Joo, ei ole perhe-elämä helppoa, sen olen saanut oppia ja kokea kanssa aika rankalla kädellä. Mulla ongelma on vähän samanlainen, paitsi olen enemmän sun miehen roolissa. Veljeni ja vanhempani väittävät, että mukamas mahdoton mieheni on sotkenut mun välit veljeeni ja mun välit mun vanhempiini. No siitähän ne riidat sitten tulevat, kun kiivasluontoinen (eli enemmän neuroottinen hössyrä ja jossain määrin narsistinen) äitini saa aina riidan aikaiseksi ja jaksaa jatkuvasti jauhaa mun miehestä, vaikka ei olisi ollut vuoteen hänen kanssaan tekemisissä. Juuri se riitely ja jatkuva väittely on saanut mun ja vanhempieni välit piloille. Heille on tosi vaikea ymmärtää, että he eivät valitse puolisoani vaan minä itse, joka olen aikuinen ja vastaan itsestäni. Mieheni ei toki ole täydellinen ja on hänkin jossain määrin oma persoonansa, mutta kukapa olis täydellineni. Ongelma on enemmän siinä, että mieheni on aina oma itsensä eikä osaa olla mieliksi vähän höpsähtäneelle äidilleni eli ei osaa nuoleksia. Menen itsekin siihen samaan soopaan eli äitini provosoi mua ja saa mut kiivastumaan. Tätä rataa on meidän keskustelut menneet viimeiset viisi vuotta. Yksinkertaisesti äitini ei osaa keskustella muusta ja kääntää jutun aina mieheeni. Väkisinkin alkaa välit rakoilla. Veljeni on taas aina äidin lellivauva, joten sama ongelma on levinnyt sinnekin. Nyt, kun on itse alkanut tajuamaan millaista elämä voi olla, olen alkanut myös ymmärtää enemmän mistä perhetragediat ja erinäiset väkivaltaisuudet johtuvat. Voi vaan kiittää onneaan, ettei asuta ihan naapurihuusholleissa puhumattakaan maalaistalossa, jossa vanhmmat asuvat jopa samassa talossa lastulevyseinän takana ja kyttäävät kaikki rapinat ja äänet korva seinässä. Toisaalta olen katkera, että lapsemme ei tapaa mummoaan ja pappaansa niin paljoa kuin haluaisi. Meillä tilanne mennyt siihen, että vanhempani eivät tule meille lainkaan kylään, koska inhoavat miestäni niin paljon. Lapsemme tahtoisi, että he tulisivat käymään, mutta kun se ei vaan onnistu. Joskus he hakevat lapsen sinne ja sitten tulee taas riita, kun eivät suostu tuomaan takaisin silloin kun me halutaan. Lapsi haluaisi, että olisin mukana siellä, mutta kun en enää halua mennä sinne, kun on jatkuva riitä päällä lapsen isästä. Tästä kaikesta saa syyttää itseään, kun en älynnyt tehdä lapsia silloin, kun vielä omilla vanhemmilla oli enemmän järkeä päässä, nyt alkaa ikäkin jo tehdä heistä neuroottisia ja vainoharhaisia. Ei näissä tilanteissa ole mitään järkeä, mutta elämää on vain elettävä ja löydettävä hyvät ja voimaannuttavat asiat muualta kuin suvusta. Yritettävä löytää ystäviä ja ihmissuhteita muualta ja vaalia omaa perhettä. Helppo ei ole puolisollakaan, kateeksi käy niitä perheitä, joissa on toimivat suhteet isovanhempiin. Vähän katkeruutta on tilanne tuonut muhunkin, mutta yritän järjellä työstää asioita enkä syyllistä itseäni. Pitäisi varmaan käsitellä ongelmat ammattiauttajan kanssa. Onneksi psykologi riittää tässä vaiheessa. Psykologia tai jopa psykiatria tarvitsisi oma äitinikin, mutta hänen mielestään kaikki ongelmat aiheutuvat miehestäni ja niin sitä rataa jatketaan....tällä erää näyttää siltä, että hautaan saakka. Niin säälittävää ja surullista kaikille, ennenkaikkea lapselleni.
