Oleks rakastunut nyt? Kehen? Miltä se tuntuu?

[QUOTE="...";28808916]Nooh, tämähän taisi ollakin hyvän mielen ketju, anteeksi Sisimpäni vain HUUTAA rakkautta... Siinä toisessa ihmisessä oli todella jotain mitä en osannut odottaa, mutta koska olin jo raskaana niin.. halusin perheen ja kaikki muu hänessä on niin hyvää ja ihanaa, mutta miksi hän petti luottamukseni Kahdessa vuodessakaan ei yli pääse sellaisesta. Miksi en ole rakastunut häneen. Ei mikään ole auttanut, ei hänen muuttumisensa, ei mikään. Että onko normaalia olla ei-rakastunut jo kolmen vuoden jälkeen vai?[/QUOTE]

Kaitpa se on normaalia, jos sun odotukset on täysin petetty. Jos antaa paljon eikä saakaan itse sitä takaisin, niin voi se rakastaminen loppua. En mä usko, että romanttisen rakkauden pitäiskään ollanihan pyyteetöntä, vaan molempien pitää saada siitä jotain. Tai ettei ainakaan jäis ihan miinukselle.

 

Kaitpa se on normaalia, jos sun odotukset on täysin petetty. Jos antaa paljon eikä saakaan itse sitä takaisin, niin voi se rakastaminen loppua. En mä usko, että romanttisen rakkauden pitäiskään ollanihan pyyteetöntä, vaan molempien pitää saada siitä jotain. Tai ettei ainakaan jäis ihan miinukselle.

Olet oikeassa :/ Nyt en tiedä odottaakko näitä rakastumisen tunteita tuohon mieheen vai kenties johonkuhun muuhun...hmm..

 

[QUOTE="...";28808937]Olet oikeassa :/ Nyt en tiedä odottaakko näitä rakastumisen tunteita tuohon mieheen vai kenties johonkuhun muuhun...hmm..[/QUOTE]

Kannattaa varmaan olla kumminkin reilu, niin on kivampi sitten rakastaa itseäänkin. Yrittääkö se mies sen suhteen, että jaksaisit olla kiinnostunut?

 

[QUOTE="...";28808937]Olet oikeassa :/ Nyt en tiedä odottaakko näitä rakastumisen tunteita tuohon mieheen vai kenties johonkuhun muuhun...hmm..[/QUOTE]

Onhan se myös vaikeaa, jos on tullut satutetuksi ja loukatuksi. Silloin on vaikeaa avautua toiselle kokonaan, koska luottamus on kärsinyt. Ja siis ihan syystäkin. Auttaisiko jonkinlainen pariterapia? Tai yhteinen tekeminen? Tai jokin?

 

Onhan se myös vaikeaa, jos on tullut satutetuksi ja loukatuksi. Silloin on vaikeaa avautua toiselle kokonaan, koska luottamus on kärsinyt. Ja siis ihan syystäkin. Auttaisiko jonkinlainen pariterapia? Tai yhteinen tekeminen? Tai jokin?

Mieshän ei suostu terapiajuttuihin ja yhteinen tekeminen johtaa riitoihin ja pahimmassa tapauksessa mustasukkaisuuskohtauksiin (jos lähdemme ihmisten ilmoille tai muistelemme menneitä)
Onkohan siis turha toivo että tästä enää mitään saa aikaan. Tähän asti pidin normaalina että 3 vuodessa arki on arkea lapsineen päivineen ja rakastumisen tunteen on hävinneet. Mutta onko todella niin... tarvitseeko niiden tunteiden tässä vaiheessa vielä olla kuolleita ja kuopattuja.

 

Joo-o, taidampa olla. Mieheeni, jonka kanssa menemme pian naimisiin, mutta valitettavasti myös toiseen mieheen, josta näen unia jatkuvasti.
Rakkaus tämän perheen kesken tuntuu hyvälle, lämpimälle ja kaiken kestävälle. Rakkaus toiseen mieheen tuntuu pelottavalle, ahdistavalle ja väärälle. Se suututtaa ja surettaa.
Olen niitä ihmisiä, jotka voivat rakastaa useia yhtä aikaa, ja se on hirveää. En haluaisi. Vaan täytyy olla onnellinen, että tekojani voin hallita, vaikka tunteita en.

 

Oon ihastunut ja se saa aikaan mussa hirveän pakoreaktion koska se toinen on vain niin ihana :S

 

Ehkä mä oon rakastunut. Vuosi sitten olin juuri eronnut, olin tyttöjen kanssa ollut baarissa ja yks
mies tanssitti mua. Ja ensimmäisestä kohtaamisesta pari viikkoa ja tapasimme sattumalta uudestaan.
Silloin tuo mies hurmas mut ihan täysin.
Ja edelleenkin mä rakastan tuota miestä, ollaan kavereita edelleen.

Onhan tää aika mukava tunne olla raskastunut.

 

[QUOTE="...";28808961]Mieshän ei suostu terapiajuttuihin ja yhteinen tekeminen johtaa riitoihin ja pahimmassa tapauksessa mustasukkaisuuskohtauksiin (jos lähdemme ihmisten ilmoille tai muistelemme menneitä)
Onkohan siis turha toivo että tästä enää mitään saa aikaan. Tähän asti pidin normaalina että 3 vuodessa arki on arkea lapsineen päivineen ja rakastumisen tunteen on hävinneet. Mutta onko todella niin... tarvitseeko niiden tunteiden tässä vaiheessa vielä olla kuolleita ja kuopattuja.[/QUOTE]

Terapiaa/ keskusteluapua voit toki hakea myös vain itsellesi.
Mutta eihän tuo nyt hyvältä kuulosta, jos mies ei ole valmis panostamaan millään tavalla. Onko hänen mielestään kaikki nyt hyvin?

 

Juup, oon rakastunut, omaan mieheen.
Yhä uudestaan vuodesta toiseen
Heinäkuussa oli kahdeksas hääpäivä.
Tuntuu hyvältä.

 

Olen rakastunut mieheeni uudelleen. 9 aviovuotta nyt takana ja eräässä välissä oli vaikeaa ja jopa sellainen olo, että ihan sama, vaikka tuo lähtisi. Päätin kuitenkin, että en vielä luovuta ja pakotin itseni tekemään töitä parisuhteen eteen. Kannatti todella! Tunteet löytyivät uudelleen ja ovat vielä saaneet voimaa lapsista. Jännää on myös se, että kun kuulimme tuttavapariskunnan vaikeuksista, tajusimme, kuinka hyvin omat asiamme ovat ja tämäkin veti meitä taas tiukemmin yhteen.

 

Kyllä, omaan mieheeni. Se on mm. tervettä omistamishalua ja pelkoa toisen menettämisestä. Kaipuuta pitkän päivän aikana ja läheisyyttä jälleennäkemisessä. Kinailua, mutta sopimista. Kolmeen sanaan nukahtamista iltaisin. Kuusi korvaamattoman ihanaa vuotta takana.

 

"MUSTA" tuntuu!

 

Mäkin oon rakastunut. Tää on vanhaa rakkautta jo, mutta tässä on joukossa jotain uutta. On tätä ennenkin ollut, että tuntuu kuin rakastuisi uudestaan, mutta nyt tällä kertaa tää on jotain vielä erilaisempaa. Mies on vähän muuttunut viimeaikoina ulkoisesti ja sekin mua innostaa kovasti. Ja vaikka me ollaan oltu jo 16 vuotta, niin nyt mä oon vasta kunnolla ymmärtänyt, miten hieno mies se on ja oon alkanut ihailemaan sen yritteliäisyyttä ja määrätietoisuutta. Toisaalta meillä on niin vakiintunut oma kieli, että ymmärretään toisiamme paremmin eikä tule enää riitojakaan niin paljoa.
Entistä enemmän on se olo, että on vaan ihanaa olla kaksistaan.

Mulla on sama homma, vuosia reilut 16 yhdessä meilläkin. Allekirjoitan tekstisi joka sanan. Minua on jotenkin muuttanut oma ulkoinen muutokseni (olen laihtunut 35 kg ja hommannut läskin tilalle lihasta), ja se on antanut draivia myös suhteeseemme. Mä jotenkin päästän mieheni lähemmäksi kuin vuosiin.

 

Olen, mieheen ja tuntuu ihanalle

Uusi mies kiikarissa vai ero peruttu?

 

Olen, aviomieheeni.
Se tunne on niin voimakas että välillä miettii mitä kaikkea se jaksaakaan kantaa ja tuleeko jossain vaiheessa se raja vastaan.

Ymmärrän hyvin miksi olin onnellinen myös sinkkuaikoinani, sillä aito rakkaus saa itsessään hyviä ja huonoja piirteitä esiin joita ei tarvinnut yksin ollessa miettiä ja joissa ns.sinkkuminäni pyörittelisi silmiään epäuskosta. Sekä hyvässä että huonossa.

Mielummin olen rakastunut ja olen onnellinen meidän välisestä rakkaudesta. Koskaan aiemmin en ole tällaista kokenut niin se edelleen aika ajoittain laittaa miettimään sen vaikutuksia.

 

välillä tuntuu että ei tartte rakkautta, tai tunteet on laantunut, mutta useammin on niitä päiviä, kun huomaa miten korvia myöden on rakastunut edelleen ja vielä useammin on niitä päiviä kun lämpimästi ja aidosti haluaa antaa hänelle hellyyttä ja iloa päivään.

rakastan häntä ja sitä kuinka voin painaa nenäni hänen paksuihin hiuksiinsa, kun alamme nukkumaan tai sitä kun hän halaa minua ja antaa parransängellä höystetyn suukon niskaan.

tunteet ovat vuoristorataa ja elämä elää kuin meri, siksi päivät ovat mielekkäitä ja aina uteliaisuus tulevaisuuteen kohtaan säilyy, yhteiseen tulevaisuuteen. Oli sitä sitten tai ei, mutta kun rakastan ketä tahansa, rakastan pehmeästi katsoen, kiivaasti haastaen ja intohimoisesti lämmittäen. Ennen kaikkea vilpitömästi.

 

Vaimooni. Rakkautta on kestänyt 16 vuotta ja paranee aina vaan.