Naisilla naksahtaa kun tulee äidiksi?

[elämä muuttui]

[quote="]"Alkaa ihmetyttää se että millainen elämäntapa oli niillä äideillä joitten maailma heitti häränpyllyä ku lapsi syntyi....oliko aika kostea elämä?"
[/quote]

Minä olin myös lähes absolutisti jo vuosia ennen lapsen syntymää. Minä harrastin kilpaurheilua. Kävin treeneissä lähes joka ilta ja viikonloppuisin olin usein kisoissa eri paikkakunnilla. Vauvan kanssa ei todellakaan voinut jatkaa aktiivista kilpauraa.

Täysimetysaikana eli ensimmäiseen puoleen vuoteen ei vauvaa voinut jättää moneksi tunniksi isän hoiviin, puhumattakaan siitä, että olisi itse jaksanut raahautua treenaamaan. Pelkkä kaupassa käynti tuntui aluksi työläältä, kun enää ei voinut lähteä ovesta ulos ilman ennakkovalmisteluja. Olen aina tarvinnut paljon unta, joten yöimetysten vastapainoksi nukuin päiväunet aina vauvan kanssa. Ennen pystyimme mieheni kanssa käymään vapaasti omissa harrastuksissamme milloin vain, mutta nykyään toisen on aina jäätävä kotiin lapsen kanssa. Koska lapsi menee iltaisin aikaisin nukkumaan, vierailut yms. menot on suunniteltava sen mukaan.

Minun elämäni ainakin muuttui totaalisesti vauvan syntymän jälkeen. Entisestä vapaudesta tulla ja mennä miten sattuu ei ole enää tietoakaan. Sen sijaan mies, joka ei ole täysin sisäistänyt vastuuta lapsestaan, yrittää kovasti jatkaa menojaan entiseen malliin, mikä tietenkin ärsyttää minua, koska silloin minulla ei ole niitä vähäisiäkään mahdollisuuksia omiin harrastuksiin tai vaihtoehtoisesti emme ehdi viettää aikaa koko perheen kesken lainkaan.

 

[UK]

Juu, tavallaan naksahti =)
Lapsemme on pian 2v.
Ajatusmaailma muuttui aika paljon lapsen syntymän jälkeen ja lapsi on tärkeysjärjestyksessä, sori vaan miehet, aina ennen miestä.
Meillä mies on saanut kyllä hoitaa lasta, en ole ominut poikaa kokonaan itselleni.

Ja kyllä se elämä muuttuu, vaikka kuinka jotkut sanovat, että "meillä ei mikään muutu, mennään ja ollaan niinkuin ennenkin". Ihan käytännön esimerkkejä: 1.) Vaikka poika on ollut mukana kaupoissa jo vauvasta lähtien, niin eihän hän ostoksilla viihdy kuin max ½ tuntia, sitten alkaa kitinä ja kätinä ja huuto. Eli ostoksille ei enää pääse niinkuin ennenvanhaan, ainakaan miehen kanssa yhdessä, sillä toisen on jäätävä kotiin tai sitten on hommattava joku hoitaja. 2.) Ravintolassa syöminen. Onnistui vielä reilu vuosi sitten, ei enää. Pikaruoan ehtii ehkä just ja just vetäistä, mutta pidempään ei lapsen hermo kestä ravintolassa istua. 3.) Illanvietot ystävien kanssa kotona. No jaa, ainakaan musiikkia ei voi soittaa kovin kovalla, ja puheäänen volyymikin täytyy säätää aika pienelle. Jos tarjolla on alkoholia, niin äitihän sitä ei sitten ota. 4.) Ajomatkat. Juu, kellä lapsi viihtyy autossa, niin varmaan onnistuukin ihan hyvin. Meillä toiseen mummolaan on matkaa 250 km ja aika tuskaisia on ne viimeiset 100... 150 km.
Olishan sitä vielä vaikka mitä muutakin, mikä on muuttunut, mutta tuossa nyt muutama esimerkki.
Mutta toisaalta, aika paljonhan se korvaa, että on todellakin olemassa pieni ihminen, joka rakastaa minua ja tarvitsee minua. Onnen hetkiä arjen keskellä: lapsi tulee syliin ja halaa voimakkaasti, sanoo "äiti" ja antaa märän pusun poskelle =)

 

[kolmen äiti]

Yhdessä on lapset haluttu, yhdessä niitä hoidetaan etenkin kun ollaan paljon eriaikaan töissä. Ja kyllä mieheni on ymmärtänyt paikat vähän repsottaa odotuksen ja synnytyksen jälkeen, kyllä ne siitä palautuu ja seksihalut myös. Eli pointtini on se ollaan molemmat yhtä lailla naksautettu päässämme jotakin. Molemmat olemme rakastuneet lapsiimme.

 

[Äitiboheemi]

Tavallaan olen naksahtanut, tavallaan en...

Itse ärsyynnyn niistä naksahtaneista, jotka tyrkyttävät kasvatusoppejaan tai omaa täydellistä äitiyttä meille vähemmän täydellisille. Itse olen hitusen boheemi äiti. En ole niin tarkka säntillisestä rytmistä tai imetyksestä tai ekoilusta. Minulle in tärkeämpää yhdessäolo, läheisyys ja luova elämänote. Silloin tällöin huomaan, että jotain pikkutarkkaa äitiä häiritsee rentoiluni.

Minua ei haittaa sellainen naksahtaminen, ettei äitiä saa hetkeen pikkulasten luota yhteisiin harrastuksiin tai että hetkeksi pikkuihminen täyttää koko elämän. Jotenkin..se on kai melko luonnollista.

Minulla säilyi oma harrastus vauvan jälkeenkin, mutta aikaa sille täytyy järkätä eri tavalla kuin ennen. Ulkoisesti äitiys ei myöskään aiheuttanut naksahtamusta. Inhoan edelleen tuulipukuja ekä suostu niitä käyttämään. Tykkään myös meikata - päivittäin. Olkoonkin pinnallista.

Isä rooli on tosi tärkeä. Masennuin synnytyksen jälkeen. Isän rooli korostui alussa ja yhä edelleen poika ja isä ovat tosi tärkeät toisilleen. Poika kaipailee yhtä paljon isää kuin äitiäkin, jos isä on pois kotoa. Se on minusta hienoa.

Lapsen jälkeen kaikenkaikkiaan elämä on ollut paljon antoisampaa, iloisempaa ja täydempää. Vaikka oli masennus, koliikki ja väsyttää välillä, en vaihtaisi hetkeäkään pois. Olisi kamalaa, jos ei olisi kokenut äitiyttä, nyt kun tietää kuinka hienoa se on. Olen siis varmaan tässä suhteessa osittaisnaksahtanut äitiyteen.

 

[Arosusi]

Ihmettelin kovasti sitä, miksi keskustelu tuntuu menevän siihen suuntaan jatkuvasti ja joka paikassa, että naiset olettavat, että puolisonsa ei kestä sitä, että hän huomioi vain vauvaa eikä puolisoaan. Ainakin omalla kohdallani "naksahdus" tarkoittaa yksinomaan sitä, että etukäteen keskusteltu yhteinen ja tasaveroinen vanhemmuus on yhtäkkiä vauvan myötä muuttunut niin, ettei vaimo tahdo antaa minun koskea lapseen ollenkaan. Hyvä jos saan kakkavaipan välillä vaihtaa, lapsen sylissä pitäminen olisi jo liikaa vaadittu. Minusta tilanne on aivan kauhea. Tunnen valtavaa rakkautta lapseeni, halua hoitaa häntä, pitää sylissä etc, mutta vaimoni tuntuu haluavan omia vauvan vain itselleen. Symbioosistahan puhutaan, mutta täytyy ihmetellä, että voiko pelkästään hormoneilla perustella joidenkin naisten ilmeistä halua omia vauva itselleen ja käytännössä kieltää puolisoaan muodostamasta itsenäistä suhdetta vauvaan ja hoitamasta tätä? Ikään kuin vanhemman rakkaus lastaan kohtaan ja se ns hoivavietti olisi vain jokin lapsen synnyttäjälle varattu asia, kyseenalaistaisin tämän kyllä hyvin vahvasti.

 

[Aioli]

Oletko näillä sanoilla kertonut kokemuksesi vaimollesi? Luulisi toimivan.

 

[Katriina _]

Itse en koe naksahtaneeni kovin suuressa määrin. Minusta tuntuu, että meillä on toisinpäin. Isä saa ja haluan hänen antaa hoitaa lasta paljon. Toki ruokailut ovat minun ja vauvan juttu vielä, kun täysimetyksellä mennään, mutta isä hoitaa vauvaa kyllä tosi paljon muuten sillä ajalla, kun ei ole töissä tai harrastusten parissa.

Minua itseäni harmittaa, että parisuhteemme on muuttunut. Minä haluaisin järjestää meille enemmän aikaa kaksi, minä olen se, joka kaipaa seksiä ja minä olen se, jonka pitäisi saada enemmän huomiota. Mies ottaa kaikessa ensin vauvan huomioon, minulle molemmat ovat tasapuolisesti eri tavalla yhtä tärkeitä. Minusta tuntuu, että mies ei kunnioita parisuhdettamme lainkaan eikä ota huomioon, että sitäkin täytyy pitää yllä. Miehelle ei tunnu meidän yhteinen aikamme olevan tärkeää.

Osasyynä mun kokemuksiin on tietenkin varmaan se, että itse olen tällä hetkellä äitiyslomalla ja siis päivät kotona kaksin vauvan kanssa (mitä nyt joskus kaupungilla piipahdetaan, mutta mun kaverithan on töissä päivisin). Mies taas on töissä ja näkee muutakin maailmaa. Siksi kai olen niin huomionkipeä sillä ajalla, kun mies on kotona ja harmittaa, kun hänen aikansa meneekin sitten kotona vauvalle. Parhaani mukaan koitan järjestää meille aikaa kaksin ja joustan omista menoistani, en kauheesti harrasta juuri nyt enkä myöskään tapaile kavereita kovin tiheään. Iltamenoja on mulla tosi vähän, nekin haluaisin vanhoista tavoista poiketen hoitaa miehen kanssa enkä omien kavereiden.

Kait sitä tietyllä tavalla pakosti vähän naksahtaa äidiksi tultuaan, mutta koen, että mies on naksahtanut enemmän.

 

[Liila]

Ihmettelin kovasti sitä, miksi keskustelu tuntuu menevän siihen suuntaan jatkuvasti ja joka paikassa, että naiset olettavat, että puolisonsa ei kestä sitä, että hän huomioi vain vauvaa eikä puolisoaan. Ainakin omalla kohdallani "naksahdus" tarkoittaa yksinomaan sitä, että etukäteen keskusteltu yhteinen ja tasaveroinen vanhemmuus on yhtäkkiä vauvan myötä muuttunut niin, ettei vaimo tahdo antaa minun koskea lapseen ollenkaan.

Keskustelu menee siihen suuntaan siksi, että se on hyvin yleinen ilmiö. Suurin osa miehistä ei halua ottaa niin suurta vastuuta vauvoistaan kuin äideille kasaantuu. Tuttavapiirissäni olen kuullut vain yhdestä tapauksesta, jossa äiti omi lapsen itselleen, eikä luottanut lainkaan isän taitoihin hoitaa lastaan. Surullista isä-lapsi-suhteen kannalta.

Kerro puolisollesi, kuinka tärkeää lapsen on uskaltaa turvautua myös isään, jotta kaikki ei olisi vain yhden kortin varassa. Vauvalle tekee hyvää huomata, että on erilaisia hoitotapoja. Silloin luottamus eri ihmisiin kasvaa. Kysy äidiltä, haluaako hän riistää lapseltaan läheisen isäsuhteen. Sen luominen alkaa heti vastasyntyneestä lähtien. Myöhemmin tilannetta on paljon vaikeampi paikata.

 

[Naksahtanut]

Ihania juttuja.

 

[Naksahtiko ap?]

Aloituksesta on jo pari vuotta aikaa. Saikohan ap lapsia, ja naksahtikohan hän?

Mä kuuntelin viikonloppuna lapsettomien kaveripariskuntien pohdintoja lapsenteosta. Tunnistin ne siltä ajalta kun itse mietin samaa. Mut nyt tiedän, että vanhemmuttaa _ei_voi_kuvitella_etukäteen. Ei vaikka miten vannois, että minusta tulee sitten tällainen äiti, ja meistä tällaiset vanhemmat. Sitä naisen sisäistä myllerrystä eivät voi tajuta, eivätkä ymmärtää, ketkään muut kuin toiset synnyttäneet naiset. Ei siis edes se oma rakas mies. Siinähän se äitiyden paradoksi just ulkopuolisten silmissä onkin, että heidän näkökulmastaa nainen muuttuu lapsen saatuaan vain äidiksi, hän pienenee ja häviää, hänen maailmansa kutistuu eikä hänellä ole enää mielipiteitä - ainakaan oikeanlaisia sellaisia. Kun taas äidiksi tulleen naisen sisälle on avautunut kokonaan uusi maailma, jonka kanssa on joskus pärjäämistä, mutta joka ainakin minulle on parasta, mitä olen ikinä kokenut.

Mä en tiedä naksahdinko - eikä mua kiinnosta tietää. Siinä vaiheessa kun lapseni oli vastasyntynyt, hän täytti kaikki ajatukseni ja kaikki mitä tein lähti siitä, että lapsella on hyvä olla. Vasta kun lapsi oli tyytyväinen ja hoidettu, orientoiduin muihin asioihin. Mun mielestä tämä on luonnollista ja hyväksi. Mieheni on aikuinen, siinä mielessä että hänellä on perspektiiviä asioihin. Hänelle ei ole maailmanloppu se, että asiat muuttuvat, ja hän oli kypsä kasvamaan isäksi. Meille lapsen saaminen ei ole ollut kriisi, vaan yhteinen haasteellinen, joskus raskaskin aika, mutta jossa molemmilla on yhteinen päämäärä; lapsen paras.

Meillä ei ole mitään hoitoapua, joten ei olla voitu edes lähteä mukaan siihen, että laitetaan lapsi hoitoon ja sitten lähdetään jonnekin kaksistaan miettimään mitä muuta ollaan kuin vanhemmat. Enkä mä näe tässä mitään ongelmaa. Nythän mä just tunnen mieheni paremmin kuin koskaan ennen, ja tässä uudessa arjessa opin hänestä jatkuvasti uutta. Se, ettei meillä ole mitään tukiverkkoja tällä paikkakunnalla, jotenkin kirkastaa sen ajatuksen, että tämä perhe on ainoa, mikä meillä on. Jos me ei opetella jatkuvasti ymmärtämään toisiamme, toimimaan yhdessä ja rakentamaan rakastavaa arkea, niin tuloksena on kaksi hyvin yksinäistä ihmistä, jota kukaan muu ei rakasta niin kuin me rakastamme toisiamme, sekä parina mutta ensisijaisesti perheenä.

 

[Juan Jesus Angel Garcia]

Ymmärsin miskiinan pointin täydellisesti. Jotkut omista kavereistani ovat kilahtaneet ihan täydellisesti. En todella tajua, miten joku voi kuvitella, että kun lapsi on syntynyt, niin kaikkia oikeasti kiinnosta miten "meidän pekka-valtteri-matias" syö, minkälainen unirytmi hänellä on jne. Elämään ei mahdu mitään muuta. Minulla on kaksi lasta ja voin sanoa, että kun pääsen kavereiden kanssa ulos, en todella rasita ketään vaippaihottuma ja muillakaan lapsijutuilla. Päinvastoin, on ihana lähteä kotiarjen sijaan bilettämään, juomaan siideriä, tanssimaan ja puhua ihan normaali tyttöjen juttuja. Ja kyllä, kaipaan todella yhteistä kodin ulkopuolista aikaa myös mieheni kanssa, käydään yhteisillä minilomilla, hellitään toisiamme, nautitaan kiireettömyydestä ja siitä että muksut ovat mummulla.

Totuus kun on, että ei ne minun lapset ole yhtään sen kummempia kuin kenenkään muunkaan. Kävi tämä vain mielessäni, kun kuuntelin yhden ystäväni juttuja tunnin puhelimessa ja mulle tuli selväksi, että heidän maija on niin älykäs ja neuvolassa kehuivat fiksuksi ja ihmettelivät miten hän nyt jo nyt noin hyvin puhuu...juupa juu. Plaah. Ketä kiinnostaa? Kysyin häneltä pariin otteeseen, mitä sinulle kuuluu ja vastaus taisi olla jotain: "rakennetaan tässä palikkalinnaa...." Niin, eli ei vissiin hirveästi elämää sitten kodin ulkopuolella?

Ihanaa, täyspäinen nainen ja äiti !!

 

[Nella_D]

Juu, tavallaan naksahti =)
Lapsemme on pian 2v.
Ajatusmaailma muuttui aika paljon lapsen syntymän jälkeen ja lapsi on tärkeysjärjestyksessä, sori vaan miehet, aina ennen miestä.
Meillä mies on saanut kyllä hoitaa lasta, en ole ominut poikaa kokonaan itselleni.

Ja kyllä se elämä muuttuu, vaikka kuinka jotkut sanovat, että "meillä ei mikään muutu, mennään ja ollaan niinkuin ennenkin". Ihan käytännön esimerkkejä: 1.) Vaikka poika on ollut mukana kaupoissa jo vauvasta lähtien, niin eihän hän ostoksilla viihdy kuin max ½ tuntia, sitten alkaa kitinä ja kätinä ja huuto. Eli ostoksille ei enää pääse niinkuin ennenvanhaan, ainakaan miehen kanssa yhdessä, sillä toisen on jäätävä kotiin tai sitten on hommattava joku hoitaja. 2.) Ravintolassa syöminen. Onnistui vielä reilu vuosi sitten, ei enää. Pikaruoan ehtii ehkä just ja just vetäistä, mutta pidempään ei lapsen hermo kestä ravintolassa istua. 3.) Illanvietot ystävien kanssa kotona. No jaa, ainakaan musiikkia ei voi soittaa kovin kovalla, ja puheäänen volyymikin täytyy säätää aika pienelle. Jos tarjolla on alkoholia, niin äitihän sitä ei sitten ota. 4.) Ajomatkat. Juu, kellä lapsi viihtyy autossa, niin varmaan onnistuukin ihan hyvin. Meillä toiseen mummolaan on matkaa 250 km ja aika tuskaisia on ne viimeiset 100... 150 km.
Olishan sitä vielä vaikka mitä muutakin, mikä on muuttunut, mutta tuossa nyt muutama esimerkki.
Mutta toisaalta, aika paljonhan se korvaa, että on todellakin olemassa pieni ihminen, joka rakastaa minua ja tarvitsee minua. Onnen hetkiä arjen keskellä: lapsi tulee syliin ja halaa voimakkaasti, sanoo "äiti" ja antaa märän pusun poskelle =)

Meillä on juuri tämmöistä myös! Eli ei harrasteta kovin usein shoppailua, ravintolassa käymistä ja pitkiä ajomatkoja lapsen kanssa kun eihän sitä kitinää ja kätinää jaksa kuunnella.

Mä luulen että ne keillä ei elämä pahemmin muuttunut niin omaavat ne helpot lapset jotka viihtyvät missä vain tyytyväisenä. Meillä kyllä elämää aika paljon sanelee tytön luonne joka on todellakin herkästi hermostuva ja viihdykettä vaativa.

Kyllähän se lapsi muuttaa perhe-elämää. Mäkin ehkä erehdyin kuvittelemaan kun katselin kaveriperheitä että mekin sitten vietetään perheidylliä ja ollaan kotona takkatulen ääressä ja naureskellaan porukalla. No eipä se ihan niin mennyt. Kyllä ne illat tahtoo kulua siihen että kuunnellaan lapsen kitinää ja sitten kun lapsi menee nukkumaan niin sitä tahtoo vaan olla omissa oloissaan ja hetken hiljaisuudessa. Ja jos lapsella on ollut huono päivä (joita on tosi usein) niin sitten on kyllä äidilläkin huono päivä eikä jaksa isäntää enää iltaisin hoitaa Onneksi mies on tiedostanut tämän.

Jotenkin vaan tuntuu että nyt on kaveripiirissä valloillaan semmoinen ajatus että pitää kauheasti todistella että ei se elämä lapsen myötä ole muuttunut. Koko ajan hommataan niitä hoitajia että päästään baariin ja leffaan ja syömään ja mökkiviikonloppua viettään ja ulkomaille kahdestaan jne.Kyllä mä voin myöntää että mun elämä on muuttunut täysin lapsen myötä enkä edes yritä näytellä ettei olisi.

 

[Kavereita ja ystäviä,]

Jotenkin vaan tuntuu että nyt on kaveripiirissä valloillaan semmoinen ajatus että pitää kauheasti todistella että ei se elämä lapsen myötä ole muuttunut. Koko ajan hommataan niitä hoitajia että päästään baariin ja leffaan ja syömään ja mökkiviikonloppua viettään ja ulkomaille kahdestaan jne.Kyllä mä voin myöntää että mun elämä on muuttunut täysin lapsen myötä enkä edes yritä näytellä ettei olisi.
[/quote]


Tämä on taas sitä, että eri perheillä on eri asiat mitkä kiinnostavat. Jos sinä et niinkään pidä väliä matkustella aikuisten kesken tai käydä syömässä kahdestaa, se saattaa olla toiselle pariskunnalle harrastus, tottumus ym. Meillä kaveripiirissä osa on todellisia kotihiiriä ja tekevät kaiken perheen kesken. Osa taas käyttää lastenhoitajia, jotta pääsevät ulos tuulettumaan. Eikä meillä silti todistella puolin ja toisin elämämme valintoja! Herttinen sentään, jos kaveripiirissä pitäisi esittää jollain tavalla parempaa vain elämällä elämää erilailla. Itse kuulumme niihin, jotka saavat hoitoapua isovanhemmilta. Nyt olemme miehen kanssa menossa musakeikalle/hotelliyö ja joulukuussa neljäksi päiväksi reissuun kahdestaan. Eipä ole tullut mieleenkään, että tällä yrittäisimme todistella jotain???!! Ei niillä menemisillä todellakaan ole mitään tekoa sen kanssa, että yritetään pitää kynsin ja hampain kiinni jostain erilaisesta elämästä. Reissut ym muut menot kuuluvat elämään! siinä missä lapset, koti ja perheen kesken tehtävät jututkin.

 

[naturalmam]

Olin eräässä kahvilassa 5kk esikoiseni kanssa. Poika nukkui vaunuissa ja odotin ystävääni saapuvaksi. Takanani istui kaksi naista joista toinen oli äiti. Tämä ilmeisesti taapero ikäisen lapsen äiti puhua palpatti tytöstään. "Lilli osaa pottaan kakata. Lillin kakka ei enään haise. Lilli sanoi mulle eilen pöö. Lillin vaatekoko suurenee hurjaa vauhtia. Lilli ei ole pullea lapsi. Lilli, Lilli, Lilli..." Tämän äidin seurassa oleva nainen vaan myötäili, nyökytteli ja puristi kahvikuppiaan kuin räjähtämäisillään. Hän koitti avata keskustelua hänen opinnoistaan tai kysellä äidin omia kuulumisia. Mutta ei. Se ainainen Lilli tuli keskusteluun koko ajan. Jopa minun korvaani kuulosti kamalalta! Minulla ei tulisi mieleenkään jauhaa lapsestani kun olen lapsettoman ystäväni seurassa, ja kun tiedän ettei heillä kiinnosta! Mammakavereiden kanssa puhutaan kakkavaipoista, pyllyihottumista ja allergioista... Mutta kaikki eivät ymmärrä. Äitiys sokeuttaa. Kaikki pyörii lapsen ympärillä. Ei ole omia kuulumisia. Vaan lapsen. Ei ole omaa elämää. On perhe-elämä. Ja kun olen ulkona kavereiden kanssa niin koitan puhua omista kuulumisistani, kuinka MINÄ voin. Ja lapsestani puhun vasta kun joku kysyy miten hän voi.

 

[kyl se maar niin on]

Olin eräässä kahvilassa 5kk esikoiseni kanssa. Poika nukkui vaunuissa ja odotin ystävääni saapuvaksi. Takanani istui kaksi naista joista toinen oli äiti. Tämä ilmeisesti taapero ikäisen lapsen äiti puhua palpatti tytöstään. "Lilli osaa pottaan kakata. Lillin kakka ei enään haise. Lilli sanoi mulle eilen pöö. Lillin vaatekoko suurenee hurjaa vauhtia. Lilli ei ole pullea lapsi. Lilli, Lilli, Lilli..." Tämän äidin seurassa oleva nainen vaan myötäili, nyökytteli ja puristi kahvikuppiaan kuin räjähtämäisillään. Hän koitti avata keskustelua hänen opinnoistaan tai kysellä äidin omia kuulumisia. Mutta ei. Se ainainen Lilli tuli keskusteluun koko ajan. Jopa minun korvaani kuulosti kamalalta! Minulla ei tulisi mieleenkään jauhaa lapsestani kun olen lapsettoman ystäväni seurassa, ja kun tiedän ettei heillä kiinnosta! Mammakavereiden kanssa puhutaan kakkavaipoista, pyllyihottumista ja allergioista... Mutta kaikki eivät ymmärrä. Äitiys sokeuttaa. Kaikki pyörii lapsen ympärillä. Ei ole omia kuulumisia. Vaan lapsen. Ei ole omaa elämää. On perhe-elämä. Ja kun olen ulkona kavereiden kanssa niin koitan puhua omista kuulumisistani, kuinka MINÄ voin. Ja lapsestani puhun vasta kun joku kysyy miten hän voi.

Joo, sulla on tavallaan pointtia kirjoituksessa, mutta jossain vaiheessa pikkulapsiaikaa on usein sellainen elämäntilanne, että äidillä ei kertakaikkiaan OLE mitään muita kuulumisia kuin lapsiin liittyvää!
Esimerkiksi itselläni on nyt sellainen tilanne. Hoidan kotona kahta lastani, 1- ja 3-vuotiaita, enkä ehdi harrastaa mitään ylimääräräistä. Joskus kerran kahdessa viikossa ehdin jumppaan. Tottakai isäkin lapsia hoitaa. Vapaaehtoisia lapsenvahtejakin meillä riittää; olemme esim. viimeisen kolmen viikon aikana olleet mm. teatterissa ja syömässä kahdestaan miehen kanssa sekä sirkuksessa vain esikoisen kanssa.
Kuitenkin, kun tapaan lapsettomia ystäviäni (joita on vähän), tunnen, ettei minulla todellakaan ole muuta kerrottavaa kuin perhe-elämään liittyviä asioita! Onneksi siis suurin osa ystävistäni on perheellisiä.
Niin se vain on, että elämäntilanteet ovat ihmisillä joskus täysin erilaisia.
Itse en ole kyllä koskaan ollut onnellisempi, ja olen sentään asunut yksin ulkomailla, viettänyt "villiä" sinkkuelämää ja ehtinyt edetä työelämässä. Olen siis onnellisesti naksahtanut kahteen pieneen ihmiseen!

 

[Vierailija]

Joo, sulla on tavallaan pointtia kirjoituksessa, mutta jossain vaiheessa pikkulapsiaikaa on usein sellainen elämäntilanne, että äidillä ei kertakaikkiaan OLE mitään muita kuulumisia kuin lapsiin liittyvää!
Esimerkiksi itselläni on nyt sellainen tilanne. Hoidan kotona kahta lastani, 1- ja 3-vuotiaita, enkä ehdi harrastaa mitään ylimääräräistä. Joskus kerran kahdessa viikossa ehdin jumppaan. Tottakai isäkin lapsia hoitaa. Vapaaehtoisia lapsenvahtejakin meillä riittää; olemme esim. viimeisen kolmen viikon aikana olleet mm. teatterissa ja syömässä kahdestaan miehen kanssa sekä sirkuksessa vain esikoisen kanssa.
Kuitenkin, kun tapaan lapsettomia ystäviäni (joita on vähän), tunnen, ettei minulla todellakaan ole muuta kerrottavaa kuin perhe-elämään liittyviä asioita! Onneksi siis suurin osa ystävistäni on perheellisiä.
Niin se vain on, että elämäntilanteet ovat ihmisillä joskus täysin erilaisia.
Itse en ole kyllä koskaan ollut onnellisempi, ja olen sentään asunut yksin ulkomailla, viettänyt "villiä" sinkkuelämää ja ehtinyt edetä työelämässä. Olen siis onnellisesti naksahtanut kahteen pieneen ihmiseen!

Ei kai sellaista tilannetta olekaan, ettei olisi omia kuulumisia. Perhe-elämästäkin voi puhua monella tavalla. Esim. minusta on ihan eri asia puhua siitä, miten kokee perheellistyttyään muuttuneen elämäntilanteen vaikuttaneen itseensä iloineen ja suruineen tai vaikka asenteisiinsa tai onko itsellä ollut rankkaa vai helppoa lasten kanssa (omia kuulumisia) kuin kertoa, mitä kaikkea lapset ovat tehneet, oppineet tai sanoneet (lasten kuulumisia). Tietty jälkimmäinen näistä on paljon helpompaa, koska siinä ei tarvitse laittaa itseään peliin mitenkään, mutta miellän sen enemmän semmoiseksi hiekkalaatikkosmalltalkiksi puolituttujen kanssa, ei tavaksi jolla YSTÄVYKSET keskustelevat keskenään (vrt. koirapuistossa puhutaan puolitutuille vain koirien kuulumiset, ei omia, mutta eipä ystävien kanssa tulisi mieleenkään niin tehdä)...Vaikkei kotoa tulisi juuri poistuttakaan, niin kai sitä nyt edes vahingossa telkkarista näkee tai lukee joskus jotain ajankohtaistakin, joka herättää edes jonkun ajatuksen mielessä.

 

[Vierailija]

Teille, jotka koette, ettei lapsi ole tuonut juuri konkreettisia muutoksia/rajoituksia elämään; koetteko, että henkisesti "olemisen tavassa" kuitenkin olisi tapahtunut muutosta? Jatkuva vastuu ja "valmiustila" on mun itseni mielestä iso henkinen muutos aiempaan. EIhän nuo em. konkreettiset muutokset tulemisissa ja menemisissä ole ainoita, jotka asettaa paineita parisuhteelle. Siis vaikka menisikin esim. kaupungille entiseen malliin, lapsi vaan rintarepussa keikkuen, joutuu oletettavasti koko ajan huomioimaan lapsen ja sen tarpeet. Harvassa on hetket, jolloin voi täysin vapautuneesti omissa ajatuksissaan röllötellä ja nollata. Tai lukea ja seurata juttuja. Ja aika harvassa on lapsen valveillaoloaikana syventyneet keskustelut toisen aikuisen kanssa (= niitä ei ole). Elämänpiiri kotonaolijoilla pakostakin supistuu jonkun verran. Kyllähän nämäkin kai vaikuttaa parisdynamiikkaan jotenkin..?

Kylla elama muuttui lapsen saatuani. Itse en miella sita kuitenkaan negatiiviseksi asiaksi. Lapsi muutti arvojani ja tarkeysjarjestyksiani mm. ennen tyo oli nro 1, mutta nyt teen tyoni mahdollisimman nopeasti ja kotona odottaa aivan erilainen maailma. Jokainen lapsen kehityssteppi on uusi ihme ja lastaan voisi seurata loputtomasti. No minulla on helppo lapsi, mika ilmeisesti auttaa asiaa. Toki nukun nykyisin enemman/mnen aikaisemmin nukkumaan, joudun miettimaan aioita tarkemmin eteenpain ruuat etc. mutta noiden muutosten kanssa olen sujut. Parisuhde: mieheni on osoittautunut todella ihanaksi mieheksi. Han on osallistunut, ollut mukana ja ollut karsivallinen lapsensaanti prosessin erivaiheissa. Arvostan sita kovin han kykenee hoitamaan lapsen siina missa minakin ja on niin myos tehnyt tarpeen vaatiessa. Positiivista on etta meilla on yhteinen uusi asia, mita ajaa, seurata tukea. Totta on kuitenkin, etta kahden keskista aikaa ei ole niin paljon ja yritan hillita, etten kokoaikaa jauhaisi lapsesta ja se mista tapellaan eniten on aikataulut. molemmat siis toissa, mika on mielestani haastavinta tassa yhtalossa

 

[Vierailija]

Lapse kautta suhtaudun nykyään eri tavalla elämään, muihin ihmisiin ja itseeni. Näen kaiken paljon arvokkaampana, ajattelen ikään kuin että jokainen on joskus ollut jonkun oma, ihana vauva. Vaikka olen opiskellut kasvatustiedettä ym. asiaan liityvää, lapsi on opettanut minulle todella paljon. On ihanaa, että elämä ei pyöri oman itsen ympärillä. Paljon on sellaista, minkä olen tiennyt ennenkin, mutta sen eläminen käytännössä, joka päivä on jotain ihan muuta. Olen erilainen ihminen kuin ennen enkä ikinä haluaisi palata vanhaan. Tunnen kehittyneeni ja monipuolistuneeni valtavast. Lisäksi olen paljon tärkeämpi kuin ennen, kun lapsi tarvitsee minua. Äidinrakkaus opettaa eikä aikaakaan jää enää mihin tahansa turhuuksiin, kun on keskityttävä siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Välillä on ollut rankkaa. Olen siksi karsinut elämästäni asioita ja ihmisiä, jotka vievät energiaa, että jaksan sen minkä todella haluan. Siksi vain parhaat ystävät ovat enää tallella. Olen myös saanut lapsen myötä uusia ystäviä, mikä sopii, koska olen itsekin uusi

 

[Vierailija]

Luin vielä 1. viestin uudestaan. Unohdin mainita, että meillä lapsi ja rakkaus yhteiseen lapseen on lähentänyt vanhempiaan. En ole masokisti, haluan että mieheni osallistuu kodin ja lapsen hoitoon siinä kuin minäkin, että meille jää mahdolisimman paljon aikaa olla kolmistaan koko perhe ja mieheni kanssa kaksin. Yksin en jaksaisikaan ja minusta on tärkeää, että lapsella on läheinen isä. Isä myös saa suhteesta lapseensa todella paljon, sen näkee kuka vaan.

 

[Vierailija]

Yksi tuttu nainen sekosi niin, ettei itse ehtinyt mielestään edes syömään tai nukkumaan vauvan hoidolta. Hän ei luottanut edes omaan mieheensä tai anoppiinsa, että he olisivat hoitaneet lasta jotta hän olisi saanut nukkua. Ketään ei saanut käydä kylässä ekoina viikkoina ettei lapsi olisi saanut mitään pöpöjä.

Mutta ei kaikilla kyllä naksahda. Yksi toinen tuttu suhtautuu äitiyteen tosi rennosti. Hän laittoi kuulokkeet päähän kun ei jaksanut kuunnella vauvan huutoa. Hänen mielestään lapsi saa hyviä pöpöjä kun lappaa hiekkaa lapiolla suuhunsa hiekkalaatikolla. Ja hän antaa miehen hoitaa kotia ja lasta ihan niin paljon kun mies vaan haluaa.

Kaikki on luonteesta kiinni ja toisilla se vauvajuttu vaan iskee ihan hörhömitoilla. Jos olet mielestäsi järkevä jalat maassa -nainen, tuskin suhun mikään hörhöäitiys iskee.

 

[Vierailija]

ei voi olla totta miten moni täällä kuvaa miestään ihanaksi, koska tämä OSALLISTUU lapsen ja kodin hoitoon. Ihan kuin se ei olisi itsestäänselvyys, että lasten ja kodinhoito tehdään PUOLIKSI ja vain paska kumppani ei jaa sitä kaikkea suunnilleen tasan.

Kuinkahan moni mies kehuisi vaimoaan, että on se niin ihana ja hyvä vaimo, kun se OSALLISTUU lastenhoitoon....

 

[Vierailija]

=). Sinulle sanoisin, että ko. ystäväni ei lähde kotiympyröistä mihinkään..hän on herrantähden sentään-äiti. Ja minusta on ihan normaalia, että kertoo jtk:n lapsistaan, ei ole normaalia, että puhuu ainoastaan omasta vauvastaan. Ketä oikeasti kiinnostaa, minkä-väristä-kakkaa tulee milloinkin ja millainen unirytmi on ja mille asialle vauva jokelsi tms tyhjänpäiväistä. Minua ei äitinä kiinnosta ja lapsettomia kavereita tuskin senkään vertaa. Ja täytyy mielestäni kohteliaisuus säilyttää molempiin suuntiin, mikäli joku on saanut lapsen, ei se tarkoita, että lapsettomien täytyisi muuttaa kiinnostuksen kohteita vallan. Siinä valitettavasti äiti menettää ystävänsä.
En pahemmin jaksa kuunnella kenenkään paatosta esim koiristakaan ja jotkut puhuvat ainoastaan eläimistään

Ihan samaa mieltä, kyllä lapsista puhua saa. MUTTA raja menee siinä, että esim. yksi kaverini alkoi ravintolassa kertoa kuinka lapsensa tekee pottaan ja jatkoi niitä kakkajuttuja. Ei ketään kiinnosta toisten paskomiset.

 

[Muutoksen tuulet]

Kyllä, elämä muuttuu hurjasti.
Ainakin jos on ollut sellainen elämä kun meillä: vapaina tutkijoina/freelanceinanä olemme itse määritelleet aikataulumme, työtä on tehty välillä viikkokausia yötä myöten viinitonkan ja suklaan voimin, välillä taas ei ollenkaan, matkusteltu paljon, syöty ulkona monta kertaa viikossa, pidetty ruokakestejä ystävien kans, viihdytty oluella, näyttelyissä, kulttuuritapahtumissa, omissa oloissa. Eikä me edes osattu arvostaa kaikkea tätä, ennen kuin se muuttui...

Lapsi on nyt vuoden ja kulunut vuosi on ollut melkoista myllerrystä. Kyllä me ollaan lapsen kanssa paljon tehty: reissattu, syöty ulkona, käyty näyttelyissä, istuttu iltaa ystävien kanssa, käyty kumpikin omissa menoissa välillä. Mutta kaikki tapahtuu lapsen tahtiin ja ehdoilla, ainakin nyt, kun se on niin pieni. Eikä muuten voisi ollakaan. Tasavertaisina kumppaneina meille oli shokki, että lapsi on ollu niin kiinni äidissä. Imetys sitoo ja tyyppi ei ole koskaan pulloa huolinut, vaikka kaikki konstit on koitettu. Nyt on tietenkin jo helpompaa, mutta ennekuin kiinteitä alkoi mennä kunnolla, ei äiti voinut olla poissa yli kolmea tuntia. Piste.
Sattuu muutenkin vain olemaan sellainen vauva, joka on äitin perään; näin vaikka hoitovastuu on kyllä jaettu ja isä oli isyysvapaalla puolet vanhempainvapaasta (eli minä 4 kk, isä 4 kk, sitten minä 2 kk, nyt isä). Eikä sillekään sitten mitään voi, lapset on erilaisia ja siihen pitää sopeutua. Lapsen tarpeisiin on syynsä. En siis ole mikään supermamma, mutta aika luontaisesti se sitten tulee molemmille, että lapsen tarpeisiin vastataan. Sitä on - etenkin ei-perheellisten- vaikea ymmärtää ja kovastihan ne taivastelee, että miten sitä ja tätä voi kestää. Ja taivastelin kyllä itsekin, kun ei omia ollut, joten ei se minua ihmetytä/haittaa (samalla tavalla ihmettelen itse, miten jotkut selviää jostain rintamamiestalon rempasta). Vaikeahan sitä onkin välillä kestää, mutta vaikea on myös kuvata sitä iloa, mitä lapsi tuo.

Ollaan kumpikin työorientoituneita, eikä se työn tärkeys ja mielekkyys sinänsä ole muuttunut. Nyt sille ei vain juuri tässä tilanteessa ole ihan samanlaisia mahdollisuuksia. Onneksi jotain kuitenkin, olemme koittaneet järjestellä.
Parisuhteelle ei ole ollut mitään irrallista aikaa; liikenevästä ajasta taistelevat yhtälailla lepo, työ, ystävät. Kumppanuus on vahva ja toistaiseksi on kestetty se ihan hyvin.On meillä ennenkin ollut kausia (esim. kun puoliso teki väitöskirjaa kuin hullu, koska oli pakko tai kun itse sairastin), joilloin seksi ja erityinen romantiikka ovat vähissä, joten ei se maailmaa kaada. Ja suhteen hoitoahan sekin on, että maataan yhdessä sängyssä lukemassa dekkaria, kun vauva (viimein) nuhkahtaa. Annetaan myös toisillemme tilaa niin, että useampana päivänä viikosta on aamu- tai iltatoimivastuu tai yöhoito vain toisella. Luksusta, kun saa syödä aamiaisen itekseen ja lukea rauhassa lehteä.

 

[Naksahtaahan sitä]

Onneks olkoon Muutoksen tuulet,
jos sulla tosiaan on tuommonen mies. Meilä kaikilla ei ihan noin hienosti asiat jakaudu tasan, ja siksi voi olla tosi paljon raskaampaa. Siis että jos sun murheet oli, että ei pääse viinilasille...Itse mietin, että jos JOSKUS sais hetken aikaa olla vaan, eikä ois päävastuussa kaikesta koko ajan.

 

[vvhhvv]

Äidinrakkaus opettaa eikä aikaakaan jää enää mihin tahansa turhuuksiin, kun on keskityttävä siihen, mikä on oikeasti tärkeää.

Jotenkin tuo "oikeasti tärkeää" vähän riipii noin yleistyksen tasolla, että mikään ei ole mitään ennenkuin on Oma Lapsi.
Eiköhän kaikki ihmiset pyri keskittymään siihen, mikä heille on oikeasti tärkeää, mitä se sitten onkin. Jollekin se on lapsi, toiselle puoliso, kolmannelle palkka- tai vapaaehtoistyö, neljännelle taide tai tiede jne.