Naisilla naksahtaa kun tulee äidiksi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja lapseton
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
No olipa vastaus kumiankka. Mitähän tuolla tavoittelit. Väsynyt äiti kertoo aidosti ja avoimesti tunteistaan, synnytyksen jälkeisestä ajasta, joka hänen kohdallaan oli vaikea. Eihän se tarkoita, ettei hän lasta halunnut. Aina ei voi etukäteen päättää tunteitaan. En kyllä jaksa ymmärtää tuollaisia kommentteja, jotenkin ne loukkaa minua ihan kauheasti tuon väsyneen äidin puolesta. Pahoitteluni väsynyt äiti! Älä vain tuollaisten kommenttien takia pahoita mieltäsi.
 
Joku kyseli, mikä sai vaaveja toivomaan. Tuli vain kova tarve hoitaa ja saada oma lapsi. Olin 25, kun esikoinen syntyi ja en sitä niin kauheena pohtinut. Varmaan iäkkäämmät ensisynnyttäjät pohtii asiaa syvällisemmin. Meillä asia meni ihan "luonnostaan". Ja meillä oli miehen kans tosi kivaa yhdessä ennen lapsia ja ei ollut olo, että jotain uupuu. Tiedettiin vain, että lapsia halutaan ja ei ikäloppuna. Nyt muksuja kolme ja vaihtelevasti menee. Tällä hetkellä oikein hyvin siis parisuhteessa.
Ja alkuperäinen kyseli tuosta kotrolloinnista... Itse syyllistyin samaan ekan kans ja lopulta sairastuin itse masennukseen. Kuka nyt pystyy olemaan täydellinen äiti, opiskelija ja aviovaimo? Ymmärtääkseni tämä täydellisyys-kompleksi on tavallista meillä turvattoman lapsuuden itse eläneissä. Eli lapsen saanti laukaisee vanhat ikävät tunteet pintaan ja kontrolloimalla kuvittelee hallitsevansa sisäistä kaaosta. Ehkäpä miehesi lapsenkin äiti tulee alkoholistiperheestä tai jotain?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ninnu2:
No olipa vastaus kumiankka. Mitähän tuolla tavoittelit. Väsynyt äiti kertoo aidosti ja avoimesti tunteistaan, synnytyksen jälkeisestä ajasta, joka hänen kohdallaan oli vaikea. Eihän se tarkoita, ettei hän lasta halunnut. Aina ei voi etukäteen päättää tunteitaan. En kyllä jaksa ymmärtää tuollaisia kommentteja, jotenkin ne loukkaa minua ihan kauheasti tuon väsyneen äidin puolesta. Pahoitteluni väsynyt äiti! Älä vain tuollaisten kommenttien takia pahoita mieltäsi.

Ja minä ihan aidosti ja avoimesti ilmaisin mielipiteeni. Lasten hankintaa kannattaa miettiä tarkasti ja monta kertaa. Eihän se ole mikään salaisuus, että lapset voivat olla vaikeita ja että omaa aikaa ei lasten saannin jälkeen välttämättä ole. Joka kerta jaksan ihmetellä sitä, että kaikki tämä tulee joillekin vanhemmille yllätyksenä. Kaikki lapsia haluavat pitäisi laittaa muutamaksi viikoksi hoitamaan jonkun toisen koliikkivauvaa ja päättämään lasten hankinnasta vasta sen jälkeen. Eipä ainakaan olisi liian ruusuisia kuvitelmia.
 
Aito ja avoin... just joo... Ei kaikkeen voi varautua vaikka hoitasit TOISTEN LAPSIA miten paljon vaan..esim. Oman lapsen itku /hätä riipii äitiä jostain hemmetin paljon syvemmältä kuin hoitolapsen . Se on henkisesti huomattavasti raskaampaa varsinkin jos on uupunut. Pahoittelut myös minulta väsynyt äiti ja ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu vaikka minä järjen tasolla tiesin mitä odottaa.. vaikeaa se on silti välillä.


 
Alkuperäinen kirjoittaja vauvakuume tuli ja se oli menoa:
Joku kyseli, mikä sai vaaveja toivomaan. Tuli vain kova tarve hoitaa ja saada oma lapsi. Olin 25, kun esikoinen syntyi ja en sitä niin kauheena pohtinut. Varmaan iäkkäämmät ensisynnyttäjät pohtii asiaa syvällisemmin. Meillä asia meni ihan "luonnostaan". Ja meillä oli miehen kans tosi kivaa yhdessä ennen lapsia ja ei ollut olo, että jotain uupuu. Tiedettiin vain, että lapsia halutaan ja ei ikäloppuna. Nyt muksuja kolme ja vaihtelevasti menee. Tällä hetkellä oikein hyvin siis parisuhteessa.
Ja alkuperäinen kyseli tuosta kotrolloinnista... Itse syyllistyin samaan ekan kans ja lopulta sairastuin itse masennukseen. Kuka nyt pystyy olemaan täydellinen äiti, opiskelija ja aviovaimo? Ymmärtääkseni tämä täydellisyys-kompleksi on tavallista meillä turvattoman lapsuuden itse eläneissä. Eli lapsen saanti laukaisee vanhat ikävät tunteet pintaan ja kontrolloimalla kuvittelee hallitsevansa sisäistä kaaosta. Ehkäpä miehesi lapsenkin äiti tulee alkoholistiperheestä tai jotain?

Oikein arvattu. Mieheni ex on alkoholistiperheestä. Molemmat vanhemmat alkoholisteja - äiti joi itsensä hengiltä.
 
Aito ja avoin... just joo... Ei kaikkeen voi varautua vaikka hoitasit TOISTEN LAPSIA miten paljon vaan..esim. Oman lapsen itku /hätä riipii äitiä jostain hemmetin paljon syvemmältä kuin hoitolapsen . Se on henkisesti huomattavasti raskaampaa varsinkin jos on uupunut. Pahoittelut myös minulta väsynyt äiti ja ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu vaikka minä järjen tasolla tiesin mitä odottaa.. vaikeaa se on silti välillä.


Hyvin sanottu. Ehkä kumiankka on kumia... Lapsen saaminen voi herättää myös tunteita, joita ei osaa ennakoida, jotain joka tulee hyvin syvältä omasta sisimmästä. Jotain kaunista ja haurasta. Sen ääreen voi joutua pysähtymään ja sitä voi joutua kuuntelemaan, usein se ilmenee masennuksen tai väsymyksen muodossa. Mutta ehkä et ymmärrä sellaisia tunteita tai et vielä halua tai voi.
Mutta niin, ei aleta tästä kuitenkaan kiistellä.
 
1) Jos parisuhde on kunnossa ja asioista kykenee keskustelemaan ennen vauvan syntymää, niin on todennäköistä, että asioista kyetään keskustelemaan vauvan synnyttyä

2) Jos kumpikin kunnioittaa toista, niin ymmärtää, että mies ja nainen täydentävät toisiaan ja kumpaakin tarvitaan. Vauvaa ei olisi ilman isää ja äitiä. Pitäisi ajatella, että äitiys ja isyys ovat kunnia-asioita, eikä mitään hävettäviä juttuja

3) Hormonien vaikutusta ei kannata kiistää. Kukaan ei voi tietää, mitä hormonit aiheuttavat, jos ei ole sitä kokenut ennen. Hormonien tarkoituksena on paitsi käynnistää ovulaatio, raskaus, synnytys ja imetys, niin myös saada naisen hoivaviettiä syntymään. Jos hoivaviettiä ei olisi, niin vauvoja kuolisi jatkuvasti hoivan puutteeseen esim. kehitysmaissa.

4) Vauva voi vahvistaa hyvää parisuhdetta, mutta huonoa parisuhdetta se vain huonontaa. Vauva ei voi koskaan pelastaa parisuhdetta karikoilta ja se on myös huono keino yrittää saada kumppani itselleen tai estää häntä lähtemästä pois parisuhteesta.

5) Vauvaa ei saisi tehdä hetken mielijohteesta eikä kukaan saisi painostaa vauvan hankkimiseen, vaan se pitäisi olla täysin vapaaehtoinen valinta. Vaikka vauvan on tehnyt rakkaudesta, niin vauvan hoito on silti ajoittain raskasta. Joskus hintana voi olla baby blues tai vakavampikin psyykkinen häiriö.

Noiden edellämainittujen kohtien perusteella voin itse todeta, että olin juuri AP:N mainitsema tapaus. Olen aina ollut vaarassa sairastua vahvuuteen. Kun parisuhde ei ollut ihan kunnossa emmekä oikein kyenneet keskustelemaan vaikeista asioista, niin vauvan synnyttyä sysäsin miehen sivummalle. Oli helpompaa rakastaa vauvaa, kuin miestä. Pääsimme asioiden yli, mutta se vei vuosia. Onneksi mies oli sinnikäs ja lopulta terapian avulla opimme myös keskustelemaan vaikeista asioista.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ninnu2:
Hyvin sanottu. Ehkä kumiankka on kumia... Lapsen saaminen voi herättää myös tunteita, joita ei osaa ennakoida, jotain joka tulee hyvin syvältä omasta sisimmästä. Jotain kaunista ja haurasta. Sen ääreen voi joutua pysähtymään ja sitä voi joutua kuuntelemaan, usein se ilmenee masennuksen tai väsymyksen muodossa. Mutta ehkä et ymmärrä sellaisia tunteita tai et vielä halua tai voi.
Mutta niin, ei aleta tästä kuitenkaan kiistellä.

Onpa runoilua... Kyllä se lapsentulo voi herättää paljon muitakin tunteita kuin "kaunista ja haurasta" siellä hyvin syvällä omassa sisimmässä. Paljon raadollisempia. Sen tunnustaminen auttaa masentuneita äitejä enemmän kuin sievistely. Voi kun ymmärtäisit ettei sinun elämänkokemus millään riitä kaiken tietämiseen kaikesta.

 
Niin..minä kyllä nään kumiankan pointin juuri siinä, että en voi ymmärtää miten joillakin ihmisilllä tulee täydellisenä yllätyksenä se, että oma vauva on työläs ja usein vielä rasittava. Luin muutama kuukausi sitten kuukausiliitteestä n. 30-v parista, jotka menivät ensikotiin asumaan, kun eivät pärjänneet vauvan kanssa (8kk) kotona. Aiheutti aikamoista huvitusta pariskunnan kommentti "meille ei kukaan kertonut, että vauvan syntyessä joutuisimme jättämään jokailtaisen ulkona syömisen" (=))))))))sata hymiötä) no voi pieniä... Samoin tämä nainen totesi, että vaikka "Alvar on jo yli puolivuotias, hän saattaa herätä öisin parin tunnin välein" No voi hellanlettas sentään, NII-IN, NO KATSOS KUN LAPSET NYT JOSKUS VOIVAT OLLA SELLAISIA!! Että kyllä joillekin olisi ihan hyvä käydä jonkinlainen "0-12 kk:n ikäisen lapsen käyttöopas"- kurssin. Jos oikeasti ei tajua lasten kanssa olemisesta tuon taivaallista.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kahvijapulla:
Alkuperäinen kirjoittaja ninnu2:
Hyvin sanottu. Ehkä kumiankka on kumia... Lapsen saaminen voi herättää myös tunteita, joita ei osaa ennakoida, jotain joka tulee hyvin syvältä omasta sisimmästä. Jotain kaunista ja haurasta. Sen ääreen voi joutua pysähtymään ja sitä voi joutua kuuntelemaan, usein se ilmenee masennuksen tai väsymyksen muodossa. Mutta ehkä et ymmärrä sellaisia tunteita tai et vielä halua tai voi.
Mutta niin, ei aleta tästä kuitenkaan kiistellä.

Onpa runoilua... Kyllä se lapsentulo voi herättää paljon muitakin tunteita kuin "kaunista ja haurasta" siellä hyvin syvällä omassa sisimmässä. Paljon raadollisempia. Sen tunnustaminen auttaa masentuneita äitejä enemmän kuin sievistely. Voi kun ymmärtäisit ettei sinun elämänkokemus millään riitä kaiken tietämiseen kaikesta.

Niin, minusta on joskus mukava kirjoittaa jotakin kaunistakin. Ei kaiken tarvitse aina niin raadollista olla. Mutta molempia tarvitaan sievistelyä ja raadollisuutta. Voi kun sinä ymmärtäisit, että minun elämänkokemukseni riittää omien mielipiteiden esittämiseen, ei kaiken tietämiseen. Ja omia mielipiteitä tänne ollaan tultu kirjoittamaankin, eikö? Masentunutta äitiä voi auttaa monet asiat, kuten solidaarisuus naisten välillä ja sitä tunnen väsynyttä äitiä kohtaan.

 
Kyllä mä lapsen hankkimista mietin monta vuotta. Lapsi oli kauan odotettu ja toivottu ja parisuhde ja taloudellinen tilanne oli kunnossa. Olen myös hoitanut toisten vauvoja paljon, ollut nuorempana kokopäiväisenä hoitajanakin eikä ollut mitään epärealistisia kuvitelmia. Synnytyksen jälkeinen masennus voi puhjeta, vaikka kuinka olisi lasta harkinnut ja miettinyt.

Yksi suuri syy masennukseeni on toisten ihmisten mielipiteet siitä, millainen äidin pitäisi olla. Useimmiten ne "ei olisi kannattanut lasta hankkia" -mielipiteet tulee niiltä, joilla on ollut helppo vauva eikä sellainen vaikea tapaus kuin meillä. En todellakaan tunne yhtään niin vaikeaa koliikkitapausta kuin meillä oli. Lapsella on myös krooninen sairaus, joka vaatii kotihoitoa.

Ja suuri apu on ollut se solidaarisuus, jota olen niiltä ystäviltä saanut, jotka eivät ole minua tässä tilanteessa hylänneet vaan yrittäneet auttaa myös satojen kilometrien päästä, edes kuuntelemalla. Kiitos myös muutamalle niille, jotka tässä ketjussa ymmärsivät. En valittanut sitä että "voi kun on vaikeaa" (vaikka sitä se onkin, kun joka päivä miettii jaksaako edes nousta ylös ja pukea päälle) vaan kerroin, että naksahtaminen voi mennä myös näin päin ja että lapsen saaminen voi muuttaa elämää aivan ennalta arvaamattomalla tavalla.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kumiankka...:
Eihän se ole mikään salaisuus, että lapset voivat olla vaikeita ja että omaa aikaa ei lasten saannin jälkeen välttämättä ole. Joka kerta jaksan ihmetellä sitä, että kaikki tämä tulee joillekin vanhemmille yllätyksenä. Kaikki lapsia haluavat pitäisi laittaa muutamaksi viikoksi hoitamaan jonkun toisen koliikkivauvaa ja päättämään lasten hankinnasta vasta sen jälkeen. Eipä ainakaan olisi liian ruusuisia kuvitelmia.

Ps.

Jos eläisit yhdenkin päivän sairastuneena masennukseen, ei sinullakaan olisi ehkä liian ruusuisia kuvitelmia siitä.
 
Kyllä kai jokainen normaali ja terve ihminen käsittää että lapsissa on työtä, mutta voitko kumiankka tai muut (joille mikään ei ole yllätys ja varaudutte kaikkeen ennalta) ihan oikeasti väittää, että kaikki sujui ongelmitta ja mikään ei ollut yllätys. Niinkuin aikaisemmin tänne jo kirjoitinkin, että minulle ainakin esikoisen kanssa alku oli rankkaa, toisen kanssa ei niinkään ja sitten taas kolmennen kanssa. Ekan ja kuopuksen jälkeen olen kokenut voimakkaan herkitysmisen eli ns. "baby bluesin" ja jälkeenpäin ajateltuna olin varmaan lievästi masenutunut. Kakkosen kanssa ei näin ollut. Olen ollut paljon lasten kanssa ja hoitanut siskojeni lapsia, siksi usein mietinkin että onkohan musta äidiksi. Niinpä sitten elämäni miehen kanssa halusimme perheen, emme sitä kadu ja olemme todella onnellisia lapsistamme tietenkin, mutta minulle tuli täytenä yllätyksenä miten voimakkaat hormoonit voi olla synnytyksen jälkeen ja miten omia mielenliikkeitä ei voikaan hallita, olin siitä kuullut, mutta liian paljon niitä juttuja miten " liikutuin onnen kyynelistä kun vauva nostettiin rinnalle" tai " kaikki oli niin ihanaa". Entäs kun menee toisin, sille ei vain voi mitään!
Kun esikoinen syntyi olin pitkään alakuloinen, kunnes rakkaus syttyi ja mieli tasottui, kuopukseen rakastuin heti, olin onnenni kukkuloissa kaikki tuntui helpolta, alakuloinen mieli oli vain hetken pari kertaa siinä alkuaikoina. Kolmas lapsi syntyi odotin kovasti, tiesin että osaan jo hommat ja kaikki menee omalla painollaan, mutta kun kuopus syntyi olin taas alakuloinen ja ahdistunut vaikka rakastin lasta, halusin suojella ja olin onnellinen, mutta silti mieli teki tepposet jälleen.
Nyt kuopus on vuoden ja mieli tasoittunut onneksi. KUKAAN ei ole täydellinen äiti, mutta valitettavasti voimakas myytti äidistä elää edelleen ja esim. äidin alakulo ja masennus saattaa olla toisille liian vaikea ymmärtää ja syytetään että " mitäs teit lapsia" tai oletpa huono äiti kun koet noin. Mutta kyllä se elämässä joskus tulee eteen että ihminen joutuu nöyrtymään. Nöyrtyminen tekisi hyvää meille nykyäideille ja kannattaa vaan katsoa itseään peilistä ei tuijotella niitä muiden "virheitä".

p.s eipä osannut arvata hyvä ystäväni sitäkään, (vaikka valmis oli äidiksi ja oikein hyvä äiti onkin), että saa sairaan lapsen ja sen jälkeen tuli masennus tai siskoni sai keskosen kaikki pysähtyi siihen, taisteluun elämästä ja kuolemasta jne....elämässä tulee yllätyksiä ja vastoinkäymisiä, vaikka olisi kuinka valmis, hyvä ja kaikkeen varautunut äiti. Elämä pitää nöyränä ja hyvä niin ja jos ei niin, kyllä se sitten joskus opettaa.
 
sanottakoon vielä että lapsillani ei kellään ollut koliikkia, tai että olisivat olleet itkuisia, kuopus oli ainut joka valvotti öisin mutta siihenkin sain apua. Mielialaani ei siis aiheuttanut mitkään vaikeudet, vaan se olotila vaan oli ja tuli, eikä sille voinut mitään vaikka kaikki olikin hyvin, ei niihin tunteisiin osannut varautua, hormoonit ovat uusi juttu varmasti kaikille äidille, tai väsymys yms. mihin ei voi varautua juuri mitenkään vaikka kuinka hoitaisi toisten lapsia tai olisi realistinen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja väsynytäiti:
Alkuperäinen kirjoittaja kumiankka...:
Eihän se ole mikään salaisuus, että lapset voivat olla vaikeita ja että omaa aikaa ei lasten saannin jälkeen välttämättä ole. Joka kerta jaksan ihmetellä sitä, että kaikki tämä tulee joillekin vanhemmille yllätyksenä. Kaikki lapsia haluavat pitäisi laittaa muutamaksi viikoksi hoitamaan jonkun toisen koliikkivauvaa ja päättämään lasten hankinnasta vasta sen jälkeen. Eipä ainakaan olisi liian ruusuisia kuvitelmia.

Ps.

Jos eläisit yhdenkin päivän sairastuneena masennukseen, ei sinullakaan olisi ehkä liian ruusuisia kuvitelmia siitä.

No minulla on masennuskin ollut, että tiedän siitäkin kyllä aika paljon...

 
No onpa erikoista että olet ollut masentunut ja suhtaudut noin toisiin äiteihin joille kaikki ei ole ollut niin helppoa ja en usko että osasit itse varautua siihen masennukseen, niinkuin edellä kirjoitinkin että kaikkeen ei voi varautua. Mietitkö itse masentuneena että mitäs tein lapsia?! En kirjoita tätä millään pahalla, mutta mielipiteeni on että toimitseminen ei ole koskaan oikein. Joskus tekee hyvää ihan nöyrtyä ja myöntää että oli väärässä ja ehkä liian kärkkäästi kommentoi toisen elämään...sen olen ainakin itse kokenut ja oppinut kantapäänkin kautta, äitiys jos mikä on pitänyt minut nöyränä.
 
Vaikka rakastankin miestäni, niin silti välillä tunnen kiukkua ja jopa hetkittäistä vihaa häntä kohtaan. Ne ovat kuitenkin ohimeneviä ilmiöitä ja usein taustalla on se, että kumpikin on väsynyt ja ehkä kyllästynytkin toiseen. Kun ottaa rennommin, tapaa omia kavereitaan ja juttelee asiat selväksi miehen kanssa, niin rakkaudella on taas tilaa voida hyvin.

Ihan samalla tavalla vauvan kanssakin pohjalla on ehdoton rakkauden tunne, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö silti voi myöntää, että kun vauva huutaa jokailtaista koliikki-itkua neljännettä viikkoa peräkkäin, niin joskus tekisi ajatuksissaan mieli ravistella vauvaa kunnolla ja huutaa. Silloinkin auttaa, jos pyytää esim. omaa äitiä auttamaan vauvan hoidossa, jotta saa levätä ja ladata akkuja. Jos kieltää negatiiviset tunteensa, niin sillä ei saavuta yhtään mitään.
 
Oon ihan samaa mieltä alkuperäisen kirjoittajan kanssa siitä, että naisilla naksahtaa. Ja että he omivat vauvansa niin, että mies jää ihan ulkopuolelle. Kyllähän useimmat miehet kuitenkin voivat yhtä hyvin hoitaa vauvaa kun naisetkin. No imetys ei sentään onnistu, mutta kaikki muu. Eivätkä kaikki edes imetä kuin pari kuukautta. Kyllä lapsen kannalta on ihan paras se, että vanhemmat hoitavat parisuhdetta myös ja ettei kaikkea vastuuta äiti omi. Onhan se tässä tuttavapiirissä nähty nämä parisuhteet, joissa äiti on naksahtanut (eronneita melkein kaikki). Eikä lasten tekoa kannata nyt niin kauheesti suunnitella etukäteen, sillä ennen kuin lapset syntyivät ilman suunnittelua niin ne myös hoidettiin siinä sivussa ja aikaa oli vaikka mihin. Silti ei ollut mitään kertakäyttövaippoja eikä valmisruokia tai maitoja. Lapset olivat myös paljon helppohoitoisempia, kun niihin ei uhrattu kaikkea aikaa. Nyt kun niitä hyysätään niin ovat niin rauhattomia, että valvovat yöt ja päivät ja vanhemmat ovat ihmeissään. Tätä vanha äitini ihmettelee nykyään kovasti. Eli pienet vauvat tottuvat jo siihen, etteivät saa hetkeäkään olla rauhassa ja rauhoittua. Ennen ne kiedottiin kapaloon ja annettiin nukkua suurimman osan vuorokaudesta. Välillä kuivat vaihdettiin ja syötettiin. Ei ollut koliikkeja eikä muita vaivoja, kun lapsilla oli hyvä olla ja saivat rauhassa nukkua eikä niille tyrkytetty ruokaa tunnin välein. Nykyään mm. Saksassa suositellaan ettei pikkuvauvaa ruokittaisi kuin korkeitaan kolmen tunnin välein. Tiheämpi syöttäminen johtaa koliikkiin, sillä vatsa ei saa levätä yhtää jolloin tulee ilmaa. Täällä Suomessa suositellaan että syötetään kokoajan ja jos lapsi itkee niin se kaipaa läheisyyttä. Kyllä ne lapset saavat läheisyyttä ihan tarpeeksi kun niitä hoidetaan ja syötetään. Lapset tarvitsevat rauhaa ja lepoa ja sitä ei nykyaikana monetkaan saa. Niitä kiikutetaan vauvamuskareihin, vauvauinteihin ja ostoskeskuksiin ym. Ei ihme, että kouluissakin lapset ovat villejä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kumiankka...:
Alkuperäinen kirjoittaja väsynytäiti:
Alkuperäinen kirjoittaja kumiankka...:
Eihän se ole mikään salaisuus, että lapset voivat olla vaikeita ja että omaa aikaa ei lasten saannin jälkeen välttämättä ole. Joka kerta jaksan ihmetellä sitä, että kaikki tämä tulee joillekin vanhemmille yllätyksenä. Kaikki lapsia haluavat pitäisi laittaa muutamaksi viikoksi hoitamaan jonkun toisen koliikkivauvaa ja päättämään lasten hankinnasta vasta sen jälkeen. Eipä ainakaan olisi liian ruusuisia kuvitelmia.

Ps.

Jos eläisit yhdenkin päivän sairastuneena masennukseen, ei sinullakaan olisi ehkä liian ruusuisia kuvitelmia siitä.

No minulla on masennuskin ollut, että tiedän siitäkin kyllä aika paljon...


Olisiko edelleen hieman masennusta sinulla, kun noin ikäviä kirjoittelet? Ja pidät sitä vain aitoutena ja avoimuutena. Tsemppiä kuitenkin!
 
Täällä käydään mielenkiintoista keskustelua, jossa yhdessä mylläkässä on väsymykset, masennus, "kilahtaneet äidit", uusavuttomuus, varautuminen kaikkeen jne, jne.

Muistetaanhan, että masennus on sairaus. Tuttavani sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen vain pari päivää lapsen synnyttyä. Eli, tuskin oli kyse siitä, ettei olisi osannut varautua kaikkeen. Joskus naisen hormonit vain heittävät kuperkeikkaa ja masennus iskee. Nyt tuttuni on kotona vaavin kanssa ja hyvin menee. Masennuksen syytä ei tiedetä. On kuitenkin epäilty hormoneilla olevan jonkin verran osuutta asiaan. Tähän ei meistä kukaan voi varautua.

Tapaus Hesarin liitteestä taas on uusavuttomuutta parhaimmillaa/pahimmillaan. Sitä näen työssäni sosiaalialalla. Ikävä kyllä, sitäkin on paljon. Ei tiedetä mitä lapsen kanssa eläminen on. Eletään ruusunpunaiset lasit silmillä. Ei oteta selvää todellisuudesta. Vauvat ovat kauniita koristeita merkkivaatteiden rinnalle tai tapa parantaa parisuhdetta.

Kaikkeen ei tietenkään voi varautua. Eikä pidäkkään. Vieraita lapsia hoitamalla saa kuvan lapsista ja arjesta heidän kanssaan, mutta omaan lapseen liittyvät tunteet ovat kyllä salaisuus niin kauan kunnes se oma lapsi syntyy. Tähän soppaan vielä hormonimyrskyt ja unettomat yöt. Milläs siihen varaudut? etenkin kun kaikille tilanne on omanlainen.

Jokainen parisuhdekin on erilainen. Ei unohdeta sitäkään. Oma parisuheeni tuntuu vahvistuneen vauvan tultua. Tosin ollaan vasta matkan alussa lapsiperheen arjessa, joten en voi vielä puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä. Lopullisesti en tiedä siis kuinka parisuhteemme muuttuu, kunhan nyytti muuttuu vaativaksi uhmaikäiseksi. Tällä hetkellä on myös isä rakastunut vauvaan niin hulluna, että äiti on kyllä jäänyt kakkoseksi. Isä tuntui rakastuvan vauvaan jopa nopeammin kuin minä. Minä olen pikkuhiljaa hullaantunut tuosta uudesta elämästä.

Muistetaan siis toistemme erilaisuus ja arvostetaan sitä. Jaksamista teille kaikille äideille ja naisille. Ollaan me naiset toistemme tukena ja puolella. Ei olla niin kärkkäitä arvostelemaan ja tuomitsemaan. Etenkin kun kyse on niin kauniista asiasta kuin äitiys!
 
Alkuperäinen kirjoittaja lapseton:
Laitanpa viestini tännekin, koska "vauvahaaveet" palstalla suositeltiin..

Otsikko on hiukan provosoiva, mutta ehkä herättää paremmin keskustelua..

Olen kuullut usein miesten suusta, että lähes kaikilla naisilla napsahtaa, kun lapsi syntyy. Äiti ryhtyy omasta halustaan "yksinhuoltajaksi" - paapoo lasta yksin, ei anna miehen osallistua, unohtaa miehen ja parisuhteen hoitamisen kokonaan etc. Kuulostaa siis todella julmalta parisuhteen kannalta, vaikka lapsen syntymä kuuluisi olla yhdistävä ja onnellinen asia. Ymmärrän kyllä, että koko oma maailma ja ajattelutapa muuttuu näin suuren muutoksen vuoksi, mutta täytyykö sen tosiaan olla negatiivinen asia parisuhteelle?

Kertokaahan nyt kokemuksianne - varsinkin miehet! Uskallanko koskaan ryhtyä äidiksi, jos mullakin näin naksahtaa?

En jaksanut kahlata koko viestiketjua ja sen sivupolkuja läpi. Kommentoin vain aloittajan viestiä. Luonto on järjestänyt asian niin (hormonit!), että äiti alkaa vaistomaisesti huolehtia perheen avuttomimmasta jäsenestä. Miehellä ei samanlaista hormonimyrskyä ole, mutta jos hänellä on vähänkään vastuuntuntoa, niin kyllä hänenkin suojeluvaistonsa pitäisi herätä. Normaaliälyinen mies ymmärtää, että vauva tarvitsee äitinsä (ja isänsä) hoivaa paljon, eikä aikaa voi mitenkään jäädä parisuhteelle yhtä paljon kuin aikaisemmin. Voidaan tietysti ilmaista rumasti naisia leimaavasti, että äidillä napsahtaa, mutta se kertoo vain isän kyvyttömyydestä ymmärtää, että elämä ei voi jatkua samanlaisena vauvan syntymän jälkeen.

Valitettavasti aina löytyy näitä äitinsä (ja tyttöystäviensä) pilalle passaamia miehiä, jotka ovat jääneet tarpeissaan lapsen tasolle, eivätkä siedä tilannetta, jossa itse eivät enää ole maailman napoja. Muutaman surullisen esimerkin olen kuullut tosielämässä, joissa vanhemmat ovat laittaneet oman parisuhteensa ykköseksi ja lapsia on laiminlyöty. Näiden vanhempien olisi ollut parempi olla tekemättä lapsia.

Kun lapsia ryhtyy tekemään, niin vanhempien pitää varautua siihen, ettei ensimmäiseen vuoteen välttämättä ole aikaa/halua/voimia hoitaa parisuhdetta. Etukäteen kun ei voi tietää, kuinka vaikea- tai helppohoitoinen vauva maailmaan putkahtaa.

Terveellä järjellä varustettu nainen, kuten sinäkin ap, välttyy varmasti ylisuorittamisen ansalta ja ottaa mielellään miehen mukaan tasaveroisena hoitajana lapselle.


 
"Alkaa ihmetyttää se että millainen elämäntapa oli niillä äideillä joitten maailma heitti häränpyllyä ku lapsi syntyi....oliko aika kostea elämä?"

No ei mulla ainakaan, olen absolutisti ollut jo vuosikaudet ennen lapsia!!!! Enkä ole käynyt baarissa kuin ehkä kerran vuodessa. Ja siitä huolimatta nämä 2 lasta ovat elämäämme muuttaneet todella paljon. Mutta meillä ei ole esim ketään kenelle lapset voisi esim yökylään viedä, isovanhemmat asuvat kaukana. Ja omaa aikaa ei ole juuri nimeksikään, esim iltaisin katsoimme usein elokuvia mieheni kanssa ennen lapsia, nykyään sitä on niin väsynyt illalla että nukahdan varmasti kesken leffan (jo ennen kuin se on puolessa välissä). Ja nyt kun toinen on vielä vauva ja täysimetyksellä niin eipä ole tullut juuri harrastettuakaan. Ennen lapsia kävin kuntosalilla joka toinen päivä. Tosin tämä muuttuu kunhan toinen lapsi on vanhempi, eli väliaikaistahan tämä on eikä haittaa minua :). Mutta ihmetyttää miten jollakulla elämä ei muutu sitten mitenkään kun lapsia on tullut, itse en tunne KETÄÄN kellä se elämä ei olisi muuttunut.
 
"Nykyään mm. Saksassa suositellaan ettei pikkuvauvaa ruokittaisi kuin korkeitaan kolmen tunnin välein. Tiheämpi syöttäminen johtaa koliikkiin, sillä vatsa ei saa levätä yhtää jolloin tulee ilmaa."

No olen itse syntynyt -77 ja silloin vauvaa sai suosituksen mukaisesti syöttää 4h välein. Näin äitini teki, kertoi että usein kun huusin nälkää niin katsoi kellon kanssa esim että enää 15min ja sitten saa syöttää. Ja minulla oli koliikki että se siitä. Samoin tätini kertoi että -75 oli tuo sama suositus ja hänen tyttönsä huusi jatkuvasti nälkäänsä ja nuori ja kokematon äiti noudatti silti tarkasti suositusta ja kellon kanssa katsoi että syötti tasan 4h välein :D

Kummallakaan vauvallani ei ole ollut koliikkia ja olen heidät täysimettänyt ja antanut ruokaa kun ovat sitä pyytäneet...
 

Similar threads

Yhteistyössä