V
voi elämää
Vieras
Tuossahan tuo jo tulikin. Opiskelen ja olen työelämässä. Valmistuminen on hieman viivästynyt, kun töitä on ollut tarjolla enemmän kuin tarpeeksi, mutta vuoden päästä pitäisi olla maisterin paperit kädessä.
Mulla on ollut miesystäviä, siis pitkäaikaisia suhtieta ja hyviä ehdokkaita olisi tarjolla, mutta en nyt ole kiinnostunut. En kärsi tilanteestani millään tavalla. Jos haluaisin, mulla olisi se mies. Tapailen yhtä miestä, opiskleijakaveriani, oikein hyvä tyyppi, saa nyt nähdä. En haaveile kuitenkaan sormuksesta.
En haaveile myöskään perheestä, olen noin 18-vuotiaasta asti ollut sitä mieltä, että minusta ei ole perustamaan perhettä nuorena, haluan käyttää nuoruuteni muihin asioihin. Olen myös vuosien varrella tullut aina vain varmemmaksi siitä, että jos joskus minulle tulee lapsia, niin niitä ei tule enempää kuin yksi. Haluan ehkä joskus siis yhden lapsen, en vielä pitkään aikaan. Ja siinä vaiheessa mun pitää olla tosdella varma, että mies on kelvollinen, tasa-arvoinen ja vastuullinen ja talous kunnossa, ennen kuin suostun tekemään lapsen.
En halua lasta huonoon taloudelliseen tilanteeseen tai huonon miehen kanssa, joka jättäisi hoidon mulle ja pian huomaisinkin olevani loukussa kotona ja yksin vastuussa lapsen hoidosta ja kodin hoidosta.
No, vanhempani eivät näitä pointteja ymmärrä. Heidän mielestään olen outo ja jokin on mennyt vikaan, kun en ole vielä löytänyt hyvää miestä ja ei ole ensimmäistä lasta vielä tulossa. Heidän mielestään lapsia pitää tehdä enemmän kuin yksi.
Äidin mielestä hyviä miehiä olisi joka kulmalla, mutta kun minä en kelpuuta, vaan olen ronkeli ja kohta jään vanhaksipiiaksi. Äidin käsitys hyvästä ja sopivasta miehestä myös poikkeaa hieman omastani...
Onko nykyään tosiaan näin helvetin hankalaa elää omaa elämäänsä? Ihmisille tulee suorastaan hätä, jos en teekään samanlaisia ratkaisuja kuin he, vaikka kyse on vain minun elämästäni. Se, että olen saanut tehdä elämässäni monia hienoja juttuja, opiskella haluamaani alaa ja elää mukavaa elämää, ei merkitse mitään vanhemmilleni ja tutuille. Sitä ei lasketa, kun en ole lisääntynyt tai naimisissa. Turhauttavaa.
Mulla on ollut miesystäviä, siis pitkäaikaisia suhtieta ja hyviä ehdokkaita olisi tarjolla, mutta en nyt ole kiinnostunut. En kärsi tilanteestani millään tavalla. Jos haluaisin, mulla olisi se mies. Tapailen yhtä miestä, opiskleijakaveriani, oikein hyvä tyyppi, saa nyt nähdä. En haaveile kuitenkaan sormuksesta.
En haaveile myöskään perheestä, olen noin 18-vuotiaasta asti ollut sitä mieltä, että minusta ei ole perustamaan perhettä nuorena, haluan käyttää nuoruuteni muihin asioihin. Olen myös vuosien varrella tullut aina vain varmemmaksi siitä, että jos joskus minulle tulee lapsia, niin niitä ei tule enempää kuin yksi. Haluan ehkä joskus siis yhden lapsen, en vielä pitkään aikaan. Ja siinä vaiheessa mun pitää olla tosdella varma, että mies on kelvollinen, tasa-arvoinen ja vastuullinen ja talous kunnossa, ennen kuin suostun tekemään lapsen.
En halua lasta huonoon taloudelliseen tilanteeseen tai huonon miehen kanssa, joka jättäisi hoidon mulle ja pian huomaisinkin olevani loukussa kotona ja yksin vastuussa lapsen hoidosta ja kodin hoidosta.
No, vanhempani eivät näitä pointteja ymmärrä. Heidän mielestään olen outo ja jokin on mennyt vikaan, kun en ole vielä löytänyt hyvää miestä ja ei ole ensimmäistä lasta vielä tulossa. Heidän mielestään lapsia pitää tehdä enemmän kuin yksi.
Äidin mielestä hyviä miehiä olisi joka kulmalla, mutta kun minä en kelpuuta, vaan olen ronkeli ja kohta jään vanhaksipiiaksi. Äidin käsitys hyvästä ja sopivasta miehestä myös poikkeaa hieman omastani...
Onko nykyään tosiaan näin helvetin hankalaa elää omaa elämäänsä? Ihmisille tulee suorastaan hätä, jos en teekään samanlaisia ratkaisuja kuin he, vaikka kyse on vain minun elämästäni. Se, että olen saanut tehdä elämässäni monia hienoja juttuja, opiskella haluamaani alaa ja elää mukavaa elämää, ei merkitse mitään vanhemmilleni ja tutuille. Sitä ei lasketa, kun en ole lisääntynyt tai naimisissa. Turhauttavaa.
Anteeksi, ei saisi nauraa, mutta niinhän toi on. Sulla on töitä, sulla on lähes valmis tutkinto, jonka jälkeenkin ilmeisesti töitä. Elät sellaista elämää, mistä pidät. Et ilmeisesti ole vakavasti sairas eikä kukaan läheisistäsikään? Olet vastuussa vain itsellesi. Luultavasti äitisi olisi tyytymätön johonkin muuhun asiaan, jos sinulle se perhe olisi. Kaikkia ei voi aina miellyttää. Usko pois, sun elämä kuulostaa oikeasti helpolta!
En silti tarkoita, että ap:n pitäisi muuttaa suunnitelmiaan sen vuoksi. Mitä toisen kappaleen asioihin tulee, niin taidat olla itse melko nuori tai muuten elämässä helpolla selvinnyt. Vaikka miten aloittaisi lapsenteon nuorena, ei ole itsestään selvää, että saa ainuttakaan saati sisaruksia sille yhdelle. 
