Ohimän
Ja tämän halusit tuoda esille koska? Mitä väliä onko nähty vaivaa ja arvoa etsimiseen vai ei jos lopputulos on sama?
"vieras"
Mä olen ollut kotiäitinä kohta 5 vuotta ja tänä aikana meillä on käynyt tasan 2 kertaa joku puistomamma lapsensa kanssa leikkimässä. Itse olen näillä samoilla vieraillut sen pari kertaa, mutta mitään muita mammakavereita tai -kyläilyjä ei ole ollut. Että aikas yksinäistä on. Toki puistossa tulee juteltua ihmisten kanssa, samoin perhekahvilassa, muskarissa jne., mutta sen syvemmin en ole kehenkään tutustunut. Olen tosi huono kutsumaan meille ketään tai ehdottamaan jotain puistotreffejä.
pikkanen
Ensimmäisen lapsen kohdalla se verkostoituminen on hitusen hankalampaa, kun ei vauvan kanssa paljon puistoilla. Esikoisen aikaan löysin äitikaverini netistä. Ollaan edelleen tekemisissä. Oltu siis jo kuusi vuotta. Puistoista ja perhekerhoista en ole löytänyt kavereita. Hankalaa juuri sen takia, kun on jo valmiit porukat, joihin täysin mahdoton päästä mukaan. Nyt olen saanut lisää äitikavereita naapureista ja töistä. Lasten kauttakin tutustuu, kun lapset jo isompia ja etsivät oma-alotteisesti kavereita.
"Kemeli"
Pääkaupunkiseudun puistosta minä sain kolme nykyistä, hyvin läheistä ystävääni. Lapset ovat jo nyt sen ikäisiä, että enää ei puistoilla, mutta vietetään sitten aikaa näiden ystävien kesken muuten.
Ylipäätään sain puistoiluaikoina paljon tuttuja ja puistossa aina joku vieraskin saattoi tulla juttusille. Yksin ei yleensä tarvinnut seistä. Useimmat näistä tuttavuuksista ovat jääneet vaille sen pidempään ystävyyttä (ehkä facebook-kamuja ollaan), mutta jäi kuitenkin nämä lopunikäiset sydänystäväni <3
Ylipäätään sain puistoiluaikoina paljon tuttuja ja puistossa aina joku vieraskin saattoi tulla juttusille. Yksin ei yleensä tarvinnut seistä. Useimmat näistä tuttavuuksista ovat jääneet vaille sen pidempään ystävyyttä (ehkä facebook-kamuja ollaan), mutta jäi kuitenkin nämä lopunikäiset sydänystäväni <3
No onko se puisto tai perhekerho tms. silloin juuri se nimenomainen paikka löytää niitä kavereita?
Siellä se todennäköisimmin yhdistävä tekijä on äitiys, ja jos oikein tuuri käy, niin löytyy sitten joku jonka kanssa muissakin asioissa, kiinnostuksen kohteissa, harrastuksissa, elämäntilanteessa, arvoissa yms. mätsää.
aamuvirkee
Mistä muuala, MEAH, niitä kavereita pitäs sitten metsästää? Ei mulla ole aikaa harrastaa mtn lapsivapaata. Töissä meillä kaikki on tosiaan mua parikyt vuotta vanhempia, joten ei tule vapaa-ajalla hengailtua. Ehkä silti helpottaa palata kohta takisin töihin.. Mut kakkonen ois kiva tehdä pienellä ikäerolla ja tän yksinäisyyden puolesta ahdistaa uudelleen kotona pari vuotta lojuminen. 
Pitäs nyt ottaa taas itseään niskasta ja änkeä johonkin noihin mammamiitinkeihin kait?
Pitäs nyt ottaa taas itseään niskasta ja änkeä johonkin noihin mammamiitinkeihin kait?
"nappi"
aamuvirkee, mistä päin mahat olla? Mulla on ihan sama tilanne ja en todellakaan oo saanu mitään kavereita puistoista ym. Perhekahviloihin en ole edes uskaltautunut. Mulla on vielä se, että olen suhteellisen nuori (nyt tosin jo 25) ja suurin osa muista 4-5 -vuotiaiden lasten äideistä on reilusti yli 30, joita ei ilmiselvästi kiinnosta hengailla tämmösen "pennun" kanssa. Toinen lapsi on siis kohta syntymäisillään ja mä kuolen tähän tylsyyteen ja yksinäisyyteen!!! Tai vähintäänki masennun.
"Jenis"
Peesaan! Ite oon ihan oikeasti löytänyt aivan uuden kaveripiirin lasten myötä, mutta kyllä se omaa yritystäkin vaatii. Ystäviä löytyi netistä, perhekahvilasta ja sellaisista puolitutuista, joita ei juuri tullut ennen lapsia treffattuaMä etin ihan ettimällä netistä. Yhden löysin omalla ilmotuksella ja muutamalle vastailin. Heistä jäi kolme äitiystävää ja on kyllä aivan korvaamattomia olleet!
Pitää vaan löytää kiva kaveri jonka kanssa synkkaa, ei oikein riitä että on vain äiti.
Musta on surullista miten yksinäisiä jotkut äidit on. Olen vaan sitä mieltä että jokainen äiti tarvitsee ainakin yhden äitikaverin!!
aamuvirkee
nappi, oon espoosta. oon pari vuotta nuorempi kun sä, mut mukulakin on vasta päälle vuoden. ja aika junnuks mäkin oon oloni noissa perhekerhoissa kokenut
"nappi"
no voihan nenä. jos asuisin noin 500km lähempänä, oltais tehty treffit heti huomenissa!nappi, oon espoosta. oon pari vuotta nuorempi kun sä, mut mukulakin on vasta päälle vuoden. ja aika junnuks mäkin oon oloni noissa perhekerhoissa kokenut
Nuoruus on oikeasti vähän rasite tässä äitiysasiassa. Mä olin esikoisen kotonaolon aikaan 20-21, ja eihän mua kukaan ottanut vakavasti. Ne liki nelikymppiset ensimmäisen lapsen saaneet. Tsemppiä sulle ja toivon todella, että saat kavereita jotakin kautta!!
aamuvirkee
[QUOTE="nappi";26623023] Tsemppiä sulle ja toivon todella, että saat kavereita jotakin kautta!![/QUOTE]
Kiitos ja onnea sullekin kavereiden etsintään!
Kiitos ja onnea sullekin kavereiden etsintään!
Puistossa ja perhekerhossa oli tuttuja, joita en juurikaan tavannut muualla. Mutta yhden sydänystävän löysin puistosta. Meillä molemmilla oli silloin vain esikoiset, jotka olivat samanikäisiä. Joka arkipäivä vietettiin aikaa puistossa tai jommankumman kotona, se oli korvaamatonta silloin, kun muuten päivät tuntui pitkiltä ja yksinäisiltä.
Kun sain toisen lapsen niin ystäväni muutti pois, mutta kahden lapsen kanssa ei enää tuntunut niin yksinäiseltä. Pidämme usein yhteyttä edelleen ja kyläilemme välillä, vaikka välimatkaa on noin 2h.
Kun sain toisen lapsen niin ystäväni muutti pois, mutta kahden lapsen kanssa ei enää tuntunut niin yksinäiseltä. Pidämme usein yhteyttä edelleen ja kyläilemme välillä, vaikka välimatkaa on noin 2h.
No puistoista ei todellakaan saa kavereita. Netissä olen niihin harvoihin uusiin äitikavereihin tutustunut mitä olen lapsen jälkeen saanut.
Tossa meidän puistossa ainakin naisilla on joku oma sisäpiiri eikä kukaan heistä tervehdi tai mitään edes, vaikka mä saatan jotain kommentoida, hymyillä, keinutan muidenkin lapsia jne.
Mä oon huomannu, et helpoiten jonkulaista small talkia saa aikaiseksi "tosi nuorten" tai "tosi vanhojen" eli teini- tai mummoäitien kanssa.
Noilla about kolmikymppisillä on ne kerhonsa ja kuikuilevat ulkopuolisia ohimennen ylimalkaisesti. Johtuu varmaan siitä, että ovat iältään keskimääräisessä lisääntymisiässä ja saattavat viettää vuosikausia siellä puistoillen jos monta lasta tekevät, ehkä tuntevat ikätovereitansa jo entuudestaan jne.
Isät kyllä juttelevat ystävällisesti, totta kai.
Tossa meidän puistossa ainakin naisilla on joku oma sisäpiiri eikä kukaan heistä tervehdi tai mitään edes, vaikka mä saatan jotain kommentoida, hymyillä, keinutan muidenkin lapsia jne.
Mä oon huomannu, et helpoiten jonkulaista small talkia saa aikaiseksi "tosi nuorten" tai "tosi vanhojen" eli teini- tai mummoäitien kanssa.
Noilla about kolmikymppisillä on ne kerhonsa ja kuikuilevat ulkopuolisia ohimennen ylimalkaisesti. Johtuu varmaan siitä, että ovat iältään keskimääräisessä lisääntymisiässä ja saattavat viettää vuosikausia siellä puistoillen jos monta lasta tekevät, ehkä tuntevat ikätovereitansa jo entuudestaan jne.
Isät kyllä juttelevat ystävällisesti, totta kai.
onko näin?
tästä tuli sellainen kuva että olet varmaan ihan nätti, jos kolmikymppiset eivät tervehdi...No puistoista ei todellakaan saa kavereita. Netissä olen niihin harvoihin uusiin äitikavereihin tutustunut mitä olen lapsen jälkeen saanut.
Tossa meidän puistossa ainakin naisilla on joku oma sisäpiiri eikä kukaan heistä tervehdi tai mitään edes, vaikka mä saatan jotain kommentoida, hymyillä, keinutan muidenkin lapsia jne.
Mä oon huomannu, et helpoiten jonkulaista small talkia saa aikaiseksi "tosi nuorten" tai "tosi vanhojen" eli teini- tai mummoäitien kanssa.
Noilla about kolmikymppisillä on ne kerhonsa ja kuikuilevat ulkopuolisia ohimennen ylimalkaisesti. Johtuu varmaan siitä, että ovat iältään keskimääräisessä lisääntymisiässä ja saattavat viettää vuosikausia siellä puistoillen jos monta lasta tekevät, ehkä tuntevat ikätovereitansa jo entuudestaan jne.
Isät kyllä juttelevat ystävällisesti, totta kai.
mikä auttoi minulla
Olen kyllä saanut äitikavereita sekä kotipihalta, muskarista, vauvauinnista että perhekahvilasta. Mutta se oli yllättävän vaikeaa aluksi, sen ensimmäisen vauvavuoden aikana sain tasan kaksi kaveria, joita tapasin säännöllisesti mutta paljon harvemmin kuin olisin toivonut (eli kerran viikossa tai kahdessa). Heillä molemmilla oli jo paljon muitakin kavereita. Oikeastaan siksi tutustuimme koska he sattuivat olemaan aloitteentekijöitä ja kysyivät että vaihdetaanko yhteystietoja, käydäänkö joskus yhdessä kärryttelemässä. Itse en tiedä miten olisin aloitteen tehnyt, se ei tule minulle niin luonnostaan. Sitten kun alettiin tapailla, huomattiin että meillä synkkaa muutenkin, ei olla pelkästään äitejä.
Mutta olin kotona vielä toisenkin vuoden ja sen aikana alkoi tapahtua! Päätin käydä sinnikkäästi perhekahvilassa ja muissa harrastuksissa vaikka tuntui että siellä kaikilla on jo oma kaveripiiri. Siinä kävi niin että osa äideistä palasi töihin ja tilalle tuli uusia, sellaisia juuri alueelle muuttaneita esimerkiksi, ja näistä sitten alkoi löytyä kavereita enemmänkin. Kun olin jatkuvasti törmännyt muutamaan äitiin, joiden kanssa oli helppo jutella, rohkaistuin jopa olemaan se aloitteentekijä ja vaihdettiin numeroita. Nykyään ulkoilemme paljon yhdessä, ihan useita kertoja viikossa muutaman äidin kanssa. Lisäksi siinä vaiheessa kun lapseni rupesi tosissaan leikkimään enemmän esim hiekkalaatikolla eli noin 1.5-vuotiaana niin että ottaa jo kontaktia muihin lapsiin ja näiden äiteihin, silloin sitä joutui pakostikin juttusille vähän jokaisen vastaantulevan kanssa... Ja sitä kautta on tullut varsinkin noita pihatuttuja. Emme tapaa muuten mutta hiekkalaatikolla on aina juttuseuraa ja se riittää! Nykyään minulla on 3 hyvää läheistä kaveria, pari muuta joita on mukava nähdä mutta vähän harvemmin, ja sitten kourallinen piha- ja puistotuttuja joita nähdään vain siellä ulkona eikä sovita mitään etukäteen.
Miten tämän nyt tiivistäisi? Pitää uskaltaa tehdä aloitteita, pitää jaksaa olla kärsivällinen ja käydä monessa harrastuksessa yms, ei kannata heti luovuttaa vaikkei pääsisi piireihin. Perhekahvilaankin pitää oikeasti raahata itsensä joka viikko, ei riitä että kerran kuukaudessa. Kun naamasi alkaa tulla muille tutummaksi, pääset sinäkin niihin piireihin. Ja tilanne helpottuu myös kun lapsi kasvaa. Nykyään tuntuu siltä että seuraa on vaikka joka arkipäivälle jos niin toivon, enkä sano tätä leveilläkseni vaan siksi että se on iso muutos vuodentakaiseen tilanteeseen minullakin - ihmeitä tapahtuu. Ehkä sitä nykyään hallitsee sen miten muihin äiteihin otetaan kontaktia vaikuttamatta tunkeilevalta. Tuntuu ainakin että se on nyt helpompaa ja luontevampaa.
Minustakin on surullista kuulla kuinka moni äiti on niin yksinäinen, olin sitä itsekin. Harmillista jos joku palaa töihin "liian aikaisin" vain siksi ettei onnistu saamaan ystäviä! Se vauvavuosi voi todellakin olla vaikeinta aikaa tässä suhteessa, ja silloinhan sitä seuraa juuri kaipaisi.
Mutta olin kotona vielä toisenkin vuoden ja sen aikana alkoi tapahtua! Päätin käydä sinnikkäästi perhekahvilassa ja muissa harrastuksissa vaikka tuntui että siellä kaikilla on jo oma kaveripiiri. Siinä kävi niin että osa äideistä palasi töihin ja tilalle tuli uusia, sellaisia juuri alueelle muuttaneita esimerkiksi, ja näistä sitten alkoi löytyä kavereita enemmänkin. Kun olin jatkuvasti törmännyt muutamaan äitiin, joiden kanssa oli helppo jutella, rohkaistuin jopa olemaan se aloitteentekijä ja vaihdettiin numeroita. Nykyään ulkoilemme paljon yhdessä, ihan useita kertoja viikossa muutaman äidin kanssa. Lisäksi siinä vaiheessa kun lapseni rupesi tosissaan leikkimään enemmän esim hiekkalaatikolla eli noin 1.5-vuotiaana niin että ottaa jo kontaktia muihin lapsiin ja näiden äiteihin, silloin sitä joutui pakostikin juttusille vähän jokaisen vastaantulevan kanssa... Ja sitä kautta on tullut varsinkin noita pihatuttuja. Emme tapaa muuten mutta hiekkalaatikolla on aina juttuseuraa ja se riittää! Nykyään minulla on 3 hyvää läheistä kaveria, pari muuta joita on mukava nähdä mutta vähän harvemmin, ja sitten kourallinen piha- ja puistotuttuja joita nähdään vain siellä ulkona eikä sovita mitään etukäteen.
Miten tämän nyt tiivistäisi? Pitää uskaltaa tehdä aloitteita, pitää jaksaa olla kärsivällinen ja käydä monessa harrastuksessa yms, ei kannata heti luovuttaa vaikkei pääsisi piireihin. Perhekahvilaankin pitää oikeasti raahata itsensä joka viikko, ei riitä että kerran kuukaudessa. Kun naamasi alkaa tulla muille tutummaksi, pääset sinäkin niihin piireihin. Ja tilanne helpottuu myös kun lapsi kasvaa. Nykyään tuntuu siltä että seuraa on vaikka joka arkipäivälle jos niin toivon, enkä sano tätä leveilläkseni vaan siksi että se on iso muutos vuodentakaiseen tilanteeseen minullakin - ihmeitä tapahtuu. Ehkä sitä nykyään hallitsee sen miten muihin äiteihin otetaan kontaktia vaikuttamatta tunkeilevalta. Tuntuu ainakin että se on nyt helpompaa ja luontevampaa.
Minustakin on surullista kuulla kuinka moni äiti on niin yksinäinen, olin sitä itsekin. Harmillista jos joku palaa töihin "liian aikaisin" vain siksi ettei onnistu saamaan ystäviä! Se vauvavuosi voi todellakin olla vaikeinta aikaa tässä suhteessa, ja silloinhan sitä seuraa juuri kaipaisi.
[QUOTE="Kemeli";26617047]Pääkaupunkiseudun puistosta minä sain kolme nykyistä, hyvin läheistä ystävääni. Lapset ovat jo nyt sen ikäisiä, että enää ei puistoilla, mutta vietetään sitten aikaa näiden ystävien kesken muuten.
Ylipäätään sain puistoiluaikoina paljon tuttuja ja puistossa aina joku vieraskin saattoi tulla juttusille. Yksin ei yleensä tarvinnut seistä. Useimmat näistä tuttavuuksista ovat jääneet vaille sen pidempään ystävyyttä (ehkä facebook-kamuja ollaan), mutta jäi kuitenkin nämä lopunikäiset sydänystäväni <3[/QUOTE]
Tää on kuin mun näppikseltä Me puistoiltiin joka päivä ja tutustuin ihaniin ihmisiin silloin. Ollaan muutettu pois sieltä ihanan laikkipuiston kulmilta, mutta edelleen pidetään yhteyttä vanhoihin kavereihin, siis minä ja lapset.
Esikoisen ekan vuoden aikana en puistoillut vaan kyläilin kavereiden luona, kun monet oli hoitovapaalla samaan aikaan. Nyt täällä uudessa kodissa en ole jaksanut vielä puistoilla tuon pienimmän kanssa, joten kavereita on vähän. Yhteen tutustuin isomman lapsen kautta, pyysin sit kerran meille, kun toi poikaansa meidän pojan kanssa leikkimään ja sit ollaan nähty silloin tällöin. Mutta mä olen niin puhelias ja seurankipee, että teen itteäni tykö, vaikka tulis ekana vähän nihkeetä suhtautumista Joten uskon, että saan kavereita, kun vaan vaivaudun sinne puistoon.
Ylipäätään sain puistoiluaikoina paljon tuttuja ja puistossa aina joku vieraskin saattoi tulla juttusille. Yksin ei yleensä tarvinnut seistä. Useimmat näistä tuttavuuksista ovat jääneet vaille sen pidempään ystävyyttä (ehkä facebook-kamuja ollaan), mutta jäi kuitenkin nämä lopunikäiset sydänystäväni <3[/QUOTE]
Tää on kuin mun näppikseltä
Me puistoiltiin joka päivä ja tutustuin ihaniin ihmisiin silloin. Ollaan muutettu pois sieltä ihanan laikkipuiston kulmilta, mutta edelleen pidetään yhteyttä vanhoihin kavereihin, siis minä ja lapset.Esikoisen ekan vuoden aikana en puistoillut vaan kyläilin kavereiden luona, kun monet oli hoitovapaalla samaan aikaan. Nyt täällä uudessa kodissa en ole jaksanut vielä puistoilla tuon pienimmän kanssa, joten kavereita on vähän. Yhteen tutustuin isomman lapsen kautta, pyysin sit kerran meille, kun toi poikaansa meidän pojan kanssa leikkimään ja sit ollaan nähty silloin tällöin. Mutta mä olen niin puhelias ja seurankipee, että teen itteäni tykö, vaikka tulis ekana vähän nihkeetä suhtautumista
Joten uskon, että saan kavereita, kun vaan vaivaudun sinne puistoon.Mä olen saanut valtavan määrän äiti "tuttuja". Voisin helposti vaihtaa ne kaikki oikeisiin äitiystäviin. Onneksi mulla on ihan oikeitakin ystäviä, jotka ovat myös äitejä, mutta silti olisi kiva jos tässä ihan naapurustossa olisi jostain äidistä tullut läheinen myös.
Mutta siis ihan puistossa mä olen tutustunut, ennen asuttiin Helsingissä, siellä kävin esikkoryhmässä ja vauvamuskarissa, josta sain pari parempaa äitikaveria ja monta tuttua. Sitten muutettiin Espooseen ja kun en missään järjestetyssä ryhmässä toisen lapsen kanssa ole ollut, on juttelu alkanut kyllä ihan puistossa tai perhekerhossa. Sen huomasin täällä, että varsinkin alkuun piti vähän väkisin tunkea mukaan keskusteluihin, sen verran tiukat piirit oli. Mutta sinnikkäästi kun kommentoin (ja kun kerran olen niin ihana ja hauska ihminen ), tuotti se lopulta tulosta Sydänystäviä ei silti kyllä ole löytynyt ja nyt menen jo syksyllä töihin.
Mutta siis ihan puistossa mä olen tutustunut, ennen asuttiin Helsingissä, siellä kävin esikkoryhmässä ja vauvamuskarissa, josta sain pari parempaa äitikaveria ja monta tuttua. Sitten muutettiin Espooseen ja kun en missään järjestetyssä ryhmässä toisen lapsen kanssa ole ollut, on juttelu alkanut kyllä ihan puistossa tai perhekerhossa. Sen huomasin täällä, että varsinkin alkuun piti vähän väkisin tunkea mukaan keskusteluihin, sen verran tiukat piirit oli. Mutta sinnikkäästi kun kommentoin (ja kun kerran olen niin ihana ja hauska ihminen
), tuotti se lopulta tulosta Sydänystäviä ei silti kyllä ole löytynyt ja nyt menen jo syksyllä töihin.
"huoh"
Taidan mennä nukkumaan. Luin otsikon niin, että onko joku oikeasti saanut mamukavereita =D
"vieras"
Olen kyllä ja paljon! Se on itsestä kiinni saako niitä vai ei. Pitää vaan olla rohkea ja jutela.
Se on itsestä kiinni saako niitä vai ei. Pitää vaan olla rohkea ja jutela.Juu ei kiitos. Lapsi harjoittelee noissa paikoissa soisaalisia taitoja, mun ei tarvii harjotella kun mulla on jo ne kamut. En halua uusia
Olen kaksi hyvää ystävää saanut puistojen kautta. Mutta tähän kului aikaakin lähes viisi vuotta, ei siis ihan hetkessä. Toinen näistä on sellainen "bestis" mitä teininä oli. Ja tuntuu ihan mielettömän hyvältä että tässä iässä voi sellaisen vielä löytää. :heart: Toinen hyvä ystävä noin muuten ja nähdään välillä tosiaan ilman lapsiakin. Ja aapeelle, me asutaan Leppävaarassa, tervetuloa tänne puistoilemaan