Tämä ap:n viimeinen juttu oli kuin mun entisestä elämästä. Minä olin hullu, tyhmä, riidanhaluinen. Meidän parisuhde olisi ollut tosi hyvä jos minä olisin ollut toisenlainen.. kaikki riidat oli minun syy ja minun vika.
Mies oli sen sortin luuseri, etten uskaltanut hänelle lapsia jättää, ei osannut edes ruokkia valmiilla ruualla heitä. Muusta puhumattakaan.
Äitinsä passaama pikku kultapoju. Koko suvun, siskon ja äidin palvoma ja passaama. Olin nuori, sokea, typerä, enkä nähnyt sitä minkä näin.
Yritinhän minä:jätin tekemättä. Että tekisi. Teki sitten kyllä kun pakko oli, kertoi tästä urheudestaan äidilleenkin joka moitti minua. Mutta ei se hedelmää kantanut, eli sama ongelma oli koko ajan edessä: kotityöt ja lasten hoito sekä minä naisena, ihmisenä, äitinä, ei ollut minkään arvoisessa asemassa.
Erosin.
Siitä se vasta meteli syntyi. Kun niin hyvä mies oli !
Ja sitten sitä minä vasta kamala olinkin, kun elatusmaksuja "vaadin". Kiristin miestä, kynin kuiviin raukkaparan, viimeiset vein, rahanahneena. Itselleni kaikki otin ja tuhlasin.
Nyt on tarkkaan katsottuna tämä nykyinen mies.
Mutta yllätyksiä tämänkin kanssa on matkan varrella tullut. En olisi ikinä uskonut että näin menee.
Toki meillä on tilanne muuttunut todella paljon ihan lyhyellä aikavälillä ja tietenkin meillä asioista keskustellaan.
Meillä on sama tilanne kuin ap:lla, eli minä olen viimeisilläni raskaana ja tosi uupunut, kipeä, en pysty tekemään oikein mitään. Lapsen hoito on minun vastuulla kun mies on töissä, tottakai. Mahdollisimman paljon,lähes kaiken kotityön olen miehelle jättänyt, en pysty tekemään. Imuroin joskus kun suutun, vaikka sen jälkeen olen lähes kuollut. Kyllä mies tämän minun rajoittuneisuuden ymmärtää.
Mutta se mikä on ollut tosi iso yllätys, on ollut miehen arvojärjestys. Työ menee ohi minun voinnin. Onhan hänen töissä käytävä, että rahaa jostain saadaan, tottakai. Mutta jos puntarissa on minun vointi ja työ, tai sitten se, että oma lapsi (aiemmasta liitosta, asuu meillä, ei ole yhteinen, ei ole minun, on miehen lapsi) tarvitsee tukea, apua jne, hän peruu työmenot ja ilmoittaa että tulee kotiin aiemmin.
Tämä viimeinen juttu sattui tänään - ja eilen.
Eilen mies teki 12-tuntisen työpäivän. Lapsi oli kipeä. Minä vedin koko päivän kotona, illasta olin ihan kuollut, niin uupunut etten mitään enää jaksanut, mies tuli vasta iltamyöhällä kotiin.
Ei edes ilmoittanut minulle välillä, että menee tosi myöhäksi, klo 21 soitin ja kysyin että missä olet, en jaksa enää!
On ihan turha sanoa, että olen tulossa, kiidän suorastaan - kun kotimatkaan menee tunti niin siihen menee tunti !!
Mutta tänään olen ilkeä äitipuoli hänen lapselleen. Mies ilmoitti että tulee aikaisemmin, peruu kaikki iltatyöt, lapsiparkaa ei voi jättää tässä tilanteessa odottamaan klo 20 asti.
Minä suutuin.
En olisi ikinä uskonut että arvojärjestys menee näin.
Olen koko tämän kuukauden ollut repeämispisteessä, jaksamisen äärirajoilla.
Olen ollut siinä rajalla,. että ellen olisi viimeisilläni raskaana, jos olisi joku paikka minne mennä, menisin, lähtisin, mutta tämä on uusi ja vieras paikkakunta, pieni vielä, minne minä täällä menen?! Uudelle paikkakunnalle en halua muuttaa kun se olisi liikaa yhteiselle lapselle, joka just sopeutuu tähän uuteen paikkakuntaan.
Mutta nyt mies teki semmosen arvovalinnan, ett-ä tuli mieleen tuo aika entinen, jolloin se silloinen mies omilla toiminnoillaan laittoi minut kynnysmaton asemaan, kunnes tuli viimeinen niitti siihen arkkuun, että päätin lähteä. Se niitti oli, kun se entinen mies ei suostunut katsomaan yhteisiä lapsiamme, sanoi, ettei hän ole niitä lapsia halunnut.
Silloin totesin, että tämä oli viimeinen, minä lähden.
Nykyisen miehen kohdalla tämä arvojärjestys-kysymys ei ole viimeinen, eikä ensimmäinen, mutta on varsin painava siinä, mikä vie kauemmaksi, loitommaksi, etäännyttää, tapaa hitaasti rakkauden ja kunnioituksen.
En olisi ikinä uskonut, että kumppani voi muuttua näin, että tämä on totuus. Tai ei hän ole muuttunut, tämmöstä tilannetta ei vaan ole ollut meillä aiemmin, kuin tämä kokonaistilanne. Ja tässä punnitaan sitten aika isoilla panoksilla isoja asioita.
Mies ei vaan ymmärrä, ei minun, ei ap:n. ?
