Olen oikeasti bi, en uskalla kertoa kenellekään

[a.p.]

.. ja enemmän naisiin päin. Nainen siis olen itsekin.

Luin tuota ketjua missä haukuttiin sitä Idaa. Tuo vahvistaa käsitystäni, että en voi kertoa kenellekään. Minulla on pieni lapsi, olen sinkku. Haluaisin parisuhteen, mutta en vaan ihastu miehiin. Itseäni ihastumiseni naisiin ei haittaa. Minulla oli eräs ihana nainen joka hänkin oli ihastunut minuun, mutta rakkaus pitää peittää ja salailla, koska yhteiskunta ei hyväksy.

Nyt minulla on peliä erään miehen kanssa. En ole häneen ihastunut, mutta toivon kovasti että ihastuisin. Ja kaikki vaan luulee että sitä voi muuttua heteroksi jne. Voi kuinka haluaisinkin rakastaa jotain miestä, mutta ei.

Tätä erästä naista en omakseni saa, emme voi aloittaa suhdetta. Hänkin pienen lapsen yh. Mitä ihmiset ajattelisivat? Ajatteletteko te haukkujat ollenkaan miltä tuntuu kun ei voi olla oma itsensä? Pidätte sairaina jne.

Joutuu kuuntelemaan ihmisten ihmettelyjä siitä miksi ihmeessä minulla ei ole miestä. Joutuu kärsimään sukulaisten paritusyrityksistä jne. Kuulee olevansa kylmä ja sitoutumiskammoinen. Vaikka kyse on vaan siitä etten tunne mitään vetoa miehiin, tai ainakin tosi harvoihin. Olen kyllä ollut parin miehenkin kanssa suhteessa. Lapseni isää en oikeasti rakastunut, yritin olla järkiliitossa ja rakastaa häntä mutta ei se kukko käskien laula..

 

["jojo"]

Mä en näe mitään järkeä siinä, että erikseen KERTOISI jollekulle olevansa bi/homo/hetero/jne, paitsi sille mahdolliselle omalle (aiotulle) kumppanille. Elämä menee miten menee ja jos matkaan tarttuu kumppani, suku saa tottua tai olla tottumatta, ihan miten lystäävät. Onhan moni heterokumppanikin suvulle ja läheisille syystä tai toisesta pirun kova pala nieltäväksi.

Mitä väliä sillä on, jos joku ihmettelee miehen puutetta? Kyllä se ihmettely loppuu, kun hankkii kumppanikseen naisen. Voipi kolahtaakin, näille, jotka ovat isoimpaan ääneen ihmetelleet.

 

["vieras"]

Mitä ihmettä? Ei naispari ole mikään juttu!