Minäkin toivon, että joskus voin sanoa viihtyväni yh:na. Nyt en todellakaan viihdy. Mies lähti itseään huomattavasti vanhemman yh:n matkaan aika lyhyellä varoituksella ja kaipaan kyllä suunnattomasti sitä rakastavaa aviomiestä ja mahtavaa isää, joka meillä vielä pari kk sitten oli. Kaikki muuttui kuin seinään ja jäin täysin puulla päähän lyötynä yksin. Jos mies olisi ollut huono isä ja aviomies, en varmasti kaipaisi, mutta kantoi suurella vastuulla huolta perheestään (toinenkin lapsi on tulossa) ja uskoin niin tulevan olemaan aina, muuten en olisi ikinä leikkiin ryhtynyt. Syyllistän itseäni siitä, että lapsemme joutuvat nyt kasvamaan ilman toista rakastavaa vanhempaa arjessa, jäävät aivan varmasti paljosta paitsi. Tämän lisäksi putosin aikamoiseen taloudelliseen tyhjiöön kun olen kuitenkin ollut yli 2v kotona ja nytkin vasta puolessa välissä raskautta, mies elätti ja toi leivän pöytään ja nyt joudun hakemaan ties mitä tukia ja apuja. Todella ahdistavaa tämän kaiken muun surutyön lisäksi. Mutta ehkä jonain kauniina päivänä tulen näkemään asiat paremmassa valossa. :'(