Olenko ainoa joka viihtyy yh:na?

Mielestäni on huomattavasti helpompaa olla yh kuin elää parisuhteessa ja pienen vauvan kanssa(4kk).Ei tarvitse ajatella kuin kahta ihmistä,saa tulla ja mennä miten haluaa,nukkua silloin kun vauvakin nukkuu jne.
Ajatteleeko kukaan muu samoin?

 

Tavallaan joo ajattelen.
Mutta ajattelen myös, että jos parisuhde on kunnossa ja molemmat kypsiä vanhemmiksi, on paaaljon antoisampaa, kun lasta hoidetaan yhdessä. Silloin saa nukkuakin kun haluaa, ihan riippumatta vauvan rytmistä.

Valitettavasti en kokenut, että oma (kohta entinen ) mieheni olisi kyennyt minua juurikaan äitiydessäni ihan alkumetrien jälkeen tukemaan. Mutta jos joskus uuden miehen tapaan ja lapsia teen, aion kyllä tehdä kaikkeni ollakseni varma, että myös mies lasta kovasti haluaa, ja valmis on myös vastuuta ottamaan.

 

se on varmasti totta et mukavempaa jakaa ne ilot mitä vauva tuo tullessaan.Mulla ei ole siitä kokemusta niin sitä ei niin osaa kaivatakaan .

 

Mun poika on 7 kk ja oon käytännössä ollu yksin koko raskaus ajan ja nytkin vauvan kanssa. Iskä on töniny enemmän kun tukenut . Oon tosi tyytyväinen tällaiseen elämään. Tullaan ja mennään ja opetellaan toisiamme. Mummo auttaa ja muut läheiset. Kauheelta ajatus tuntu ennen syntymää, mut ku poika oli 4kk alko elo muuttuu iloksi. Haluan kyllä vielä kumppanin ja lapsilleni mua rakastavan iskän mutta nyt nautin ainutlaatuisesta vapaudesta ja boheemista vauvaelämästä.

Olisi kivaa jos Helsingin seudulla olisi tapaamisia samassa tilanteessa oleville. Ilmoitelkaa jos on tai jollei niin voin järjestää ehkä itse sellaisen.

 

Joo, yksinhuoltajuudessa on puolensa, mutta toki olisi myös parisuhteessa ja kyllä toivon, että sellainen vielä kohdalleni joskus tulee. Olen onnellinen ja elämämme on hyvää. Mutta vähän kirpaisee lapsen kaipuu isään ja huonoa omatuntoakin asiasta aika ajoin poden, vaikken varsinaisesti asiaan syyllinen ole. Elämä ei aina mene niinkuin suunnittelee.

 

Mun poika on 7 kk ja oon käytännössä ollu yksin koko raskaus ajan ja nytkin vauvan kanssa. Iskä on töniny enemmän kun tukenut . Oon tosi tyytyväinen tällaiseen elämään. Tullaan ja mennään ja opetellaan toisiamme. Mummo auttaa ja muut läheiset. Kauheelta ajatus tuntu ennen syntymää, mut ku poika oli 4kk alko elo muuttuu iloksi. Haluan kyllä vielä kumppanin ja lapsilleni mua rakastavan iskän mutta nyt nautin ainutlaatuisesta vapaudesta ja boheemista vauvaelämästä.

Olisi kivaa jos Helsingin seudulla olisi tapaamisia samassa tilanteessa oleville. Ilmoitelkaa jos on tai jollei niin voin järjestää ehkä itse sellaisen.

Olisin itsekin voinut kirjoittaa täysin samoin.
Poika 8kk ja viihdytään kaksin aivan loistavasti.

 

Mä rakastan olla yksin...Esikoinen oli 9kk kun erosin hänen isästään ja nyt olen kahden lapsen yh,pienempi vasta 2kk.Mutta siis kun olen kokenut tuon odotus ja vauva-ajan kahdella eri tavalla niin tää nykyinen on paljon parempi.
oon erittäin tyytyväinen siihen että mun ei tarvi tuhlata energiaani kehenkään muuhun kun itteeni ja poikiin. Eikä mun tarvi ketään muuta passata ja paapoo..
No onhan myös totta että löytyy niitäkin miehiä ketä ei tarvi passata ja paapoo ja kenen kanssa parisuhde vois olla ihanaa...Mä en vaan tällä hetkellä kaipaa sellasta ollenkaan! Viihdyn siis yh:na ERITTÄIN hyvin...ehkä sen parisuhteenkin aika vielä joskus tulee,mutta sitten vasta myöhemmin kun pojatkin on isompia =)

yksäiti+pojat 2v8kk ja 2kk :heart:

 

:wave: minä myös!
poika nyt kaksi ja puoli vuotias ja erosin hänen isästään yli vuosi sitten ja nyt on paljon parempi olla! =)

 

Onpa ihana kuulla tommosia positiivisia mielipiteitä yksinhuoltajuudesta.. itselläni raskaus alussa ja kovasti koitan itseäni psyykata yksinhuoltajaks.. tuntuu että miten selviää ku ei oo opiskelut lopussa eikä miestä eikä mitään, mutta kai sitä aina jotenkin selviää ja jos se ei todella ihan niin kamalaa olis kuin mitä monet antaa ymmärtää.. Pitää vaan olla reipas.

 

Et juu ole ainut. Olen 16v ja 2v9kk ikästen lasten yh ja olen ollut jo pitkään. En halua elämääni sekoittamaan mitään miestä ainakaan tällä hetkellä. Hyvin oon pärjännyt ja viihtynyt

Niin ja ton pienimmän kanssa olen ollut raskausajasta asti yksin ja isyyttä ei olla selvitetty.

 

Olevani aikas ok YH-isi ja varmaan olenkin.
Mutta kun katson naapurin YH-äitiä.
Kolme lasta (nuorin mun nuorimman ikäinen), kolme pientä koiraa ja kissa.
Ja jaksaa vaan aina hymyillä ja touhuta.
Ei voi kuin kunnioittaa...., ja suuresti.
Mull on vaan kaks tyttöö (5v8kk ja 1v8kk), kissa ja kolme matoo ja vauhtia piisaa.
Eilenkin kun oltiin naapurissa, niin siel oli 2 aikuista, 6 lasta (yks yökyläläinen), 3 koiraa ja kissa ja 80 neliöö ja loistava fiilis. :hug:

 

Paljon paremmin viihdyn yh:na ku parisuhteessa poitsun isän kanssa viihdyin.(jos sitä nyt ees parisuhteeksi saattoi kutsua)
Voimme tehdä mitä meitä huvittaa ja milloin huvittaa.
Ainut mitä parisuhteesta yleisesti ottaen joskus kaipaan on lämpö ja läheisyys,toinen aikuinen ja joku jakamassa vastuuta kaikista asioista...

 

Et ole ainoa =) Yli 20 vuotta on yh:n taivalta takana ja vaikka mieluummin toki eläisin hyvässä ja tasa-arvoisessa parisuhteessa (kukapa ei haluaisi päästä eroon puolesta kotitöistä, puolesta menoista ja puolesta vastuusta?), silti mulle yksinhuoltajuus itsessään ei ole näiden vuosikymmenten aikana ollut mitenkään vaikeaa.

 

Olen ollut yh liki 9 vuotta ja tuntuu vaikealta ajatella tähän perheeseen miestä. Olen niin tottunut elämääni lasten kanssa. Toki olisi kiva jakaa arjen vastuu toisen kanssa mutta eipä taitaisi helpolla löytyä miestä, joka tähän leikkiin lähtisi, kun on useampi lapsi enkä voisi kuvitella itseäni uusperheen äitinä. Ja toisekseen, kun on saanut omat lapset jo suht isoiksi, en enää jaksaisi pikkulapsiarkea. Jos meinaan miehellä olisi pieniä lapsia. Tai eihän sitä tiedä, jos oikea osuisi kohdalle. Vannomatta paras...

 

Huomaampa tässä että, tämä yksinhuoltajuus on taitolaji!! Minä jäin yksin odottaessani esikoistani... äijä otti ja totes mun ollessa 5kk raskaana, et tää ei ookkaan sen homma! Toki se eka tuntu melko kammotavalta ajatukselta, mutta äkkiä siihen tottu! Ja näin jälkikäteen ajateltuna vauva aika oli aivan täydellistä yksinhuoltajana :heart: Kuunnellessa kavereita jotka olivat ns. onnellisesti parisuhteessa, eivät tehneet muuta kun valittivat sitä, kun äijä ei kotona tee mitään tai sitten se huiteli omilla reissuillaan. Nyt odottelen toista syntyväksi kesäkuun alussa ja tämänkin meinaan kasvattaa ihan yksin... Isä kyllä on asiasta tietoinen, mutta asiat nyt vaan ovat näin... JA HYVÄ NIIN

 

Ihanaa, kun teita on taalla muitakin. Mina tosin olen tassa yh hommassa viella melko alkumetreilla, kun laskettu aika on vasta kesakuussa. Lapsen isa lahti nostelemaan jo raskauden alkuviikoilla todeten, kanssa tyyliin, etta taa ei ole hanen heiniansa ja palasi entisen eukkonsa luokse. Ihmis mieli on kuitenkin valtavan sopeutuvainen ja esikoistani ihan innoissani taalla odottelen varsinkin nyt, kun tahan yksinhuoltajuuteen on tottunut jo ajatuksenakin.

 

Minäkin toivon, että joskus voin sanoa viihtyväni yh:na. Nyt en todellakaan viihdy. Mies lähti itseään huomattavasti vanhemman yh:n matkaan aika lyhyellä varoituksella ja kaipaan kyllä suunnattomasti sitä rakastavaa aviomiestä ja mahtavaa isää, joka meillä vielä pari kk sitten oli. Kaikki muuttui kuin seinään ja jäin täysin puulla päähän lyötynä yksin. Jos mies olisi ollut huono isä ja aviomies, en varmasti kaipaisi, mutta kantoi suurella vastuulla huolta perheestään (toinenkin lapsi on tulossa) ja uskoin niin tulevan olemaan aina, muuten en olisi ikinä leikkiin ryhtynyt. Syyllistän itseäni siitä, että lapsemme joutuvat nyt kasvamaan ilman toista rakastavaa vanhempaa arjessa, jäävät aivan varmasti paljosta paitsi. Tämän lisäksi putosin aikamoiseen taloudelliseen tyhjiöön kun olen kuitenkin ollut yli 2v kotona ja nytkin vasta puolessa välissä raskautta, mies elätti ja toi leivän pöytään ja nyt joudun hakemaan ties mitä tukia ja apuja. Todella ahdistavaa tämän kaiken muun surutyön lisäksi. Mutta ehkä jonain kauniina päivänä tulen näkemään asiat paremmassa valossa. :'(

 

Onhan tää toisaalta ihan mukava yh:na elää lasten kanssa,mutta toisaalta välistä kaipailen et olisi mies jonka kainaloon käpertyä ja jutustella syntyviä syviä...

 

Kivaa olisi oikean miehen kanssa, mutta helpompi yksin kuin, että mieskin on yksi lapsista. Saa passata ja paapoa ja koko ajan vahtaa sekä huolehtia. Yksin on nuo kaikki murheet poissa.

 

Et ole todellakaan ainoa,täällä on monta enemmän ja vähemmän tyyväistä YH-naista ja miehiäkin. Minä olen ollut pojan kanssa jo monta vuotta kahdestaan. Yksi puolen vuoden suhde päättyi vuosi sitten. En todellakaan ole miesten vihaaja, mutta en koe että minulla olisi "pakko" olla joku, kun näinkin on hyvä. Sitä en kiellä etteikö joskus yksinäisinä iltoina olisi mukavaa kun olisi joku siinä vierellä. Mutta joku tulee joskus meidän elämään, jos on tullakseen.

 

Olen hämmästynyt. Onko yksinhuoltajuus jotenkin tavoiteltava olotila? Omaan yksinhuoltajuuteeni en ole sopeutunut enkä usko ikinä sopeutuvani. Kapina jatkuu. Kaipaan suunnattomasti ihanaa perhe-elämää, avioliittoani jne. Lapsi ikävöi isää ja itse suren sitä, että lapsi kasvaa ilman isää. Mielestäni lapsella on oikeus molempiin vanhempiin. Kuolema on kurja vieras. Se ei kysele käydessään, vaan vie haluamansa.

 

Olen hämmästynyt. Onko yksinhuoltajuus jotenkin tavoiteltava olotila? Omaan yksinhuoltajuuteeni en ole sopeutunut enkä usko ikinä sopeutuvani. Kapina jatkuu. Kaipaan suunnattomasti ihanaa perhe-elämää, avioliittoani jne. Lapsi ikävöi isää ja itse suren sitä, että lapsi kasvaa ilman isää. Mielestäni lapsella on oikeus molempiin vanhempiin. Kuolema on kurja vieras. Se ei kysele käydessään, vaan vie haluamansa.

Yksinhuoltajuus voi myös olla tavoiteltava olotila, totta kai jos elämä on heitellyt niin että siihen on pakon edessä joutunut, se varmasti tuntuu ikävältä. Omalla kohdallani heti raskaus uutisen saatuani, tiesin että olisin yksin lapseni kanssa; päätin olla yksinhuoltaja. Kaikilla on eri elämäntilanteet, joten "oikeus molempiin vanhempii" ei mielestäni päde joka tilanteessa. Lapseni isä ei halunnut lasta ja minä halusin, joten tässä tapauksessa toteutin syntymättömän lapseni oikeutta elämään, ja sen ehtona oli yksinhuoltajuus.

 

Kyllähän meitäkin löytyy

Lapseni isän kanssa yritettiin perhe-elämää lapsen ekat 2,5 vuotta mut ei siitä tullu mitään. mulla ei oo aavistustakaan millaista on elää tavallista, tasaista, onnellista perhettä, jossa kaikki ovat mukana puhaltamassa yhteen hiileen. meillä se oli yhtä taistelua joka suuntaan ja minä olin se joka pidin lankoja käsissä kunnes totesin että meillä kaikilla kolmella on parempi elää erillään. lapsi minun kanssa.

Tietenkään en vastaan laita jos joku tasapainoinen valmis aikuinen mies vaikka jo "lapsellinenkin" vastaan tulee, mutta ketään keskenkasvuista en ala katteleen. me ollaan lapsen kans valmis paketti jollekkin ja toivon samaa mieheltäkin..

 

Olen hämmästynyt. Onko yksinhuoltajuus jotenkin tavoiteltava olotila? Omaan yksinhuoltajuuteeni en ole sopeutunut enkä usko ikinä sopeutuvani.


Niin, jokaisella on omat elämänarvot ja jollekin yksinhuoltajuus voi olla TAVOITELTAVA asia. Ei siinä mitään. Mulle se ei ollu, mutta henkilökohtaisesti tää on mulle parempi vaihtoehto kuin lapsen isän kanssa eläminen. Elämä on oikeesti helpompaa kun vain antaa itsensä sopeutua siihen mikä on välttämätöntä. Hyväksyä itsensä.


:hug:

 

Mä viihdyn paremmin ku hyvin yh:na Saa olla ja mennä ja tehä miten ite haluu,ilman et kellää on siihen mitään sanomista.Meil on tytön kanssa ihana,lämmin äiti-tytärsuhde,harvemmin tarvii riidellä neidin kanssa mistään.Meil on kaikki mitä tarvitaan,en mä kaipaa tähän mitään miestä..