Naisten 40-kriisi

  • Viestiketjun aloittaja Herra47
  • Ensimmäinen viesti
Herra47
Hyvät n. 40-kymppiset naiset!

Lähipiirissäni on useita tapauksia, missä 40-kriisissä oleva nainen on lähtenyt toisen miehen
""matkaan"" ulkopuolisesti katsottuna hyvästä parisuhteesta. Toisaalta, eihän sitä koskaan täysin
tiedä, mitä neljän seinän sisällä sitten tapahtuukaan.

Tiedän, että eräässäkin tapauksessa mies hoiti lapset hoitopaikkaan käytännöllisesti katsoen
jokainen päivä; huolehti lapsien harrastuksista, laittoi melkein aina perheelle ruoan, siivosi ja
vieläpä ehti pitää itsensä yli 20 vuoden ajan erittäin hyvässä kunnossa säännöllisellä liikunnalla.
Eipä vaan tämäkään ko. naiselle riittänyt. Koko elämä piti laittaa uusiksi. Sitten parin vuoden päästä
tämä samainen nainen ""tilitti"" minulle tuntojaan tuttuun tyyliin; ""Tulipa tehtyä elämänsä suurin
moka, kun silloin…""

Sanotaan, että mies ajattelee vain alapäällään, mutta onko naisilla tuollaisessa tilanteessa sekä ala-
että yläpää niin myllerryksestä sekaisin, ettei pysty loogiseen ajatteluun. Miehenä miettisin kyllä
vastaavassa tilanteessa hyvin tarkkaan, mikä olisi todennäköisyys sille, että uusi suhde olisi parempi
kuin edellinen, koska omenaa ei kannata vaihtaa toiseen samanlaiseen omenaan, tai jopa
huonompaan.

Täytyy sanoa, että kokemusta löytyy myös omasta parisuhteesta, missä vaimoni 40-kriisissä
muuttui n. kolmen vuoden ajaksi totaalisesti eri ihmiseksi. Tuntui siltä, että kaikki olisi pitänyt
jollain tavalla muuttaa. Onneksi sain puhuttua hänelle ""järkeä"" sinnikkäällä ponnistuksilla, ja nyt
olemme palanneet taas entisaikojen – mielestäni loistokkaaseen – parisuhteeseen.

Naiset ! ""Raottakaapa salaista verhoanne"", mistä tässä oikein on kysymys?


 
Yrittänyt
Todella tähän olisi kiva saada naisilta vastauksia, yrityksistä huolimatta vaimo lähti ja lapset jäivät minulle. En todellakaan ollut mikään huono perheenisä, sillä osallistuin kaikkiin mahdollisiin kotitöihin vaikka vaimo oli kotona yhdeksän vuotta. En jaksa ruotia tätä tämän enempää, sillä tuossa edellisessä kysymyksessä tuli lähes kaikki oleellinen esille. Olisi hyvä ymmärtää mitä tapahtui, sillä olen edelleen kun puulla päähän lyöty.
 
Retu
Moni nainen tekee tuon saman kuin kuvailemasi sankarimies: hoitaa lapset, kodin ja työn vuosikymmneten ajan. Eikä kukaan heitä sankarina pidä, vaan ihan tavallisina vaimon velvollisuudet (juuri ja juuri) täyttävinä naisina. Miksi mies, joka tekee saman, on sankarimies jota vaimon pitäisi palvoa?

Ja sitten kun tuo tavallisen (ei-sankari) naisen mies neljänkympin kriisissä eroaa ja nai nuoremman, niin se on tuon (ei-sankari) naisen syy, kun on rupsahtanut eikä ole ehtinyt vaalia parisuhdetta. Naisen syy, että parisuhde on arkipäiväistynyt, eikä miestä enää sytytä. Mutta sankarimiestä tulisi samassa tilanteessa palvoa...

Ihan siltä varalta, ettet ole tajunnut, Herra 47, kaikki ovat yksilöitä ja jokaisella on oma tarinansa. Se, että kategorisoit kaikki samaan '40-kriisiin' johtuu vain kyvyttömyydestäsi ymmärtää parisuhteen kompleksiuutta.
 
pauline
Ei se mikään 40-kriisi ole, vaan ihan normaali vaihe naisen elämässä. Aika sisältää monia tärkeitä ""kehitystehtäviä"" vähän samoin kuin murrosikä. Ette naura, ihan tosi se on. Se, että joku sössii sen vuoksi koko elämänsä johtuu juuri siitä, ettei tajua noita juttuja, vaan lähtee ""etsimään itseään"" toisen ihmisen kautta. Mielettömän mielenkiintoinen aihe.
 
jutta
Nainen nelikymppisenä alkaa miettimään omaa elämää ja siihen ei vaikuta sen hetkinen tilanne vaan vuosien takaiset jutut, jos on tullut kaltoin kohdelluksi.Itselläni on avioliitossa tällähetkellä kaikki hyvin, mutta 15v.sitten tapahtuneet asiat kaivaa mieltä.Nyt kun lapset on isoja on aikaa miettiä ja syventyä asioihin.Silloin aikanaan kun parisuhde oli kriisissä, sen antoi jatkua, koska voimavarat eivät riittäneet asioiden selvittämiseen.Mutta nyt kun olen nelikymppinen on enemmän omaa aikaa ja aikaa puntaroida elämää.Unohtamaan et pysty koskaan asioita jotka ovat loukanneet sydänjuuria myöten, vaikka ulkoapäin kaikki näyttää hyvälle, sisäinen myllerrys voi olla kaaosta.Nyt kun tulen omillani toimeen ja lapset turvallisesti omissa elämissään,tulee mieleen , että nyt annan takaisin ja lähden, juuri kun mieheni tuntee kaiken olevan hyvin, tiputan hänet alas ja hyvästi.Ei hänkään aikanaan arvostanut, sitä mitä meillä oli, miksi sitten minä nyt.
 
Rva49
Tässä yksi vastaus: Olin tunne- ja rakkaustyhjiössä, tuntui, ettei minua arvostettu naisena ollenkaan, ainoastaan kotitalouskoneena,lastenhoitajana, siivoojana jne. Minä tein kaiken kotona, mies keskittyi uraan ja toi rahaa, hoiti kroppaansa urheilemalla, päätänsä ulkoilemalla kavereidensa kanssa joka viikonloppu. Mieheni ei koskaan sanonut, että olen tarkeä, ei koskaan, että olen kaunis ja fiksu, ei koskaan, että välittää.Ei koskaan mitään myönteistä.Ja kutsui minua äiskäksi - olin hänelle äidin korvike, vahva nainen, joka hyväksyi kaiken ilman rajoja. Siis päällisinpuolin kaikki oli hyvin.Sitten tapasin miehen, joka antoi minulle sen kaiken huomion ja rakkauden, jota paitsi olin ollut vuosia. Rakastuin ja olin todella onnellinen.Tunsin itseni kauniiksi, halutuksi ja älykkääksi. Olin myös valtavassa tunnemyllerryksessä - ahdistus oli hirveä. Mutta pystyin kuitenkin loogiseen ajatteluun eli tajusin, että rakastumiseni johtui minusta, ei siitä toisesta ihmisestä.Tajusin myös, että rakkaus ei todennäköisesti olisi kestänyt arkea ja en ollut valmis heittämään menemään 20 v avioliittoa. Mutta kaikki mitä tapahtui pakotti minut muuttumaan ja miettimään mikä elämässä on todella tärkeää. Siis vastaus kysymykseesi. Nainen tarvitsee tunnetta että on tärkeä naisena, rakastettu, hyväksytty sellaisena kuin on. Jokainen nainen haluaa myös olla miehensä silmissä kaunis ja seksikäs. Vaikka oikeasti ei olisikaan, niin mitä pieni valkoinen valhe haittaa, jos sillä saa toisen mielen hyväksi.
 
osuit arkaan
paikkaan.
viimeksi tänä aamuna itkin tyhjää ja rakkaudetonta elämääni. seksin puute vaivaa aivan sairaasti. useimpi vuosi ilman. väitän, että seksin puute ja ylipäätänsä toisen ihmisen läheisyyden puute (=rakkaus) voi johtaa jopa mielenterveysongelmiin. pelkään, että omalla kohdallani on näin käymässä. mistä moiset itkun purskahduket ym..
olen 40 vuotias nainen, elänyt parisuhteessa yli 20 vuotta. muutama sivusuhde on ollut ja niistä ei jäänyt kuin hantti käteen eli ei kohdallani ratkaisu.
mietin erittäin vakavasti eroa. mieheni ei välitä pätkän vertaa minusta. enkä minäkään taida välittää hänestä. työ on hänelle nro 1. kaverit nro 2. ja sit se illan viimeinne tunti kun on kotiuduttu jää televisiolle. missä oli minun aikani? ei missään. on todella alkanut uusi miesystävä kiinnostamaan. mutta ensin haluan pöydän puhtaaksi tästä.





 
live!
Naisen elämä alkaa vasta siinä 40-45! voi tulla hurjaa menoa miesten suhteen ;)))

varsinkin jos nainen on vielä nuorekas viehättävä sellainen ;)))
pitää vaan nauttia niin kauan kuin mahdollista!
 
herra47
Hyviä kommentteja tullut. Tässä huomataan jo, että aika monimutkaisia ja yksilöllisiä nämä parisuhteet ovat.

Joku tuolla kommentoi, että en olisi vielä ymmärtänyt parisuhteen kompleksisuutta. Olen siihen kompleksisuuteen tutustunut jo 25 vuoden ajan, joten eiköhän mulla jotain kokemusta siitä puolesta ole.

Minusta parisuhde on pitkälti tahdon asia. Jos on todella sitoutunut sovittuihin pelisääntöihin, se heijastuu vahvana siteenä kaikkeen tekemiseen. Jos ei tahtoa ole, on helppo luetella heti ainakin viisi ""hyvää"" syytä erota puolisostaan.

Lisää erilaisia näkökantoja!
 
heittää menemään?
En ymmärrä (mutta eihän minun tarvitsekaan) tuollaista ajattelutapaa, ettei eroa, koska ei ole valmis heittämään menemään niin ja niin pitkää avioliittoa. Pitääkö jonkun kanssa olla jo ihan siksi, että on oltu pitkään yhdessä? Onpas syy...

En ole itse mitenkään riehaantunut, vaikka olen 43 (synttärit tänään). Mahtaisiko elämän sekaisin laittaminen tuossa neljänkympin hujakoilla johtua siitä, että moni sen ikäinen on ollut kumppaninsa kanssa yhdessä tosi nuoresta - ihmiset muuttuvat iän lisääntyessä.
 
Tekla
Hyviä ja monipuolisia kommentteja on tullut.

Minulla myös on tuo kriisiaika iskenyt 4-kymppisenä. Takana pitkä parisuhde, miehen alkoholiongelma, epätyydyttävä työ, hieman liian tylsä ja tavallinen elämä. Vahva seksuaalisuuteni oli tukahtunut aikoja sitten.

Sitten tapahtui kummia yhteensattumia, joiden seurauksena hyppäsin ihanaan salasuhteeseen, joka jatkuu edelleen ja tuo huikeasti iloa elämääni. Jatkosta en tiedä, mutta nyt pärjään, kun tuo ilopilleri on elämässäni.

On ihan totta, että naisen on saatava hemmottelua ja hyvänä pitämistä, saatava kuulla olevansa haluttu ja viehättävä. Sellaista harva saa vuosikymmenien avioliiton jälkeen. Ei mikään ihme, että sivusuhteet houkuttelevat.
Ei riitä, että mies tekee kotitöitä tms, ja saati sitten jos ei tee kotona mitään?

En voi kuitenkaan miestäni jättää tämän toisen vuoksi, koska en halua rikkkoa tämän perhettä. Olemme vain ilo ja virkistys toisillemme. Nuorempana en olisi mitenkään uskaltanut moiseen seikkailuun hypätä, nyt olin kypsä ja valmis siihen. Tulevaisuus on silkkiverhon peitossa.


 
Femme44
Olisikohan sama kuin kuusirajan kanssa? Kun katsoo Kaunispäältä näkyy selvä raja missä kuuset ensin kasvavat tosi tiuhaan ja hyvin... ja sitten töks, lopahtavat. Naisille tulee menopaussi ennen 50-ikävuotta eli nelikymppisillä on viimeiset mahdollisuudet kasvattaa perhettään. Siinä sitä ehkä miettii perusarvoja, onko kasvanut täyteen mittaansa, ovatko ihmissuhteet hyvässä kunnossa, onko jotain jäänyt elämättä. Elämän virta vaatii elämään.
 
blah
""Täytyy sanoa, että kokemusta löytyy myös omasta parisuhteesta, missä vaimoni 40-kriisissä
muuttui n. kolmen vuoden ajaksi totaalisesti eri ihmiseksi. Tuntui siltä, että kaikki olisi pitänyt
jollain tavalla muuttaa. Onneksi sain puhuttua hänelle ""järkeä"" sinnikkäällä ponnistuksilla, ja nyt
olemme palanneet taas entisaikojen – mielestäni loistokkaaseen – parisuhteeseen.""

Eli siis vaimosi eli vihdoin itselleen eikä vain sinun kauttasi.Ja paluu ""loistokkaaseen parisuhteeseen"" merkinnee vaimon palaamista takaisin sinun hänelle laatimaan osaan,kuuntelemaan ja olemaan sinun haluamasi vaimo,unohtaen itsensä ja omat tarpeensa =((((((((
 
rupsahtanut
Hei herra47,
ymmärrän pohdintasi oikein hyvin. Minä olen naisena pohtinut tätä samaa asiaa vuositolkulla. Mieheni ei ollut paha, hän oli kaikinpuolin hyvä mies. Humalahakuinen alkoholinkäyttö oli asia, joka koko avioliiton ajan ahdisti minua. Hän tiesi sen ja yritti hoitaa nämä kunnon kännit muualla kuin kotona.

Joku tuolla puhui arvostuksesta. Tai sen puutteesta. Tämä oli minulle myös todella iso asia. Mieheni ei nähnyt tässä mitään ongelmaan, kun asiasta puhuttiin, sanoi arvostavansa. En sain huomannut sitä, koska ne muutamat tärkeät asiat, joita häneltä pyysin, jäivät vuodesta toiseen hoitamatta. Perusrakenteita elämällemme.

Seksi on mielestäni avioliiton lämpömittari. jos se ei toimi, jos sitä ei ole, ollaan pakkasella. Ja kun seksi on muuttunut pelkäksi fyysiseksi tarpeiden tyydyttämiseksi, niin eihän se riitä. Minulla se muuttui pelkäksi tarpeiden tyydyttämiseksi. Tekninen suoritus toimi sen verran, että tyydytys tuli. Ja jälkeenpäin itketti oma valheellisuuteni.

Ja monta muuta pientä asiaa. Vuosikymmenien kuluttua huomasin, että minua ei ole enää olemassa edes itselleni. Arvostin itseäni niin paljon, että muutin omaan elämään. Ja jokainen, joka sen on tehnyt tietää, kuinka kipeää se sattuu. Saatui niin, että en tiennyt, kuinka tästä voisi selvitä.

Olen selvinnyt jo jonkin aikaa. JOskus säikädän suorastaan sitä energian määrää, mitä minusta pursuaa, kun saan olla taas oma itseni. Olen löytänyt itseni uudelleen ja oppinut arvostamaan itseäni. Meillä kahdella ei toiminut, se ei tarkoita, että meissä olisi joku vika. Se yhteys ei vaan toiminut. Olen tyytyväinen uudesta, vaikkakin vielä kovin vaillinaisesta, elämästäni. En ole enää rupsahtanut, kasvoni voat saaneet uutta valoa. ihmettelen itsekin. Rohkenen toivoa, että vielä joskus löydän elämääni ihmisen, jonka kanssa jakaa osan arjestani ja jonka kanssa harrastaa villiä seksiä. Itkisin onnesta, jos joku panisi minua kunnolla.

Ja kaikki tämä oli todella kipeän päätöksen ja monen vuoden tuskaisen pohtimisen tulos. Enkä osaa sanoa, mikä minua naisena vaivaa, kun näin piti tehdä. Ehkä kyse on ihmisen halusta olla uskollinen ennenkaikkea omalle itselleen. En osaa enempää vastata. Pohdin tätä kyllä itsekin aika usein, varmaan vielä pitkään.
 
Kakara vain
Kun omat vanhempani tekivät eroa siinä 40 kieppeissä ja sitten oli elämässä menoa ja meininkiä, meni hermot. Ilmoitin eräänä päivänä äidilleni, että seurattuani tätä hommaa sivusta olen tullu siihen tulokseen, että ihmisiä ei ole tarkoitettu elämään juuri yli 40 ikävuoden, kuten ei ennenkään ole eläneet. Äiti tietysti kauhistu. Olin sillon aikasta nuori vielä ja kyllästynyt vanhempiini, jotka eivät tuntuneet vanhemmilta.
No en ole enään samaa mieltä :) Mutta ei niistä vanhemmista enään entisenlaisia saanut. Ei ne vaan tunnu enään oikein vanhemmilta, joilta saisi tukea ja turvaa.
 
4-kymppinen
Mielenkiintoisia ja asiallisia kommentteja, kiitos niistä.

Itse olen nelikymppinen nainen ja puhun vain omasta puolestani. Parikymmentävuotinen avioliittoni on alkanut rakoilla erilaisista molemmista johtuvista syistä ja mietin vakavasti omilleni muuttoa. Tässä vaiheessa tunnen itseni hyvin ja tiedän mitä haluan. Lapset on jo isoja, on hyvä työ ja toimeentulo, pää ja muutkin asiat kunnossa. Mies on aina ollut kunnollinen samoin kuin itsekin olen ollut. Olemme mielestäni hoitaneet molemmat oman osamme liitosta mallikkaasti ja kaikessa yhteisymmärryksessä - tietysti pientä kahinaa on ollut, mutta ei isompaa erimielisyyttä. Olemme suunnilleen saman ikäisiä, mutta mies on menettänyt kiinnostuksensa moniin minua kiehtoviin asioihin kuten esim. seksiin. Mies haluaisi olla rauhassa; ei jaksa juuri matkustella, ei tutustua uusiin ihmisiiin tai asioihin, ei innostu mistään uudesta, kaiken pitää olla mukavaa ja ennalta arvattavaa tyyliin ""mitäs tämä nyt on, kanakeittoa, torstaisinhan on aina ollut hernekeittoa ja pannaria"". Lisäksi olen pannut merkille lisääntyvää konsevatiivisuutta asenteissa ja ennestään tuntematonta jyrkkyyttä mielipiteissä - ärtynytkin on nykyään aika usein. Voiko olla, että mieskin kärsii omista vaihdevuosistaan? Itselläni niitä ei vielä ole.

Nainen tässä iässä usein tajuaa, että ihmistä ei välttämättä ole luotu koko elämäksi saman kumppanin kanssa elämään. Itsenäisellä naisella on tunne omista valinnan mahdollisuuksistaan - ei ole pakko olla riippuvainen yhdestä miehestä eikä miehen kanssa suinkaan tarvitse asua saman katon alla. Mies on upea, seksi ihanaa ja ystävyys kumppaniin hienoa, mutta pieni välimatka pitää suhteen tuoreena.
 
Aikaa
Mikä ihmeen neljänkympin kriisi? Minulla ei sellaista ollut enkä tunne tai tiedä ketään naista, jolla olisi ollut jokin kriisi noin 40 ikävuoden tienoilla.

Todennäköisesti kysymys ei ole niinkään ikävuosista kuin elämäntilanteesta. Jos on menty naimisiin 20-25-vuotiaana ja saatu siinä hetikohta lapsia, vanhempien ollessa noin nelikymppisiä, lapset alkavat vähitellen irtaantua vanhemmistaan ja kotoa muutenkin.

Siinä sitten isä ja äiti joutuvat uuteen tilanteeseen: Pesä tyhjenee eikä enää ole ""poikasia"" joita hoitaa ja hoivata. Kun ei enää tarvitse kuskata lapsia harrastuksiin, ei huolehtia heidän läksyistään, ei tarvitse pyykätä eikä laittaa enää ruokaa, kuten ennen... aikaa jää muuhun.

Tässä vaiheessa vanhemmille avautuu mahdollisuus uudenlaiseen omaan elämään, opiskeluun, harrastuksiin yms. Ja samalla ihmiset joutuvat katsomaan omaa rooliaankin uudella tavalla - enää ei ollakaan niin vahvasti isä ja äiti vaan ollaan taas mies ja nainen.

Mitkä on kummankin toiveet ja odotukset oman elämänsä ja yhteisen elämän suhteen? Ollaanko valmiit ja uskalletaanko muuttua ja annetaanko toisen muuttua? Vai linnoittaudutaanko vanhoihin monttuihin eikä anneta minkään uuden tulla elämään?

Tässä se kriisi on, jos missä. Eikä se ole pelkästään naisen kriisi tai miehen kriisi vaan se on koko perheen kriisi. Ja kriisi ei ole välttämättä negatiivinen asia, vaan siitä voi muodostus myös positiivinen, koko loppuelämää kannatteleva tapahtuma.

Mutta sellaista siitä ei tule, jos molemmat tai toinen syyttävät toisiaan siitä ja tästä ja tuosta.

Meillä tuossa vaiheessa kävi hyvin tai huonosti - miten sen ottaa. Huomattiin, ettei meillä ollut enää yhtään yhteistä kiinnostuksen kohdetta (kotoa muuttaneiden lasten lisäksi) ja päätimme lähteä eri teille. Olemme edelleen hyviä ystäviä, vaikka meillä kummallakin on nyt omat kaverimme.
 
Herra47
Meillä vastaavasti on käynyt niin, että kun lapset ovat aikuisiän kynnyksellä, on meille jäänyt sitä kaipaamaamme omaa aikaa, joka on täyttynyt lukuisilla yhteisillä harrastuksilla kuten tanssi, hiihto, lenkkeily, marjastus, sienestys jne. Lisäksi molemmilla on vielä omat harrastuksensa.

Joskus tuntuu siltä, että nyt on jopa kiireempi kuin silloin, kun lapset olivat pieniä. Pitäisiköhän noita harrastuksia hieman vähentää?
 
nainen 47
Itselleni on käynyt oikeastaan päinvastoin, sillä olen vasta päälle nelikymppisenä rauhoittunut mukavan miehen rinnalle. Olin nuorena hulivili hummerityttö, jolla oli seurustelusuhteitten lomassa paljon seksiseikkailuja. En halunnut naimisiin, saati lapsia. Ajattelin vakiintuvani joskun 40 kieppeillä samanhenkisen miehen kanssa. Ja niin on käynytkin. Olen lentoni lentänyt ja metsästänyt nuorempia miehiä ja nauttinut kaikesta täysillä. Kokemusten rikastamana olen nyt tyytyväisenä parisuhteessa muutamaa vuotta nuoremman, myös lapsettoman miehen kanssa, enkä hetkeäkään kaipaa entistä sinkkuelämääni. Ilmeisesti se menovaihe iskee niihin naisiin, joilta on nuoruus jäänyt elämättä ja halu testata oma markkina-arvo on pakottava. Ratkaisua en osaa antaa.
 
Nainen -62
Pari vuotta yli neljänkymmenen. Takana ero, olin silloin 35. Vuosia tein töitä saavuttaakseni henkisen vapauteni ja minun piti luopua paljosta. Esimerkiksi vanhempieni ja useimpien läheisteni hyväksymisestä. Lakkasin elämästä elämää joka oikeasti oli vain kulissi, elämän korvike. Keskityin asioihin joita pidin arvokkaina ja pidin huolta parhaani mukaan niistä joista tunsin olevani vastuussa. Vaihe oli raskas ja kriisi parhaimmillaan! Nyt olen saavuttanut sellaisen elämäntilanteen, jonka koen omakseni ja jonka puolesta olen taistellut.

Ilman kriisejä ei tapahdu kehittymistä. Perusteellinen muutos edellyttää aina kriisiä. Elämä on arvokas asia, sen puolesta että sen saa elää - kannattaa taistella!
 
Marjukka
Minulle 40-villitys iski täytettyäni 38 v. Silloin huomasin, että elämää on myös perheen ulkopuolella.
Aloin osallistua työpaikkani kaikkiin ""kekkereihin"" ja niitähän meidän työpaikalla riittää :))
Menin ja lensin... pari suhdettakin tuli koettua, ihan mukavia kevyitä suhteita naimisissa oleviin miehiin. Tuolla kevyellä tarkoitan sitä, että en pettänyt sanan varsinaisessa merkityksessä. Kävin tanssimassa heidän kanssaan, juteltiin ja tietysti suudeltiinkin..... aivan ihanaa pikku huumaa!
Erota en aikonutkaan, mutta jotenkin sain tietynlaisen haluni lentää... koettua läpi. Nyt olen 48 vuotias ja rauha alkaa palata elämääni, lennot tuntuu olevan lennetty tältä erää :))
Mieheni katsoi menojani varmaankin hiukka sormiensa läpi... luotti varmaankin minuun. Itse hän ei käy missään, en ole siitä häntä kieltänyt, pikemminkin sanoin aina, että mene nyt sinäkin jonnekin rientoihin.
Jos mieheni olisi kieltänyt minulta nuo menot, niin varmaankin olisin lähtenyt elämään omaa elämää yksin. Niin vahvalta elämän nälkä tuntui jossain vaiheessa!
Nyt ollaan edelleen liitossa... jonkinmoisessa. Tästä eteenpäin voi vain aavistella kuinka meidän ""käy"".
 
Sara
Olen itse 40v. nainen

Kertoisin itsestäni sen verran ja raottaisin naisnäkökulmaa
niinkuin pyysit.Ja seksi ja erotiikka on ihanaa.

No itse olen ollut yhdessä saman ihmisen kanssa 22v josta aviossa 12v.
Alussa kun ei ollut lapsia niin seksi oli ihanaa ja missä vain.
Oli ihanaa tehdä naisena aloite silloin kun halutti,kukaan ei valvottanut eikä kukaan härinnyt.Oli ihanaa nukkua aamuun asti alasti ja ehkä jatkaa aamuyösta seksiä eikä kukaan
häirinnyt. En sano että minun kohdalla lapsi olisi häirinnyt,
mutta onhan se selvää jos voihkinta tai mikä muu ääni tahansa kuului sitä mietti kuuleeko lapsi sen. Itselläni on 11v.lapsi jonka kanssa todellakin täytyy miettiä seksin ajankohta.
Työ verottaa mielialaa ja välillä sitä ajatukset on sillä pohjalla että voi kun olisi sinkku 40v.
Saisi taas heittäytyä sinkun elämään..Itse haluaisin pitää kiinni omasta miehestä muttä usein tuntuu että hän ei ymmärrä näitä arkipäivän juttuja jotka naisen mieltä painaa ja ihan oikeesti vaikutta seksin laatuun.Siis järkätkää omalle naiselenne ihana hetki ilman niitä kotiaskareita ja lapsia niin seksikin oikeesti on ihanaa, sitä ainakin minä haavaeilen.Siis halua löytyy 40v.naislta jos tilanne on ihana.
 
Inhorealisti
Olipas kauheaa luettavaa nain miehen nakokulmasta. Tulee taas mieleen, etta mies on otettu omia tarpeita ja unelmia tyydyttamaan. Ei ole niin miehella valia, kunhan on valmis toteuttamaan naisen elaman kiertokulkua. Kihlat, haat, lapset ja taloudellinen turva.

Sitten kun kaikki haaveet on toteutettu, miehella ei enaa niin virkaa olekaan. Tunnustetaan tosiasiat, etta mies olikin alunperinkin vaara, mutta taytti tehtavansa ilman suuria intohimoja. On aika ottaa elama omiin kasiin ja lahtea kohti uusia seikkauiluita. Uuusi vapaus, uusi mies ja uusi elama, vahan naisesta riippuen.

On se luojan lykky, etta oltiin yli 30:a, elamaa kokeneita ja nahneita ennen tapaamistamme vaimon kanssa. Edelleen lasten teko tuntuisi juttujenne perusteella olevan todellista riskibisnesta miehen kannalta. Pitaisi vain pitaa asiat omanaan ja takaportit auki, jos vaimoon iskee 40:n kriisi. Jotenkin tulee mieleen, etta vanha totuus pitaa paikkansa: Yksin tanne synnytaan ja yksin taalta lahdetaan. Parempi pitaa huolta omista asioistaan, koska huomisesta ei koskaan tieda.

Tosin onneksi taman julman asian tiedostaminen ei esta elamasta taysilla tata paivaa. Viisastelijoiden on turha sanoa, etta inhorealistisesta elamanasenteesta voi tulla itseaan toteuttava ennuste...
 
lähes 40
Olen nainen ja lähestyn neljääkymppiä kovalla vauhdilla, liian nopeasti. Olen ollut aina nuorekas, nuori, saanut mokata ja se on ymmärretty nuoruuteni takia. Nyt huomaan että ympärilläni naiset ovatkin minua nuorempia tai sitten vanhempia ja viisaampia. Minä alan olla se vanhempi, mutta en yhtään viisaampi.

Joka päivä näen itsessäni vanhentumisen merkkejä, ihoni ei ole enää niin kimmoisa, ryppyja tulee ja rintani alkavat.. tuota noin...

Mieheni sanoo yhä minua kauniiksi, kun kysyn. Aiemmin hän sanoi kysymättäkin. Miehelläni seisoo, kun hivelen. Aiemmin hänellä seisoi, kun hän oli vain lähellä minua. Mieheni huomioi minua, kun pyydän, aiemminhän palvoi ja huomasi minut koko ajan. Sitäkö se sitten on.. kaipuuta siihen nuoruuteen ja siihen että minut huomataa, minua rakastetaan, minua himoitaan kaiken aikaa...??? Se, että siihen tulla tupsahtaa vieras, uusi mies, joka tekee näin saattaa saada minut sekaisin, on se niin ihanaa...

Ei se riitä että oma mies pitää huolta itsestään, lapsistaan, kodistaan jne. jos se ei pidä huolta minusta. Huolella pitämisellä tarkoitan sitä huomioimista, himoitsemista, rakastelemista, rakastamista, rakkaudennälkäni ja huomionkipeyteni tyydyttämistä ilman että minun tarvitsee sitä pyytää.

Toki jokaisessa parisuhteessa alkuvuosien koohko laantuu, mutta tuossa neljänkymmenen tienoilla sen ehtii huomaamaan, että se on kadonnut jonnekin, ja sitä alkaa kaipaamaan, ennen kuin on ""liian myöhäistä"". Loppukiri. Jos se ei toimi kotona, niin se saattaa ajaa muualle sitä hakemaan.

Pidemmän päälle se joillakin saattaa toimia että lähtee vain ja vaihtaa miestä. Elää uuden alun ja uuden ""elämän"" taas....

Minäkin olen sitä harkinnut, punninnut joka suunnalta. En tiedä vielä. Kun lapset kohta lentävät pesästä, jääkö meille enää mitään yhteistä??? Halusisin miehen ,joka on minun mieheni, tekee minun kanssani juttuja.. Se ei riitä että kantaa kortensa kekoon kun velvollisuuksista puhutaan.

Vielä jään, kuitenkin. Yritetään kahdestaan kun lapset ovat lähteneet, mutta jos se ei enää toimi, niin sitten....
 

Yhteistyössä