Pakko tulla kommentoimaan vaikka olenkin jo vanha akkeli, 30-vuotias
mutta aihe on todella tuttu.
Oma esikoiseni on 15-vuotias tytön tyllerö, eli olen aloittanut äityyteni 15-vuotiaana.
Teiniäityys on haastava. Se ei ole mahdotonta, se ei ole väärin, mutta se on haastavaa, eikä se sovi kaikille. Ei todellakaan. Oman lapseni osalta toivon, ettei hän hankkisi vielä lasta muutamiin vuosiin, toiseksi hänellä ei edes ole valmiuksia siihen vielä henkisesti. Hassua varmaan, että itse entisenä teiniäitinä näin kommentoin, mutta lapseni elämä on ollut tyystin erilainen miten omani.
Ehkäpä siksi minusta tuli teini-äiti, koska halusin korvata ja korjata oman lapsen kautta lapsuutta, jota minulla ei koskaan ollut ja toisaaltaan hankkia sen oman perheen ja kodin, jota ilman olin 10-vuotiaasta asti. En voi hyvällä tahdollakaans anoa, että tyttäreni olisi ollut vahinko, sillä ei hän ollut ja keinoni raskautua oli ehkäpä enemmänkin kuin kyseinalainen tai hyväksyttävä.
Itse olin ensimmäiset 8kk tyttäreni elämästä sosiaalin valvovan silmän alla ja seuraavan kerran jäädessäni yksinhuoltajaksi 17-vuotiaana. Tosin toinen kerta johtui siitä, että oma sosiaalityöntekijäni halusi varmuuden vuoksi varmistaa jaksamiseni ja hoiti minulle kaiken tuen minkä vain saattoi. Ja hyvä niin.
Niin ikävältä kuin se tuntuukin, niin teini-äidit pitäisi ottaa tuen piiriin, vaikka se valvonnalta tuntuukin. Jo ihan iän vuoksi (vaikka myönnän, että suomi on pullollaan niitä "aikusia äitejä" joille pitäisi tehdä sama). Totta on se, että Teini-ikäisen kasvu on vielä kesken, halusi sitä myöntää tai ei, niin se on ja on haastavaa kasvattaa omaa lasta ja kasvaa aikuiseksi samalla itse. Huolimatta siitä, että ei oikeasti ole koskaan kerennyt lapsi ollakkaan, kuten itse en pahemmin kerennyt, sillä omat vanhempani unohtivat minut välistä jo 7-vuotiaana kotiin useaksikin vuorokaudeksi huolehtimaan pienemmästä veljestäni ja selviytymään dileemasta, etten osaa tehdä ruokaa, mutta meille nälkäisille sitä piti jotenkin taikoa raaka-aineista, joita en osannut käyttää. En silti ollut aikuinen 15-vuotiaana, kun tyttäreni ensimmäisen kerran laskettiin käsivarsilleni ja kun lupasin pyhästi suojelevan häntä kaikelta, jopa itseltäni jos tarve vaatii.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin vajaavuuteni liittyi enemmänkin parisuhteen kuin lapsen hoitoon. Toki pienen ihmisen kasvattaminen aikuiseksi (joka vielä siis on kesken9 oli pelottavaa hommaa ja haastavaa siksikin, että "normaalia" perhe-elämää imin kaikista tv-sarjoista, koska malli jonka itse sain, oli kaikkea muuta kuin normaali saati terve ympäristö lapselle kasvaa.
Haasteet joita nuorestaiästäni johtuen koin olivat lähinnä järjetön pelko, että saanko luotsattua lapsen teini-ikään, niin että löytyy edes hitusen järkeä päästä ja selvitään hengissä sinne maagiseen 18-ikävuoteen, sekä terveydenhoitoalan suhtautumisesta, jossa ylitseni yritettiin kävellä lastani koskevissa asioissa.
Pankkitilit ja muut olen kyllä saanut ihan aina lapseni puolesta hoitaa, joten sen suhteen ongelmaa ei ole ollut
Huoltaja on huoltaja, iästä riippumatta (ja kyllä minulla oli oma huoltaja, eli omaa passia en saanut ilman hänen hyväksyntää, mutta lapselleni pystyin hankkimaan passin).
Oudoksi koin myös sen väliinputoajan tunteen. En kuulunut enään teineihin, mutta en aikuisiinkaan. Omien ystävien huolet ja murheet olivat ihan eri planeetalta verratteassa omiini, mutta sitten vanhoejn mammojen elämä tuntui myös aika vieraalta ja sitä karsastin.
Ja ihan totta, rehellisesti, en osaa snaoa vielläkään selviydyinkö hyvin vai hyvin huonosti ;D Sekin selvinneen sitten kun tuo teinini on ihan omillaan ja omin siivin yrittää pysyä ilmassa. Ilmeisesti en kamalan kamala ole, sillä viihtyy kotona hyvin eikä ole vielä ensimmäisiä kännejä tai tupakan polttoa aloittanut ja häneltä löytyy mielenkiintoa petrata, jotta ysiltä saisi niin hyvän päästötodistuksen, että voi mennä mihin kouluun vaan halajaa. Omaa lastakaan tuskin vielä hankkii ja varmasti voin sanoa, että ei hanki, kun pikkuveljensä syntyy kesäkuussa, koska pääsee kokeilemaan mitä se vauvan hoito oikeasti on. Ei tartte pelkän MTV:n Teen mam sarjan perusteella arvuutella.
Enkä ota kunniaa oman teinini kasvatuksesta, koska perheeseen kuuluu myös ihan mahdoton 10-v tyttö, joka on ihan eri maata ja joka varmasti, jos vaan mahdollisuuden saa, vetää ensimmäiset kännit 13-vuotiaana, ellei aikaisemmin ja jonka kanssa olen helisemässä, kun olen jo nyt vaikka luulisi, että se olisi tuo 15-v joka niitä harmaita hiuksia aiheuttaa.
Omilta lapsiltani toivon, että he valitsevat vähän helpomman tien, kuin mitä itse tein, koska elämän rakentaminen on aika haastavaa, kun sen aloittaa ekana lapsesta ja siitä sitten koulutukseen sekä uraan. Se tie on vaan kivisempi ja hitaampi niin.
Mutta kaikkia seikkoja tärkeämpää on se, että oikeasti on valmis ottamaan vastuun pienestä elämästä ja olemaan aikuinen kaikessa sille pienelle ihmiselle, jotta siitä kasvaisi tasapainoinen aikuinen itsestään