Noloin paikka, jossa olet alkanut itkemään/nauramaan?

Lohdutuskokemuksia häpeäntunteeseen kaipailen...

Itkemään; joka ikisessä työpaikassa missä olen tähän asti ollut, myös asiakkaiden nähden... Olen todella herkkä itkemään - ja kun itku on tulossa - sitä ei pysäytä mikään!!

Nauramaan; huonolle vitsille aivan järjetöntä röhötysnaurua, kamalan lujalla äänellä vakavassa kirkkotilaisuudessa, jossa puhujana oli r-vikainen mies. Arvata saattaa, mille ihmiset luulivat minun nauravan...

 

kaupan jonossa meinasin tukehtua nauruun kun edellä maksava pappa rupers semmosella äänellä naukumaan(oli hyvin naismainen ääni)ja selvitti jotain ostostaväkisin tirskuin ja tuli semmonen röhkäisy naurun lomassa

 

Olin taas kerran kilpailusihteeri koirakisoissa. Kisan sattui sitten voittamaan mies, jonka sukunimi oli... hieman nolo... kun sitten siinä palkintoja jaoin, niin vaikka kuinka yritin niin julistaessani voittajan, repesin ihan totaalisesti nauraa höröttämään! Vieläkin lähes kymmenen vuotta tapahtuneesta mia hävettää ja naurattaa kyllä yhä!

 

No se perus-, eli nauruun tyrskähtäminen mummon hautajaisissa. Yritin naamioida yskimiseksi, en tiedä onnistuinko
Ainoa oudompi itkuhässäkkä on ollut se, kun isäni huikkasi mulle että "keitä kahvia!" Se tuli jotenkin ikävään sävyyn ja aloin parkumaan :O

 

Kirkossa. Hirnuin ja hörisin vakavassa paikassa. Pappi on koominen ja nauroin hysteeriseti lähes kuset housuissa. Istuin ku muut seisoi, seisoin ku muut istui ja nauroin vielä enemmän. Hirveää. Mutta nauratta vieläkin.

 

oli kun naureskelin yhdessä liikkeessä myyjän olevan joulutuulella keskellä kesää kun oli laittanut punaisen kynttilän palamaan myyntitiskille. Oli sitten muistokynttilä hänen pari päivää sitten kuolleelle isälleen... Pikkasen nolona pyytelin anteeksi...

 

Minä kans kirkossa, mun veljen häissä. Se oli ihan kauheaa, kun en saanut naurua loppumaan, ja sitten käytävän toisella puolella istuva morsiamen serkku vielä yhtyi nauruun. Tästä on jo parikymmentä vuotta aikaa, mutta vieläkin hävettää, kun juttua muistelen.

 

Omissa häissä alkoi naurattaa alttarin imuroimaton matto ja papin kaavussa kahvitahra. Yleensä morsian vuodattaa kyyneleitä, mutta minä nielin naurua.

 

Nauramaan: isäni hautajaisissa. Luettiin siskoni kanssa adresseja ja siskoni luki vahingossa sukunimen Hanhikorpi nimeksi Hanhikoipi. Yritin peittää naurun itkunpyrsköhdykseksi

 

Raskausaikana tuli itkettyä milloin mistäkin syystä, ei tarvittu kuin vähän herkempi kohta jossain Kauniissa ja rohkeissa . Ne oli välillä vähän noloja...

Nauraminen... Mulla on se ongelma, että jos se nauru pääsee oikein valloilleen, mä en saa sitä millään loppumaan . Se vaan jatkuu ja jatkuu, vedet valuu silmistä, en saa edes vedettyä kunnolla henkeä mikä johtaa siihen, että siitä tulee sellaista iih iiih iiih naurua Tässä päivänä eräänä olin katsomassa yhtä teatteriesitystä ja yhdessä kohtaa alkoi niin paljon naurattaa, että se meni taas tuollaiseksi kohtaukseksi. Toisin sanoen, kun muut jo lopetti, mä vielä jatkoin......

 

Itkemisiä en muista, mutta ala-asteella aloin nauramaan tytölle, joka kertoi asuvansa lastenkodissa. Tää oli oikeesti niin tyhmä juttu, mutta sekoitin sanat lastenkoti ja päiväkoti eli mun mielestä se vaan oli tosi hauskaa, kun toinen kertoi asuvansa päiväkodissa !!??

Toinen paljon pahempi tilanne oli, kun tutun tuttua elvytettiin ja lopulta vedettiin lakana päälle, mun naama oli kuin aurinko, enkä voinut sille mitään! En siis ollut iloinen vaan jossain ylihermostuneisuus tilassa...

 

Raskaana ollessani pillitin ihan täysillä keskellä kauppakeskusta. Hormonit...

Nauramaan oon alkanut vaikka missä. Tänään esimerkiksi kävi niin, että yhdeltä naiselta tippui kaupassa kassi jonka hän oli laittanut ikkunasyvennykseen. Purkit ja putelit kieri pitkin lattioita. Nainen hönkäisi hassun kuuloisesti kun kassi levisi. Ja multa petti pokka. Joo, tiedän että ei saisi nauraa. Joo, se on huonoa käytöstä ja ties mitä. Mutta kun mua väsytti ja se "oooAAAAAHHHssssshhhhooooooh"- hönkäys oli niin hassu :ashamed:. Onneksi pystyin höröttämään takinkaulukseni alla.

 

Kirkossa itsekin olen revennyt nauramaan monesti. Karmeaa kun ei saisi nauraa mutta sitä ei saa estettyä eikä millään loppumaan. :ashamed: Raskausaikana pillahdin itkuun usein, ihan ilman järkevää syytä missä vain.

 

Löin (vahingossa) työkaveria naamaan lapiolla. Aloin nauramaan, enkä saanut nauruani loppumaan Se ei ollut mikään pieni kumahdus, joten olisiko ollut jokin kiero reaktio pelästymiseen. Anteeksi sain pyydellä pitkään ja selitellä ja silloinkin meinasi naurattaa :ashamed:

 

Raskausaikana tuli itkettyä milloin mistäkin syystä, ei tarvittu kuin vähän herkempi kohta jossain Kauniissa ja rohkeissa . Ne oli välillä vähän noloja...

Nauraminen... Mulla on se ongelma, että jos se nauru pääsee oikein valloilleen, mä en saa sitä millään loppumaan . Se vaan jatkuu ja jatkuu, vedet valuu silmistä, en saa edes vedettyä kunnolla henkeä mikä johtaa siihen, että siitä tulee sellaista iih iiih iiih naurua Tässä päivänä eräänä olin katsomassa yhtä teatteriesitystä ja yhdessä kohtaa alkoi niin paljon naurattaa, että se meni taas tuollaiseksi kohtaukseksi. Toisin sanoen, kun muut jo lopetti, mä vielä jatkoin......

Ja sit sitä naurua ei ainakaan saa loppumaan, kun alkaa nauraa jo sille pelkälle nauramiselle. Lopulta on henki niin lopussa ja vatsa kipeänä, että pelkää kuolevansa.

Itsellä noloin itkun paikka on ollut raskaana Kelassa. Vein jotain lappuja ja se virkailija sanoi, että yksi puuttuu -> minä alan itkeä. Hävetti ihan helvetisti, samoin käy aina esim. kun hoidan virallisia asioita puhelimessa. SItä yrittää peittää itkuaan, mutta kuuleehan sen kaikki äänestä ja näkee kyyneleet silmissä. Olen aina ollut kovin itkuherkkä ihan käsittämättömissä tilanteissa. Kun taas siellä missä pitäisi itkeä, minua ei itketä tippaakaan.

 

Nauraminen... Mulla on se ongelma, että jos se nauru pääsee oikein valloilleen, mä en saa sitä millään loppumaan . Se vaan jatkuu ja jatkuu, vedet valuu silmistä, en saa edes vedettyä kunnolla henkeä mikä johtaa siihen, että siitä tulee sellaista iih iiih iiih naurua T

Kuulostaa kovin tutulta.
Ihan kuin meikäläinen iltaluennoilla. Sopiva väsymysaste, vilkaisu kaveriin ja sitten lähtee eikä loppua näy

 

Kirkossa kesken Jumalanpalveluksen sain sellaisen väsymys-naurukohtauksen joka ei loppunut... Olin kylläkin teini-ikäinen, jotain rippikoulu merkintää hakemassa. Mut hävettää vieläkin.

 

Itkemään: töissä ja sitten joskus kouluiässä kaveriporukassa esim. pettymyksen/jonkun liian rajun huumorin takia ja hävetti tosi paljon.

Nauramaan: en nyt ihan ääneen hohottanut, mutta vaikea oli hymyä ja kikatusta pidätellä kun eräs ihminen sai omaan nilkkaansa, oli yleensä ilkeä muille ja nyt osui itseensä. Purki mulle sydäntään ja haki tukea, joten siinä tilanteessa iloinen pilke silmissä ja hymynkare suupielissä ei ollut hyvä juttu...

 

Just kikatin kassajonossa yksin. ->Meidän lähikaupassa on myyjä joka tosi oudolla ja ärsyttävällä tavalla (ja äänellä) kivahtaa tervehdyksen. Mies kävi aiemmin ennen mua kaupassa ja manasi myyjää ja toisti hänen kimakkaa tervehdystään, sitten piti mun mennä vielä käymään kaupassa. En saanut kassalla pois mielestäni mieheni imitaatiota, ja samassa se kassaneiti kivahtelee sitä tervehdystään edessä oleville ja mä kikatan ääneen ja vesi valuu silmistä. Oli helpottavaa päästä ovesta ulos.

Itkuja nyt on tullut milloin mistäkin, hormoonithormoonit.. :/

 

Kolme nolointa tulee heti mieleen:
Olin eräässä koulutuksessa ja katsoin miten komea kouluttaja oli, mutta annas olla kun huomasin, että kouluttajalla oli r-vika. Se aloitti lauseen "kun nämä muurahaiset...." ja silloin räjähdin vedet silmissä nauramaan.
Toinen: asuttiin maalla ja perheen kanssa oltiin syömässä ja yksi siskoistani luki akua ruokapöydässä. Joku sanoi sitten, että joo otetaan vaan kaikki akut(vitsinä tälle yhdelle otetaan kaikki akut eteen) ja toivottavasti joku tulee nyt katsomaan. Juuri kun kaikki sai akut eteensä ruokapöytään niin oveen koputettiin ja se avautui samantien ja vieras nainen kysyi saisiko soittaa apua kun auto hajosi. Kaikki räjähti nauramaan, eikä sille ollut tulla loppua.
Kolmas: olin kaverin kanssa hänen perhetuttunsa luona mökillä kylässä ja siivoiltiin paikkoja ja huomasin täysin homeisen leivän jonka ajattelin heittää pois. Kaverini kuitenkin sanoi että ei heitetä heittäköön itse. Puolet leivästä oli siis aivan vihreän homeen peitossa. Kohta tämä mies tuli syömään, otti sen leivän kaapista ja veisti siitä palan ja kehui meille miten hyvää leipää hänen mamma(vaimo) on tehnyt ja alkoi syömään sitä. Katsottiin kaverin kanssa suu auki toisiamme ja räjähdettiin nauruun vedet silmissä ja jouduttiin juoksemaan ulos. Eikä siinä kaikki kun kaverin velikin alkoi nauraa meidän mukana ja tuli perässä ulos nauraen, vaikka ei edes tiennyt mille me nauroimme ennenkuin paljon tämän jälkeen voitiin se kertoa.

 

serkkuni isän hautajaisissa...
Olin raskaana rv.n. 37 ja vauva pyöri ja pyöri ja väänteli kylkiluita... Papin puheen aikaan vauva pyöräytti kyljestä lujaa ja se kutitti ihan älyttömästi ja naurahdin... hävetti...

 

Itkua pystyn ehkä jollain lailla pidättelemään. Paitsi raskausaikana, mutta silloin itkinkin kaikelle.
Mutta naurua en osaa pidättää, ja etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa tiedän sen olevan täysin sopimatonta se pyrkii joskus väkisin ulos. Etenkin väsyneenä.

 

Pojan ristiäisissä revettiin kummin kanssa ja pappapuolen hautajaisissa.
Kamala tilanne.

 

En nyt tiä onko tää paikka nolo. Mutta, olin jotain 15v ja jäin just bussista pois. Kun satuin kattomaan sit tielle. Joku nainen tuli hirveetä vauhtia pyörällä, keskellä keskustaa ja autojen seassa. Ajo sit sillä pyörällään päin vastaantulevaa autoa ja kaatu. Ääni minkä päästi, oli kyllä todella äänekäs UUH, AUUU. Luoja että, repesin. Mua nauratti ihan hirveesti ja vedet vaan valu silmistä. En pystyny milään lopettamaan. Muut ihmiset jotka oli jääny bussista pois tuijotti siinä tien sivussa sitä naista ja nää mulkoili mulle todella vihasen näkösinä ja tää vaan lisäs sitä naurua entisestään.

Itku tilanteita ei tapahtunukku kotona ja niitäkin harvoin. Oon vähän sellanen panttaaja noissa itku jutuissa.

 

Up!