Olen ollut mieheni kanssa yhdessä noin 9 vuotta. Lapsia on siunaantunut muutama. Oikeastaan noin 7 vuoden ajan olen miettinyt eroa, vähän väliä, kerran on erottukin mutta jostain syystä (älkää kysykö miksi, en tiedä itsekään) palattiin yhteen. Samaan paskaan, mutta voi, niin viihtyisään, tuttuun ja turvalliseen.
Mies on alkoholisti. Aikanaan ero tuli huumekokeiluiden myötä jotka kuitenkin loppuivat tuohon eroon, on maistunut enää vain kalja ja viina. Vuosien varrella miehen juominen on vain pahentunut. Alkuaikoina ei juonut kuin yhden päivän viikosta, sitten alkoi olla kahta päivää mutta sekin harvemmin. Krapulakaljaa meni silti aina. Sitten alkoi loma-ajat maistua, useita päiviä. Nykyään on humalassa lomat (tekosyyllä: nyt on loma, hän saa juoda) viikonloput menee humalassa sunnuntai-iltaan asti, ja arvata voinette ettei tuosta miehestä ole paljoa apua lastenhoitoon.
Humalassa on päätynyt putkaan, tapellut, ja muutamia kertoja on nakannut myös minut ulos (ei lapsia kotona silloin) ja joskus on käyttäytynyt arvaamattomasti myös lasten nukkuessa, eli ovien paiskomista, huutoa jne (kun en anna känniselle).
Yleensä ollaan viikonloput muualla, isi kotona tai kavereillaan. Kun emme ole kotona, myös minä pääsen rentoutumaan ystävien kanssa jne, niiden muutaman mitä jäljellä on. Olen mökkiytynyt ihan kokonaan, en jaksa lähteä mihinkään ja sairastan paniikkihäiriötä. Mies myös odottaa noilla viikonloppureissuillaan että passaan ja palvelen häntä, eli kun tarvii kyytiä, pitää tulla hakemaan ja jos en hae, suuttuu. Olen muuttunut aika julmaksi tuon suhteen enkä kuskaa juuri ikinä nykyään mihinkään. On myös riehunut kännissä vanhemmillani koska en antanut pi**ua, aamuyöstä kun tuli sinne baarista.
On pettänyt useita kertoja. En ole oikeastaan edellisillä kerroilla edes jaksanut loukkaantua, ajatus on että "se nyt vain on tuollainen kännissä". Pettämisistä ei myöskään puhuta. Jos puhutaan alkaa huuto siitä millainen kylähuora itse olen, en ole pettänyt kertaakaan.
Puhe ei tehoa. Toteaa että häntä ei ole pakko katsoa. No ei ole ei, enkä ymmärrä miksen ole saanut lähdettyä.
Kun alan miettiä eroa ja lähtöä, tunteet ovat sekavat. Muistan hyviä aikoja, hellyydet ja mukavat hetket mitä on ollut. Naurut ja keskustelut, mies on aika fiksu tapaus touhuistaan huolimatta.
Mutta toisaalta, en voi sanoin kuvata sitä iloa mikä minut täyttää kun mietin, ettei tarvitsisi enää ikinä miettiä missä kunnossa kotiutuu, kotiutuuko edes. Ei tarvitsisi elää sotkussa ja pestä hänen pyykkejä. Ei murehtia kun taas on petetty, ei miettiä yön tunteina onko mies pettämässä.
Pääsisin ehkä useammin itsekin vapaalle ja voisin saada jopa niitä ystäviä taas, jos pääsisin miehestä eroon.
En ymmärrä miksen pysty käsittämään tilannetta, ettei mies muutu eikä halua muuttua. Pelkään että sekoittaa taas minun pääni kun olen lähtenyt lupaamalla kaikkea ja nyt kun ajattelen, saa minut lupaamaan kaikkea ja alistumaan. No joo, en taida siihen enää lipsua. Mistä saa voimaa? Ettei eron jälkeen vastaa niihin tekstareihin ja puheluihin kuin vain jos ne koskettavat lapsia.
Miten pääsen eroon mustasukkaisuudesta? Joka liittyy lapsiin, tiedän että mies ottaa uuden naisen parissa tunnissa eroilmoituksen jälkeen ja tämä nainen sekoittaa lasten päät koska ei kuitenkaan ole mitään pysyvää. Mutta mies ei tuon edellisenkään eron aikana sitä käsittänyt että uudet naiset voisi pitää poissa lasten silmistä kunnes kyseessä on vahvempi suhde joka todennäköisesti myös kestää.
Entäs isän tapaamiset lasten kanssa. Voiko vuoroviikonloput toimia jos isä on juoppo?
Entäs sääli? Mies ei osaa tehdä ruokaa. Ei pestä pyykkiä. Siitä se edellisenkin kerran lähti, ensin tuli pyyntö pesisinkö vaatteita hänelle ja lopulta sai ujuteltua itsensä meille jopa syömään jne. Rahat joi ja tuhlasi pitsoihin ja hampurilaisiin ja lopulta säälin vallassa ostin hänelle ruokaa kassillisen.
Itse tulin rahallisesti hyvin toimeen vaikka olin opiskelija ja kahden lapsen yh, mies maksoi 200e elatusmaksua.
Mutta tunne siitä omasta asunnosta missä olisin vain minä ja lapset, siistiä ja rauhallista, ei pelkoja... Olen suorastaan innostunut! Esikoisen takia vielä tässä kitkuttelen tuon neljä viikkoa että koulu loppuu, sen jälkeen pitäisi lähteä jos lähden... KUN lähden? Onko minusta siihen?
Mistähän mahdollisesti saisi jotain terapiaa tms itselleni avuksi? Lapset tuskin edes huomaavat muuta kuin asunnon vaihtumisen, isi ei heidän mielestään ole ikinä kotona joten...
Tuntuu että olen päätökseni tehnyt, mutta jokin osa minusta epäröi enkä voi sietää sitä koska jos joku muu olisi tässä tilanteessa neuvoisin lähtemään niin nopeasti kun jaloista pääsee.
Mutta ne on nuo hyvät hetket jotka kummittelee... Vaikka tiedän ettei niitä tule varmaan enää ikinä juuri olemaan. Kun saisin itseni ymmärtämään että ne ovat muistoja jostain kauan sitten kuolleesta.
Epäonnistun tässä avioliitossa ja harmittaa että monta hyvää vuotta on mennyt hukkaan... : /
Mies on alkoholisti. Aikanaan ero tuli huumekokeiluiden myötä jotka kuitenkin loppuivat tuohon eroon, on maistunut enää vain kalja ja viina. Vuosien varrella miehen juominen on vain pahentunut. Alkuaikoina ei juonut kuin yhden päivän viikosta, sitten alkoi olla kahta päivää mutta sekin harvemmin. Krapulakaljaa meni silti aina. Sitten alkoi loma-ajat maistua, useita päiviä. Nykyään on humalassa lomat (tekosyyllä: nyt on loma, hän saa juoda) viikonloput menee humalassa sunnuntai-iltaan asti, ja arvata voinette ettei tuosta miehestä ole paljoa apua lastenhoitoon.
Humalassa on päätynyt putkaan, tapellut, ja muutamia kertoja on nakannut myös minut ulos (ei lapsia kotona silloin) ja joskus on käyttäytynyt arvaamattomasti myös lasten nukkuessa, eli ovien paiskomista, huutoa jne (kun en anna känniselle).
Yleensä ollaan viikonloput muualla, isi kotona tai kavereillaan. Kun emme ole kotona, myös minä pääsen rentoutumaan ystävien kanssa jne, niiden muutaman mitä jäljellä on. Olen mökkiytynyt ihan kokonaan, en jaksa lähteä mihinkään ja sairastan paniikkihäiriötä. Mies myös odottaa noilla viikonloppureissuillaan että passaan ja palvelen häntä, eli kun tarvii kyytiä, pitää tulla hakemaan ja jos en hae, suuttuu. Olen muuttunut aika julmaksi tuon suhteen enkä kuskaa juuri ikinä nykyään mihinkään. On myös riehunut kännissä vanhemmillani koska en antanut pi**ua, aamuyöstä kun tuli sinne baarista.
On pettänyt useita kertoja. En ole oikeastaan edellisillä kerroilla edes jaksanut loukkaantua, ajatus on että "se nyt vain on tuollainen kännissä". Pettämisistä ei myöskään puhuta. Jos puhutaan alkaa huuto siitä millainen kylähuora itse olen, en ole pettänyt kertaakaan.
Puhe ei tehoa. Toteaa että häntä ei ole pakko katsoa. No ei ole ei, enkä ymmärrä miksen ole saanut lähdettyä.
Kun alan miettiä eroa ja lähtöä, tunteet ovat sekavat. Muistan hyviä aikoja, hellyydet ja mukavat hetket mitä on ollut. Naurut ja keskustelut, mies on aika fiksu tapaus touhuistaan huolimatta.
Mutta toisaalta, en voi sanoin kuvata sitä iloa mikä minut täyttää kun mietin, ettei tarvitsisi enää ikinä miettiä missä kunnossa kotiutuu, kotiutuuko edes. Ei tarvitsisi elää sotkussa ja pestä hänen pyykkejä. Ei murehtia kun taas on petetty, ei miettiä yön tunteina onko mies pettämässä.
Pääsisin ehkä useammin itsekin vapaalle ja voisin saada jopa niitä ystäviä taas, jos pääsisin miehestä eroon.
En ymmärrä miksen pysty käsittämään tilannetta, ettei mies muutu eikä halua muuttua. Pelkään että sekoittaa taas minun pääni kun olen lähtenyt lupaamalla kaikkea ja nyt kun ajattelen, saa minut lupaamaan kaikkea ja alistumaan. No joo, en taida siihen enää lipsua. Mistä saa voimaa? Ettei eron jälkeen vastaa niihin tekstareihin ja puheluihin kuin vain jos ne koskettavat lapsia.
Miten pääsen eroon mustasukkaisuudesta? Joka liittyy lapsiin, tiedän että mies ottaa uuden naisen parissa tunnissa eroilmoituksen jälkeen ja tämä nainen sekoittaa lasten päät koska ei kuitenkaan ole mitään pysyvää. Mutta mies ei tuon edellisenkään eron aikana sitä käsittänyt että uudet naiset voisi pitää poissa lasten silmistä kunnes kyseessä on vahvempi suhde joka todennäköisesti myös kestää.
Entäs isän tapaamiset lasten kanssa. Voiko vuoroviikonloput toimia jos isä on juoppo?
Entäs sääli? Mies ei osaa tehdä ruokaa. Ei pestä pyykkiä. Siitä se edellisenkin kerran lähti, ensin tuli pyyntö pesisinkö vaatteita hänelle ja lopulta sai ujuteltua itsensä meille jopa syömään jne. Rahat joi ja tuhlasi pitsoihin ja hampurilaisiin ja lopulta säälin vallassa ostin hänelle ruokaa kassillisen.
Itse tulin rahallisesti hyvin toimeen vaikka olin opiskelija ja kahden lapsen yh, mies maksoi 200e elatusmaksua.
Mutta tunne siitä omasta asunnosta missä olisin vain minä ja lapset, siistiä ja rauhallista, ei pelkoja... Olen suorastaan innostunut! Esikoisen takia vielä tässä kitkuttelen tuon neljä viikkoa että koulu loppuu, sen jälkeen pitäisi lähteä jos lähden... KUN lähden? Onko minusta siihen?
Mistähän mahdollisesti saisi jotain terapiaa tms itselleni avuksi? Lapset tuskin edes huomaavat muuta kuin asunnon vaihtumisen, isi ei heidän mielestään ole ikinä kotona joten...
Tuntuu että olen päätökseni tehnyt, mutta jokin osa minusta epäröi enkä voi sietää sitä koska jos joku muu olisi tässä tilanteessa neuvoisin lähtemään niin nopeasti kun jaloista pääsee.
Mutta ne on nuo hyvät hetket jotka kummittelee... Vaikka tiedän ettei niitä tule varmaan enää ikinä juuri olemaan. Kun saisin itseni ymmärtämään että ne ovat muistoja jostain kauan sitten kuolleesta.
Epäonnistun tässä avioliitossa ja harmittaa että monta hyvää vuotta on mennyt hukkaan... : /
Harmittaa jos joku muu saa sen miehen jonka minä halusin, raittiin ja kunnollisen...
. Alkoholistit etsii AINA vikaa jostain muusta kuin itsestään. 