Alkuperäinen kirjoittaja vierailija14:
On jännää miten suuria tunteita tämä asia herättää. Ilmeisesti siksi että se on niin tärkeä.
Haluasin tuoda asiaan jotain näkemyksiä, en niinkään halua kommentoida Mikkosen tai vastapuolen tyyliä keskustella. Se on mielestäni kuitenkin vähempiarvoinen asia kuin se, mistä he keskustelivat. Mikkonen on ilmaisesti suhtautunut hyvin tunteenomaisesti haastatteluun ja toinen haastateltava taas on ilmeisesti jättänyt täysin tieteellisen tutkimuksen lukematta jos väittää että tarha on lapsen PARAS paikka. Se oli hyvä että tarhojen isoista ryhmistä tuli keskustelua. Alan työntekijänä tiedän että tarhassa työskentelevät henkilöt kokevat usein että ryhmät ova aivan liian suuria. Mahdollisuuksia huomioida lapsia yksilöllisesti ei kerta kaikkiaan ole( puhumattakaan jos lapsi on ns.erityislapsi). Onko joku miettynyt miksi juuri Suomessa on niin valtavasti erityistukea tarvitsevia lapsia? Sveitsiläinen kollegani kertoi että sielläpäin kodin ulkopuolella hoidossa olleet lapset erottuvat kotona hoidetuista selvästi ja hänen mukaansa selvästi huonompaan suuntaan. Hän kertoi myös ettei erottanut sitä täällä kun täällä melkein kaikki lapset ovat kodin ulkopuolella hoidossa. Mielenkiintoinen pointti tämäkin. Voisiko näillä asioilla olla jotain yhteyttä? Vähän ihmetyttää se, että kun näitä keskusteluja lukee, kaikki energia pistetään Mikkosen tyylin haukkumiseen. Entä asia? Vaikka toteankin että itse kukin voisi toki hillitä paremmin itsensä (kyllähän näissä keskusteluissakin ilkeillään kokoajan, onko se parempi) niin eikö itse asia ollut tärkeä? Voisiko olla niin, johon hän viittaakin, että hän on kotiäitinä saanut osakseen niin paljon halveksuntaa, että käy niin kovaan hyökkäykseen? Eihän se hyvä tapa ole, mutta sitä sattuu. Missä on naisten empatia toisiaan kohtaan? Eikö ole niin että suomalaisen äidin osa ei ole aina helppo. Jos käy töissä on huono omatunto lapsen takia ja jos jää kotiin syyllistyy kun ei kehitä itseään ja anna panostaan työelämään koska työntekoa arvostetaan Suomessa hvyin paljon. Miksi tässäkin pitää ottaa joku kanta toisia vastaan? Eikö tämä ongelma ole naisille ihan yhteinen? Joku painotti keskustelussa näkemystään että jos nainen ei viihdy töissään niin hän voi jäädä siksi kotiin. Samahan se on toisinkin päin(ja näitä oikeasti riittää) että jos ei viihdy täi pärjää lastensa kanssa niin voihan sekin ajaa nopeasti töihin eli ihan molemmin puolin tänä toimii, yleistää ei voi. Suomessa on äideillä usein huono omatunto tekivät he miten vain. On kuitenkin tärkeä muistaa, että nämä eivät kuitenkaan täysin ole mitään mielipideasioita. Tieteellistä tutkimusta lapsista on olemassa rajattomasti ja jos siihen perehtyy, käy tutkimuksista kiistatta ilmi se että vauvan tai nuoren lapsen paras hoitaja on oma äiti (tai isä ) ja kun lapsi on vanhempi esim.(ihanteellisesti yli 3-vuotias, kts erim. kirja Perheen ihmissuhteista) hän voi nauttia tarhasta ja saada siitä irti. Miksi näitä faktoja ei voi hyväksyä sellainen äiti joka haluaa mennä töihin/tai jonka on pakko mennä töihin. Mielestäni aikuisen ihmisen tulee kyetä myöntämään esim. että lapselle olisi varmasti paras olla kotona mutta jos en itse viihty kotona ja olen paremmalla tuulella töissä käydessäni niin se on lopulta lapselle parempi vaihtoehto. Eikö voi samaan aikaan tunnustaa olemassaolevat faktat (koska on mielestäni aikuiselta melko kypsymätöntä selittää tieteellisesti tutkimut faktat paikkaansapitämättömisksi vain siksi ettei itse voi elää niiden mukaan). Olisi myös kiinnostava tietää ajattelevatko naiset todella näin että joku muu on parempi hoitaja heidän lapselleen kuin oma äiti? Toki realiteetit ovat mitkä ovat ja töihin on mentävä mutta että sisäisesti, ajattelevatko äidit todella niin että lapsen on paras olla tarhassa (nyt siis kyse hyvin nuoresta lapsesta esim. 9 kk) ja miten on, onko tästä tehty koskaan tutkimuksia että koska äidit ovat alkaneet ajatella näin Suomessa? Vaikuttaako siihen se, että kotiäitiys ei todellakaan ole täällä arvossaan. Alalla työssä olevana voin vakuuttaa, että monet tarhojen työntekijät todella surkuttelevat lapsia, jotka tuodaan liian pieninä tarhaan. Pahalta monesta työntekijästä tuntuu myös silloin kun isompi sisarus tuodaan hoitoon kun äiti lähtee pienen vauvan kanssa kotiin. He jäävät kiukuttelevan ison siskon(tai veljen kanssa) ja saavat selittää miksi äiti ei halua häntä kotiin vaan vain vauvan. Lasten reaktion voivat olla tosi rajujakin. Tätä vain ei voi kuulemma vanhemmille (kuin erittäin silkkihanskoin jos niinkään) sanoa koska he eivät kestä yhtään sanomista vaan suuttuvat heti. Tarviiko tällaista sanoa edes? Eikö tuollaisen vanhempi tunne ihan itsekin miltä lapsesta tuntuu.
Aihe herättää tunteita siksi, että kotiäidit väittävät, ettei lapsia voi rakastaa ja kasvattaa todella hyvin jos nainen käy töissä. Niin monilla vain kun on kokemus, että voi yhdistää työn ja perheen ilman, että perhe kärsii. Mies voi myös panostaa töistä kodin suuntaan ja usein molempien töissäkäynti edesauttaa jaettua vanhemmuutta ja isän osallistumista, joka minusta olisi hirveän tärkeää lastenkin kannalta.
Osittaisella hoitovapaalla tai muuten pystyy pitämään lasten hoitopäivät kohtuullisen pituisina niin, että lapset ovat suurimman osan ajastaan silti kotona. Lisäksi valtaosa Suomen lapsista kun kasvaa kotona joka tapauksessa 3-vuotiaaksi ja alle 3v:nä hoitoon menevät eivät kaikki ole pitkiä päiviä joka päivä hoidossa. Jotkut kotiäidit eivät tunnu näkevät välimuotoja ollenkaan (9kk - 3v). Siitä olen samaa mieltä, että on hyvä kuitenkin yrittää lykätä hoitoonmenoa edes 1-2 -vuotiaaksi ja pitää päivät kohtuullisina.
"Onko joku miettynyt miksi juuri Suomessa on niin valtavasti erityistukea tarvitsevia lapsia?"
Toinen typerä johtopäätös on se (jonka esitit), että esim. erityistarpeiset lapset olisivat lisääntyneet siksi, että lapset ovat hoidossa. Uskoisin kuitenkin, että syy on ennemminkin esim äidin elintavoissa raskauden aikana sekä perheoloissa, että miksi kaikenlaista oirehdintaa on. Plus sitten se, että diagnosointi on myös nykyään tehostunut. Sitä paitsi läheskään aina ei ole kenenkään "syy", jos lapsella todetaan erityistarpeita. Ei siinä auta kotiäitys eikä mikään muukaan.
Todella monet täyspäiset töissäkäyvät vanhemmat tarjoavat lapsilleen mitä ihanimman kodin ja hyvän kasvatuksen. Ja toisaalta taas pelkkä kotiäitiys ei sinällään ole mikään autuaaksi tekevä asia. Kyllä näitä on nähty kaikenlaisia ja tähän yhtyvät varmasti monet sosiaalialan ihmisetkin, jotka näkevät tätä äitien kirjoa työssään. Motiivit kotonaoloon kun eivät aina ole niin jaloja eikä niitä kasvatustaitoja tai järkeä ole liiemmälti suotu jokaiselle kotiäidillekään.
Koko keskustelu jankkaa paikoillaan, kun suurin osa lasten todellisista ongelmista syntyy ja pahenee siinä kun lapset vuosikaudet seuraavat koululaisina kotona sitä vanhempien touhua. Se ei auta mitään, että lapsi on ollut kotona 3v:ksi, jos se siitä seuraavat parikymmentä vuotta elää jotenkin huonossa kodissa ja kasvuympäristössä.
Samalla logiikalla kun voi yhtälailla vetää johtopäätöksen, että kotikasvatus aiheuttaa nuorten väkivaltaisuutta, sillä muutama vuosikymmen sitten nuorten tekemiä henkirikoksia tapahtui VIISI kertaa enemmän kuin nykyään ja silloin kotikasvatus oli yleisempää! Huomaatko aukon logiikassasi? 