin vaikka eläisikin yhä, silti ne tunteet on ainakin osin jäljellä.

 

Oliko hän elämäni rakkaus?

Tuskin ainoa, mutta suurin rakkaus voi olla, tai sitten ei... Tässä vaiheessa sitä on vaikea tietää.

 

Mietit varmaan noita juttuja paljolti senkin takia, että hän on nyt kuollut. Joku päivä vielä voit rakastaa jotain toista ja huomaat ettei sen tartte koko ajan sattua ja raastaa. Ei se ollut sun vika, eikä toista ihmistä voi kukaan ihminen pelastaa.

 

Mietit varmaan noita juttuja paljolti senkin takia, että hän on nyt kuollut. Joku päivä vielä voit rakastaa jotain toista ja huomaat ettei sen tartte koko ajan sattua ja raastaa. Ei se ollut sun vika, eikä toista ihmistä voi kukaan ihminen pelastaa.

Kyllä sen järjellä tajuaakin. Ja elämä on ollut todella hyvää ilman häntä, eikä se raasta kokoajan. Voi mennä viikkoja ilman ajatustakaan. Mutta uuden parisuhteen ajatteleminenkin tuo heti sellaisen "ei, ei, ei" -reaktion.

 

:hug:

Rakkaus on onneksi rajaton ja määrätön, sydän ei laske ketä päästää sisäänsä. Siunaus niin hyvässä kuin pahassakin... ja siinä tunteidenkärvistelyssäkin on loppujen lopuksi ne hyvät puolensa, että on rakastanut ja elänyt isolla sydämellä...

Anna itsellesi aikaa, anna rakkaudelle aikaa.

 

:hug:

Rakkaus on onneksi rajaton ja määrätön, sydän ei laske ketä päästää sisäänsä. Siunaus niin hyvässä kuin pahassakin... ja siinä tunteidenkärvistelyssäkin on loppujen lopuksi ne hyvät puolensa, että on rakastanut ja elänyt isolla sydämellä...

Anna itsellesi aikaa, anna rakkaudelle aikaa.

Annoin kaiken mitä pystyin, eikä hän lopulta minua syyttänyt. Se oli silloin erotessa kova paikka kun huomasin, ettei edes rakkaus ja huolenpito riittänyt. Olen jo asennoitunut siihen, että yksin jatkan matkaani loppuelämäni ajan.

 

Olen jo asennoitunut siihen, että yksin jatkan matkaani loppuelämäni ajan.

No tuo on vain ja ainoastaan sinusta itsestä kiinni. Huono vaihtoehto silloin, jos kyse on tyytymisestä, kun et tosiasiassa uskalla enää laittaa itseäsi likoon. Hyvä vaihtoehto silloin, jos kyse on aidosta sisäisestä halusta elää ilman parisuhdetta. Ja vain sinä tiedät onko valinta huono vai hyvä sinulle.

 

[QUOTE="vieras";28713215]No tuo on vain ja ainoastaan sinusta itsestä kiinni. Huono vaihtoehto silloin, jos kyse on tyytymisestä, kun et tosiasiassa uskalla enää laittaa itseäsi likoon. Hyvä vaihtoehto silloin, jos kyse on aidosta sisäisestä halusta elää ilman parisuhdetta. Ja vain sinä tiedät onko valinta huono vai hyvä sinulle.[/QUOTE]

Tällä hetkellä se valinta on hyvä, nautin elämästäni enkä juuri nyt kaipaa ketään sitä jakamaan. Ja on ystävät ja sukulaiset seurana

 

Aika kultaa muistot ja muistat niitä hyviäkin aikoja. Mieli siis tekee tepposet..

Aikaa kun kuluu, niin voitkin tavata sen elämäsi rakkauden, jonka kanssa jaat elämäsi onnellisimmat vuodet. Miksi jäädä kaipaamaan ja märehtimään vanhaa, ollutta ja mennyttä?? Ei se aika palaa enää takaisin, eikä se kai sitä onnellisinta aikaa elämässäsi ollut?

Toivon mukaan jatkat eteenpäin, löydät onnen itsellesi, yksin tai jonkun toisen kanssa =)

 

Annoin kaiken mitä pystyin, eikä hän lopulta minua syyttänyt. Se oli silloin erotessa kova paikka kun huomasin, ettei edes rakkaus ja huolenpito riittänyt. Olen jo asennoitunut siihen, että yksin jatkan matkaani loppuelämäni ajan.

Miksi hän olisikaan sinua syyttänyt siitä, että rakastit? Annoit hänelle suurinta mitä ihminen toiselle voi antaa...enempään et olisi voinutkaan. Ei kukaan olisi. Muu kuin hän itse.

Sulle on sattunut niin paljon pienessä ajassa...ero, lapsista huolehtiminen, omien tunteiden käsitteleminen, puolisosi menehtyminen...ei tuollaista pakettia saakaan hetkessä kasaan, vaan huutaahan se pysähtymistä ja itsensä etsimistä ja asioiden käsittelyä. Huutamista, kiukkua, raivoa, itkua, epätoivoa....hyväksymistä ennen pitkää.

Yksineläminenkin on antoisaa. Mutta rakkautta sekin vaatii. Älä siltikään sulje sydäntäsi vaan anna sen olla vaikka raollaan. Kuka tietää....

 

[QUOTE="vieras";28713045]Kiitos. Mutta yritetään kasvaa aikuisiksi jooko. Ja sivistyä vähän, ei olla metsäläisiä - anteeksi "peltolaisia" - enää eihän. Tunteet on ok, aina ei tarvii olla niin kova ja kylmä ja "pärjätä". Ei ihme että Suomessa viina maistuu, nyrkit viuhuu ja masennuspillerit tekee kauppansa, samoin hirttoköysi. Itkeä kun ei saa, ei koskaan vaikka olis aihettakin. Ihan hölmöä touhua.[/QUOTE]

Tuo on aivan totta. Tämä maa on sittenkin aika rahvaanomainen aina vaan pinnan alla, vaikka "pyörii" suht moderniin malliin.

Ja onhan siinäkin hyvät puolensa. Paljon vaan löydän itse arvosteltavaakin. Kylmä pärjääjä naisena, esimerkiksi, on aivan kauhea mielestäni.