Taidampa itekkin tänne ketjun jatkoks tulla.
Meillä on 5kk tyttö, joka on tosi vaativa vauva. Sairaalasta kun kotiuduttiin, niin siitä lähtien on ollu huutoo pääpunasena ekat 3kk. Luultiin että kärsii vaan pahoista ilmavaivoista ja kokeiltiin niihin kaikkea mahollista, mikään ei auttanu. Juostiin lääkärissä ja aina sanottiin vaan että on koliikkia. Noitten kuukausien aikaan itkin itekkin todella paljon ja mietin monta kertaa, et mihin ihme juttuun sitä oikeen on tullu ryhdyttyy.
Vaivojenkin syy selvis, maitoallergia. Ruvettiin käyttää Almironia ja nyt on korvaukset ja kaikki siihen. Sit tyttö rauhottu, todella paljonkin ja oli jopa hyviäki päiviä monta peräkkäin. Sit alko kääntyy selältään mahalleen, se yrittäminen aiheutti raivareita ja saatto siitäkin huutaa ihan tajuttomasti jos ei onnistunu.
Tällä hetkellä ryömii ja on tosiaan 5kk, luulin et muuttuu sit tyytyväiseks kun oppii ryömii. Mut eipä muuttunu. Hirveetä kitinää, marinaa, huutoo ja jne. ollu taas kohta kuukauden. Harjottelee kovasti konttaamista ja saa takapuolen jo nostettuu konttaus asentoon. Ikenet kutisee selvästi ja hankailee niitä kovasti ja kitisee niitä.
Viime viikko ja tää viikko on kyllä ollu taas niin rankkoja, et huhhuh. Ei kelpaa mikään, ei maito, ei sänky, ei sitteri, ei lattia, välillä ei kelpaa etes sylissä olo. Kitisee vaan siltikin koko aika. Syöntikin on välillä sellasta taiteilua ton tytön kanssa, et en ois uskonu. Viimeks kun ollaan jossakin kylässä käyty, niin sillonkin sai tyttöö kanniskella sylissä ja silti huusi naamapunasena ja ei suostunu syömään mitään. Vaunulenkitki muuttunu siihen et alku sujuu hyvin, mut takas tulo matka meneeki huutaessa. Joten ollaan oltu vaan kotona, mitä turhaan sitä kyläilee kenenkään luona, kun ei kenenkään kanssa ehi puhua mitään kun kaikki huomio on tytössä. Viimeks kun mun kavereita oli meillä käymässä, niin tyttö oli aluks ihan ilonen ja sit huuto alko kuin taikaiskusta, kaverit istu vaan sohvalla ja mää kannoin tyttöö, heijasin vaunuissa, sytkyttelin sitterissä ja tarjosin maitoo, vaihdoin vaippaa jne. En kyllä muista näin jälkeenpäin kavereitten kuulumisiaka, sen vähän mitä kuulin sieltä täältä.
Kaikesta huolimatta toi tyttö on mulle kaikki kaikessa ja rakastan sitä todella paljon. Sillonkun hymyilee, kiljahtelee ilosta, jokeltelee ja nauraa niin, sillon tuntuu kun väsymyski ois pyyhitty pois ja mieliki kevenee sillon paljon, sillon tulee tunne et ehkä mä oonkin sit ihan hyvä äiti
. Vaikka aika useesti näiden päivien aikaan taas on tullu jotenkin haettua sitä vikaa itestään, on niin raastavaa kun ei tiedä täysin mikä on aina pielessä, vaikka kaikkesa yrittäis. Tulee niin turhautunu olo.
Meillä tyttö tekee kans tota et vetää ittesä sitterissä kaarelle, yleensä sillonkun saa niitä kammottavia raivareita. Itkunkin vetää sillon ihan viimeseen asti niin ettei ääntä kuulu pitkään aikaan ja yleensä sillon hätäännyn, kun tuntuu et sen henki salpaantuu
. Tämmöstä meillä, ei oo helppoo, vaikka nautinkin ton pikkusen viihdyttämisestä ja sen kanssa touhuilusta, niin kyllä sit jos ei yhtään jää omaa aikaa niin väsyy.
Nukkuu onneks yöt heräämättä. Päiväuniaki nukkuu ihan hyvin, paitsi tänään. Kahet tosi lyhyet ja sit oliki jo heti aamusta lähtien kitinää ja mikään ei ollu hyvin.
Mutta voimia teille kaikille vaativien vaavien äiteille, koittakaa jaksaa ja ajatelkaa niin ettei tääkä ikuisesti kestä, vaikka sillä hetkellä ei kauheesti lohduta, kun se raivari on menossa.