Negatiiviset/neutraalit tunteet raskausaikana tulevaa vauvaa kohtaan

[hiuuh]

Mä olen raskaana, odotan kolmatta lastani, joka on se kaikkein eniten toivotuin, yritetyin ja kaivatuin tai jotain, minulle!
Miehelle ei, eilen juuri puhuttiin miehen kanssa ja hän taas kirosi, että kun taas menee rahaa, kaikki menee uusiksi, autoon ei mahdu, kaikki paska alkaa taas alusta ja ei saa nukkua ja lapset tappelee jnejne.

Kaksi ekaa tehtiin kun tuntui siltä, et nyt on hyvä aika hankkia lapsia, toista odottaessa sovittiin, että lapsiluku jää kahteen, kuitenkin koko odotusajan oli sellainen haikeus, että kun ei saa enää kokea tätä ja tätä jne.
Ja kyllähän se vauvakuume sieltä sitten vuosien jälkeen tuli ja KOVANA, kaipuu uuteen ihmiseen oli aivan valtava, en edes tiennyt, että jotain voi kaivata niin kovasti.
Asian kanssa soudettiin ja huovattiin vuosia, välillä jätettiin ehkäisy pois ja taas käyttöön ja oltiin tyytyväisiä etten tullutkaan raskaaksi. Kunnes se ehkäisy sitten todella jäi kokonaan pois, mutta vauvaa ei kuulunut, yritystä kesti reilusti yli vuosi kunnes monien kyyneleiden jälkeen raskaustestiin tuli se kaksi viivaa, olin raskaana.

Mutta mies, se lannistaa koko ajan, en uskalla iloita itse raskaudesta ollenkaan kotona en uskalla mainitakaan koko raskautta kun tuntuu, että mies saa jonkun raivokohtauksen (no ei, mutta hormoonit taas hyrrää) se koko ajan selittää, kuinka vaikeaa kaikki tulee olemaan ja kallista ja mitään hyvää vauvan myötä ei tule.
Nyt itse välillä toivon -no en toivo- mutta hetkittäin tulee ajatus, että jos tämä raskaus menee vaikka kesken, ei kenenkään pitäisi joutua syntymään perheeseen, jossa isän suhtautuminen on tuollainen yritän vetää mahaa sisään, pukeutua niin ettei raskaus näkyisi, olla puhumatta koko asiasta, en pyydä miestä kokeilemaan vauvan liikkeitä, ostokset yritän hankkia ilman miestä ja mahdollisimman halvalla, ettei tule siitä riitaa, että vauva vie rahat...

Mä en itsekään uskalla ajatella koko asiaa positiivisesti, jotenkin yritän unohtaa koko raskauden ja välillä ajattelen, että olisi parempi jos en raskaaksi olisi tullutkaan.

Ja siis mies on tosi hyvä isä jo olemassa oleville lapsilleen, ja aivan loistava puoliso, parempaa en voisi kuvitellakaan, mutta pelkään miten hän suhtautuu tähän tulokkaaseen, miten itse suhtaudun...

 

[oo]

Siis saiko tuo kolmas nyt alkunsa loppupeleissä vahingosta, vai sen soutamisen ja huopaamisen aikana vai vakaasta yrityksestä? Eli onko mies halunnut tuota kolmatta yhtä paljon kuin sinä?

 

[hiuuh]

Ihan yrityksestä tää kolmas sai alkunsa, ei oltu liki 2vuoteen käytetty ollenkaan ehkäisyä ja sitten laskeskeltiin ovista ja mies oli ihan mukana tyylillä "eiks nyt pitäis, et vois tärpätäkin" jne.
Eli ei oo vahinko eikä soutamisen ja huopaamisen tuotos

 

[ÄssänÄiti]

:hug: Minusta kuulostaa pahalta, ettet pysty iloitsemaan toivotusta raskaudesta miehen asenteen vuoksi. Olisiko mahdollista, että itse iloitsisit ja eläisit niinkuin sinusta tuntuu? Luulisi miehen tottuvan ajatukseen pikkuhiljaa. Vauvan liikkeet ja potkut ovat kuitenkin ihania ja sinun kuuluisi saada olla niistä iloinen. Älä kiellä itseltäsi odotukseniloa miehesi suhtautumisen takia. Tietysti ei ehkä kannata kovasti pyytää miestä kokeilemaan masua yms, jos hän kerta noin asiaan suhtautuu. Anna hänen sopeutua rauhassa. Mutta älä kiellä itseäsi nauttimasta raskaudesta.

 

[apsi]

Mä en aivan ymmärrä tuota miestä, sillä ellei hän halunnut lapsia, miksi sitten ei sitä sanonut, vaan lähti yritykseen mukaan? Ja kun kerran kokemuksesta tiesi, mitä ehkäisyn pois jättämisestä seuraa niin..? Outoa. Olisko sillä joku muu asia vikana, joku muu stressin syy, jonka "syntipukiksi" ajatus vauvasta on nyt sitten joutunut? Siinä tapauksessa uskoisin, että hän on kumminkin iloinen vauvasta sitten kun pieni tulee maailmaan.

Joka tapauksessa, ota ap kaikki mahdollinen ilo irti nyt. =)

 

[hiuuh]

apsi: en mä ymmärrä, mikä sillä on. Oon sille monesti sanonut, että itse sä paljaalla panit, että kyllä sä tiesit mitä siitä seuraa niin sit se vaan selittää et kun mä halusin jne.

Hyvin nuo negatiiviset tunteet on kuitenkin minuunkin tarttuneet, kun mietin et olisihan se helpompaa jos ei vauvaa tulisi, mut silti niin kovasti pientä jo kaipaan!

Siis kyllä mies jo sillain on varovainen, et kyselee välillä et saatko sä enää nostaa tommosia jne. mutta silti pääosin suhtautuminen on tosi negatiivinen.
Töissä sitten aina silittelen masua ja fiilistelen, mut kotona yritän olla kuin en raskaana olisikaan.

 

[oo]

Ihan yrityksestä tää kolmas sai alkunsa, ei oltu liki 2vuoteen käytetty ollenkaan ehkäisyä ja sitten laskeskeltiin ovista ja mies oli ihan mukana tyylillä "eiks nyt pitäis, et vois tärpätäkin" jne.
Eli ei oo vahinko eikä soutamisen ja huopaamisen tuotos

Mä luulen tuon olevan sitten sellaista alkushokkia kaikesta huolimatta.

Meillä kolmas lapsemme oli ns. kierukkalapsi ja ehdottomasti shokki meille kummallekin, miehelle vielä enemmän. Ironisinta oli se, että mies oli jo vasektomiajonossakin. Silti se oli meille kummallekin selviö, että aborttia ei tehdä.

Mies sitten purki minuun tuon shokkinsa pitkin raskausaikaa ja mä tunsin olevani todella yksin tuon raskauden kanssa. Koska raskaus oli mulle konkreettinen ja vauva kasvoi sisälläni, niin mä totuin asiaan tai hyväksyin sen jo siinä vaiheessa, kun aloin tuntea lapsen liikkeitä. Miehelle asia oli paljon vaikeampi, koska tuota konkreettista yhteyttä ei ollut. Puhuimme paljon asioista ja mä tulin siihen tulokseen, että mä en voi pakottaa miestä hyväksymään ajatusta, vaan mun on vain annettava hänelle aikaa käydä koko juttu omassa päässään läpi. Meilläkin mies huolehti eniten taloudellisista asioista sekä siitä, että me emme vieläkään saa sitä kahdenkeskistä parisuhdeaikaa, kun vauvarumba alkaa taas alusta. Pelkäsin oikeasti yhdessä vaiheessa sitä, että parisuhteemme kaatuu tähän ja sanoinkin miehelleni, että jos haluaa mennä, niin on vapaa menemään. Sanoin, etten jaksa sitä jatkuvaa peen kaatoa niskaani, että mä olen mieluummin sitten ihan yksin ja keskityn elämään lasten kanssa. Sanoin, ettei energiani riitä tähän jatkuvaan negatiiviseen ilmapiiriin. Mies ei sanonut mitään, mutta jäi selkeästi mietteliääksi.

Mäkään en pyytänyt miestä koittamaan vauvan liikkeitä tms, vaan jätin kaiken miehen oman alotteellisuuden varaan. Loppuraskaudesta hän sitten alkoi oma-aloitteisesti kysellä neuvolakuulumisia, halusi nähdä kuukausia aiemmin otetut rakenneultrakuvat jne. Mä en pyytänyt miestä edes synnytykseen mukaan, kun ajattelin, että selviän yksinänikin. Kun h-hetki sitten koitti eräänä toukokuisena aamuna miehen ollessa juuri lähdössä töihin, niin mies heitti minut äitipolille, suikkasi suukon ja lähti kävelemään ovesta ulos. Ajattelin, että lähti töihin. Yllätys oli suuri miehen tullessa vähän ajan päästä takaisin ilmoittaen iloisesti, että löysi autolle muun kuin sakkopaikan. Hän oli koko ajan ollut tulossa mukaan, se oli hänelle itsestäänselvyys. Samalla tavalla kuin kahden aiemmankin kohdalla mies sitten vollotti kolmen tunnin päästä, kun sain lapsen vatsalleni ja mies oli taas myyty kolmannenkin poikamme kohdalla. Ei olisi millään antanut poikaa kätilöille punnitusta yms. varten.

Miehelle tehtiin se vasektomia pari viikkoa kuopuksemme syntymästä. Ja nyt kun tuo kuopus on 2,5-vuotias, niin mies on monta kertaa todennut, että ei meidän perhe olisi kokonainen ilman tuota ilopilleriä. Suhde kuopukseen on ihan samanlainen kuin vanhempiinkin lapsiimme eli se kuopuksen "vahinkoalku ja miehen raskausajan shokki" ei näy missään.

Aikamoinen romaani tästä tuli, mutta halusin jakaa meidän tarinamme.

 

[Sheddon]

:hug:

Voihan se olla, että miestä ahdistaa ja pelottaa nyt nuo tulevat muutokset ja rahanmeno. Ehkäpä asenne muuttuu kun kaikki asiat on järjestyksessä ja vauva maailmassa. Älä vielä hätiköi, yritä nauttia nyt siitä odotetusta raskaudesta

 

[tsirppo]

Sulla "oo" on ollut fiksu mies ja mielestäni itekki toimit fiksusti.

Tietty ap:n tilanne vähän eri, kun kerran lasta on yhdessä oikein yritetty. Mut voi tosissaan olla sellasta alkushokkia, että "apua, se on totta nyt". Ap:lle sanoisin, että nauti hyvällä omatunnolla raskaudesta ja anna miehen sopeutua asiaan omassa rauhassaan.

 

[niimpä]

Ei tuossa tilanteessa oikein voi tehdä mitään. Niin valitettavaa kuin se onkin. Mies muuttuu takaisin tai sitten ei. Ymmärrän miehesi paniikin. Minä olisin aborttiin menossa jos saisin tietää odottavani kolmatta, juuri noiden miehesi luettelemien syiden johdosta. En ymmärrä tietenkään sitä, että hän on tilanteen kuitenkin tiennyt.

Eli oikeastaan et voi kuin katsoa mitä tapahtuu ja toivoa. Yleensä oma jälkeläinen sulattanee miehenkin sydämen. Toisinaan ei. Siinä tapauksessa mieti uudelleen.

Itse olin yksin koko raskauden. Mies oli ultrissa yms mukana, muttei kuunneellut liikkeitä jne. Otin itse itsestäni raskauskuvat muistoksi. Olin onnelinen vauvasta. Kyllä siihen pystyy ilman miestäkin.

Supervoimia!!! :hug:

 

[hiuuh]

Kiitos oo tuosta tarinasta se oli ihanaa luettavaa!

Meillä mies kysyi minulta, että pitääkö hänen tulla mukaan synnytykseen, kun kahdella ekalla kerralla moisesta ei ees keskusteltu, hän kysyi, että mitä HÄN siellä tekee, meinasin lyödä sitä miestä!
Niin, kait se on vaan sitä sopeutumista. Pelottaa vaan jos tuo asenne jatkuu vauvan syntymänkin jälkeen, jos mies kaataa samanlaista paskaa niskaan ja esim. vauvan itkiessä tmv. sanoo tyylillä "mä en tota lasta koskaan halunnutkaan" tmv.

Onneksi tässä on vielä muutama kuukausi vauvan syntymään niin saa mieskin totutella ajatukseen

 

[Luulen]

Kyllä mies varmaan sulaa vielä, mutta onhan tuo raskasta. Toivottavasti lapset ei kuule ja vedä omia johtopäätöksiään. Yleensä perheen kuopus on kuitenkin kaikkien rakas lellikki. Pidä massua hyvänä ja kuiskaile rakkauden sanoja. Harmi, jollei mies osaa vastata omasta käytöksestään (pitäis osata selvitä omista tunteistaan jo), jätä se omaan arvoonsa.

 

[tsirppo]

Mitä ap uskoisit miehesi vastaavan, jos sanoisit hänelle, että hän voi mennä jos ei enää halua elää tämän perheen kanssa, johon kuuluu myös yhdessä tuumin tehty tuleva vauva? Jos sanoisit, ettet jaksa tuota miehen negatiivista asennetta ja ilkeilyä saati tuota perusteetonta syyllistämistä? Että olet väsynyt siihen ja että se vetää sinunkin mielesi ihan matalaksi.