Naisilla naksahtaa kun tulee äidiksi?

[helmi-74]

pakko kertoa nyt eronneen kantilta. Meillä takana oli 10 vuotta yhteistä elämää ja sitten tuli se kauan toivottu vauva. Ongelmat alkoivat. Mies koki vauvan ahdistavaksi vaikka juuri hän sitä enemmän toivoi. Ehkä juuri siksi, että vauvan huutoon minun oli reagoitava heti koht sillään ja hän automaattisesti jäi vähemmälle huomiolle. Ekaan puoleen vuoteen ei hoitanut vauvaa. Sitten saimme selville, että olisi toinen tulossa ja suhde kaatui hiljakseen. Mies tässä vaiheessa jonkin verran innostui esikoisesta kun oli pakko kun en jaksanut. Toisen kannoin yksikseni, mies ei osallistunut raskauteen tuli kuitenkin mukaan synnytykseen. Käytiin matkoilla ja yhteisillä vkonlopuilla. Mutta tuho suhteelle oli jo tuolloin tullut. Mies ei halunnut ymmärtää väsymystäni ja voimattomuutta, uskoi pienen loman herättävän minut henkiin vaikka apu olisi ollut paljon lähempänä kun vain olisi viitsinyt kuunnella minua. Sain kuulla useita kertoja kun oli pyykkiä pesemättä ja ruoka laittamatta tai astiat tiskaamatta...mutta kertaakaan hän ei itse näitä kotitöitä tehnyt. Hänelle riitti, että hän käy töissä(elättää meidät omien sanojensa mukaan) ja hetken katsoo esikoista (puoli tuntia) illalla jotta voin käydä kaupassa...ja ehdottomasti saa yössä enemmän kuin 5 tuntia unta. Eli minä hoisin ja laitoin ja hyysäsin minkä jaksoin maha pystyssä. Siinä ei juuri riittänyt intoa parisuhteelle. Mies ei käsittänyt sitä kun en voinut katsoa videoita hänen kanssaan juuri kun hän halusi tai illalla puolen yön aikaan...en vain yksinkertaisesti jaksanut. yritin selittää hänelle kuinka väsynyt olen ihan fyysisesti ja yritin saada häntä hoitamaan esikoista kauemmin...mutta jo kauppareissu oli liian pitkä. Ja auta armias jos vauva innostui itkemään...tää huutaa vaan, mitä mä teen kun mikään ei auta? Paikallehan siinä oli mentävä. Omaa aikaa minulla ei ollut lainkaan.
Toisen synnyttyä mies rupesi hiljakseen osallistumaan, mutta parisuhde oli jo pohjalla. Mies käyttäytyi edelleen kuin pahainen uhmaikäinen kakara ja jätti kaiken minun huolekseni.
Mies ilmoitti etsivänsä uutta asuntoa itselleen kakkosemme 4-kk päivänä. Nyt kun tuosta päivästä on kulunut 4 kk on tilanne tämä: mies on kasvanut isän rooliin, hän tietää että jollei nyt tapaile lapsiaan säännöllisesti niin ei heitä koskaan opikaan tuntemaan. Mutta valitettavasti hän ei koskaan tule olemaan lapsille vanhempi, virallisesti kyllä, mutta ei käytännössä. Hän ei millään tule näkemään suurintakaan osaa lastensa elämästä vaikka olen antanut hänen nähdä lapsia ihan omien halujensa mukaan. Tämä hänen olisi pitänyt tajuta silloin kun esikoinen syntyi, sen sijaan hän pisti omat tunteensa ja tarpeensa etusijalle ja syytti minua parisuhteen toimimattomuudesta tekemättä itse asialle mitään. Nyt hän itkee lasten perään uuden 10 vuotta nuoremman tyttöystävänsä kainalossa (joka pesee esikoisemme pyykit tämän siellä kyläillessä)....minä en miestä enää haikaile, vain menetettyä perhettä.

Tarinan opetus: Ihmissuhteet on kiemurainen juttu. Se jonka olet tuntenut kauan ei yhtäkkiä enää käyttäydykään samalla tavalla uuden asian edessä vaikka siitä kuinka etukäteen puhuttaisiin. Näistä asioista pitää puhua koko suhteen ajan avoimesti ja tuomitsematta...ja joskus sekään ei riitä. Suhteessa pitäisi kummankin joustaa tilanteen mukaan ja yrittää ainakin ymmärtää asiat toisen näkökantilta. Vauva-aika on rankkaa parisuhteelle kaikkine hormooneineen ja itkuineen. Ja sittenkin vaikka kuinka tuon tiedostaisi ei asiat välttämättä mene kuten halutaan. Näitä on turha murehtia etukäteen liikaa...ottaa vain päivä kerrallaan vastaan mitä tulee. Ja nauttia siitä kitinästäkin uskoen parempaan huomiseen. Uskon että jos parisuhde on kaatuakseen lasten tullessa kuvioihin niin luultavasti se olisi kaatunut jostain muusta syystä jossain muussa vaiheessa...suhdetta testataan koko ajan jotenkin. meidän suhteemme kaatui sitten tähän "lapsi-testiin", harmi.

 

[eruhgurie]

Joo, mustakin on hassua se, että lapsista puhumista pitäisi erityisesti vältellä. Olen kyllä itse yrittänyt välttää lapsi- ja vauvajuttuja, kun olen saanut sen kuvan että niistä puhuminen olisi muiden mielestä jotenkin kamalaa. Mutta saahan ihmiset puhua esim. työstään, opiskelustaan, bileistään, miesseikkailuistaan, harrastuksistaan ja matkoistaan, jotka ovat olennainen osa heidän elämäänsä, miksi siis ei lapsista? Monen lapsettoman kaverin kanssa oon viime aikoina yrittänyt pysyä sillä linjalla, että kuuntelen heidän juttujaan ja sanon välillä "ohh" ja "onpa jännää"! Sitten jos kaveri kysyy minulta, mitä sulle kuuluu, sanon jotain tyyliin "eipä täällä mitään erikoista, aika paljon on satanut viime aikoina". Näin keskustelu muodostuu kyllä melko yksipuoliseksi, mutta toivon ettei kaveri huomaa, kun on niin innoissaan saadessaan puhua omista tärkeistä asioistaan. Näin toivon säilyttäväni kaveruuden siihen saakka, että menen itsekin töihin, ja voin alkaa kertoa työjuttuja. Tämä nyt on vähän kärjistetty esimerkki, mutta ymmärrätte varmaan pointin...

 

[eruhgurie]

Siis tää ei ollut kommentti edelliselle, vaan 1. sivulla olleisiin muutamaan viestiin, joissa valitettiin kun kaverit omistautuvat äitiydelle ja puhuvat lapsista.

 

[minä vaan.]

Musta oli yllättävää, kun joku tuolla sanoi, ettei elämässä ole mikään muuttunut, vaikka on tullut peräti kolme lasta. Jäin miettimään, millainen ajankäyttö ja elämäntapa on täytynyt pariskunnalla olla ennen lapsia?

Miten sen elämän olisi sitten pitänyt muuttua?? Kertokaapa te joilla naksahti päässä ja voitte määritellä elämän ennen/nyt lapsia.

Mikä hemmetin ajankäyttö??? Mikä elämäntapa???
Elimme ennen lapsia ihan_normaalia_elämää: suurimmaksi osaksi oltiin kotona, välillä käytiin ulkona(syömässä/juomassa), mökillä ja matkoilla. Nyt mukanamme kulkee lapset (ei kuitenkaan tuolla ulkona juomassa, syömässä kylläkin). Kotityöt ja ruoka tehtiin fifty-fifty niinku nytkin. Kotihommissa on lapset mukana. Harrastuksia ei oo koskaan ollutkaan (jos shoppailua ja kirpputoreja ei lasketa ja sinne otan lapset mukaan!). Mikä tässä nyt pitäis olla niin vaikeeta?

Alkaa ihmetyttää se että millainen elämäntapa oli niillä äideillä joitten maailma heitti häränpyllyä ku lapsi syntyi....oliko aika kostea elämä?

 

[minä vaan:lle]

minulla se oli juuri nuo harrastukset mitkä jäi lapsen myötä (sinullahan niitä ei ollut ennen lapsiakaan). Minä kävin ennen lasta, jumpassa, spinnigissä lenkillä ja kuntosalilla harva se päivä. Nyt menemiset riippuu ihan täysin miehen työvuoroista, koska lasta ei voi yksin kotiin jättää. Toinen asia on tuo jaksaminen. kun on päivän ollut lapsen kanssa ja mies tulee kotiin niin monesti se on vielä ettei yksinkertaisesti jaksa enää liikuttaa eväänsäkään ja lähteä harrastuksiin.

 

[mam77]

Joo, mustakin on hassua se, että lapsista puhumista pitäisi erityisesti vältellä. Olen kyllä itse yrittänyt välttää lapsi- ja vauvajuttuja, kun olen saanut sen kuvan että niistä puhuminen olisi muiden mielestä jotenkin kamalaa. Mutta saahan ihmiset puhua esim. työstään, opiskelustaan, bileistään, miesseikkailuistaan, harrastuksistaan ja matkoistaan, jotka ovat olennainen osa heidän elämäänsä, miksi siis ei lapsista? Monen lapsettoman kaverin kanssa oon viime aikoina yrittänyt pysyä sillä linjalla, että kuuntelen heidän juttujaan ja sanon välillä "ohh" ja "onpa jännää"! Sitten jos kaveri kysyy minulta, mitä sulle kuuluu, sanon jotain tyyliin "eipä täällä mitään erikoista, aika paljon on satanut viime aikoina". Näin keskustelu muodostuu kyllä melko yksipuoliseksi, mutta toivon ettei kaveri huomaa, kun on niin innoissaan saadessaan puhua omista tärkeistä asioistaan. Näin toivon säilyttäväni kaveruuden siihen saakka, että menen itsekin töihin, ja voin alkaa kertoa työjuttuja. Tämä nyt on vähän kärjistetty esimerkki, mutta ymmärrätte varmaan pointin...

Joo mä olen miettinyt samaa, että miks pitäis kauheesti vältellä lapsista puhumista sinkku/lapsettomien ystävien kanssa; ihan samalla tavalla hekin vouhkaavat omista asioistaan!! Lapsi sattuu vaan nyt olemaan valtavan suuri osa elämääni. On se kumma jos ystävä ei ymmärrä miten tärkeä lapsi on minulle, ymmärränhän minäkin miten tärkeätä työjutut, uusi poikaystävä yms. voi olla.
"But enough about me and my creating a whole new life, how are _you-?"

 

[mam77]

Mikä tässä nyt pitäis olla niin vaikeeta?

Aivan!! Joskus tulee väistämättä mieleen, että "what's the fuss about", tai sitten meillä on todella helppo lapsi.

 

[cathy78-]

=). Sinulle sanoisin, että ko. ystäväni ei lähde kotiympyröistä mihinkään..hän on herrantähden sentään-äiti. Ja minusta on ihan normaalia, että kertoo jtk:n lapsistaan, ei ole normaalia, että puhuu ainoastaan omasta vauvastaan. Ketä oikeasti kiinnostaa, minkä-väristä-kakkaa tulee milloinkin ja millainen unirytmi on ja mille asialle vauva jokelsi tms tyhjänpäiväistä. Minua ei äitinä kiinnosta ja lapsettomia kavereita tuskin senkään vertaa. Ja täytyy mielestäni kohteliaisuus säilyttää molempiin suuntiin, mikäli joku on saanut lapsen, ei se tarkoita, että lapsettomien täytyisi muuttaa kiinnostuksen kohteita vallan. Siinä valitettavasti äiti menettää ystävänsä.
En pahemmin jaksa kuunnella kenenkään paatosta esim koiristakaan ja jotkut puhuvat ainoastaan eläimistään

 

[Aioli]

Musta oli yllättävää, kun joku tuolla sanoi, ettei elämässä ole mikään muuttunut, vaikka on tullut peräti kolme lasta. Jäin miettimään, millainen ajankäyttö ja elämäntapa on täytynyt pariskunnalla olla ennen lapsia?

Miten sen elämän olisi sitten pitänyt muuttua?? Kertokaapa te joilla naksahti päässä ja voitte määritellä elämän ennen/nyt lapsia.

Mikä tossa nyt oli niin kauhean pahasti sanottu, että pitää kiihtyä? Mulla ei mitenkään "naksahtanut päässä". Olen tässä muutenkin puhunut ihan yleisellä tasolla enkä tilittänyt omaa elämääni.

Mikä hemmetin ajankäyttö??? Mikä elämäntapa???

Niin... mitähän noi nyt yleensä tarkottaa. En ihan ymmärrä, mikä sua hiertää tai mikä tossa meni ohi.

Elimme ennen lapsia ihan_normaalia_elämää: suurimmaksi osaksi oltiin kotona, välillä käytiin ulkona(syömässä/juomassa), mökillä ja matkoilla. Nyt mukanamme kulkee lapset (ei kuitenkaan tuolla ulkona juomassa, syömässä kylläkin). Kotityöt ja ruoka tehtiin fifty-fifty niinku nytkin. Kotihommissa on lapset mukana. Harrastuksia ei oo koskaan ollutkaan (jos shoppailua ja kirpputoreja ei lasketa ja sinne otan lapset mukaan!). Mikä tässä nyt pitäis olla niin vaikeeta?

Niin, en tiedä mikä pitäisi olla vaikeeta. Normaalia elämäähän on monenlaista.

Jos te kuljitte ennen noissa menoissanne kaksin ja nyt kolmen lapsen kanssa, niin oletettavasti siinä on jotain muuttunut. Esim. keskinäiset keskustelut on varmaan vähän erilaisia jos pitää huomioida samaan aikaan kolmea lasta, ei se mitään varsinaista parisuhdeaikaa kai voi olla.

Aika monella siihen elämään kuuluu työtä ja siihen liittyviä iltamenoja ja matkoja, harrastuksia, sosiaalista elämää, lomamatkoja, ulkona syömistä jne. Ja monella näihin tulee muutoksia lasten myötä; toinen jää ehkä kotiin joksikin aikaa ja työmenot ja matkat ja niihin liittyvät sosiaaliset kuviot jää pois, ystäviä tavataan vähän eri merkeissä ja ehkä eri tahtiinkin, matkat on enemmän lapsiystävällisiä, ulkona syödään harvemmin ja eri paikoissa jne. Samoin ihan päivittäistasolla päivärytmi ja väsymyksen taso on monella lapsettomalla parilla varmaan hieman eri. Mä en ainakaan ole koskaan ennen heräillyt arkena ja sunnuntaina seiskalta puuronkeittoon. Lisäksi tulee muut lapsirutiinit kylpyineen, muskareineen, leikkeineen ja muineen, joihin kuluu päivästä aika iso osa. Myös ruokailut, matkakohteet jne. muuttuu joksikin aikaa takuulla aika monella. Oletko usein nähnyt sinkkuja Muumimaassa ja Bamseklubeissa tai vastaavasti vauvaperheitä travellereina Sumatralla (no joo, on niitäkin)? Nämä nyt vain rautalankaesimerkkeinä siitä, että harvalla elämä ei muutu mitenkään lasten myötä. Jos olet onnistunut kolmen lapsen kanssa olemaan muuttamatta mitään ja se on ollut sun tavoite, niin sehän on hieno juttu. Ole iloinen. Ei mulla ole todellakaan mitään sitä vastaan.

Alkaa ihmetyttää se että millainen elämäntapa oli niillä äideillä joitten maailma heitti häränpyllyä ku lapsi syntyi....oliko aika kostea elämä?

Niin, en tiedä kenellä se elämä heitti häränpyllyä. Jos jollain alkoholiongelmaisella (sitähän kai tarkoitit) on lapsen myötä tahti rauhoittunut, niin hyvä hänen terveydelleen ja kiva lapselle. Meidän perheessä muutokset on olleet toisenlaisia, mutta kovasti erilaista on elämä nyt kuin ennen lasta. Ja ihan hyvä niin, kaikki muutos ei ole mitenkään pahasta.

 

[kirsi.73]

Mielelläni kuulisin mitä ajatuksia tämä keskustelu on sinussa herättänyt? Jos pyörit täällä enemmän, olet ehkä huomannut että mammat alkaa riiteleen aina jostain ja moni kuvittelee omistavansa totuuden. Mutta kukin painaa tyylillään ja parisuhteet on erilaisia. Perää nyt on ainakin siinä, että turha niitä lapsia on toivoa, ennkuin on valmis vanhemmaksi. Eli kantamaan vastuun lapsesta ja pistämään sen tarpeet etusijalle. Ja aika puppua on ettei mikään muuttuisi. Meillä on ainakin muuttunut paljon. Ennen kaikki vapaa-aika oli omaa ja rytmit oli mitä sattui. Nyt saa olla kiitollinen jos lehden ehtii lukemaan ja välillä harrastelemaan. Minulla on ihana mies, joka ei rajoita harrastuksiani ja kotiäitinä koen itselläni olevan oikeus niihin. Tietty työssäkäyvänäkin jotakin voi, mutta mielestäni on luonnollista viettää työpäivän jälkeen ilta lasten ja miehen kans. Toisekseen isojen lasten harrastukset vie kans aikaa omilta. Mutta tosiaan tuo kilahtaminen varmaan liittyy vauva-aikaan ja kun lapsi kasvaa tilanne yleensä tasoittuu. Olen huomannut ystävissäni, että juuri esikoisen kans on aika hössötystä (myös minulla). Tuo eronneen tarina oli liikuttava ja varmaan aika tyypillinen /siis eron syistä). Eli vaikea ennustaa, mimmonen isä tai äiti kustakin tulee... Meillä ollut miehen kans onni, että samanlaiset arvot: lapset on imetetty suht pitkään ja olleet kotihoidossa pitkään ja hoitajia ei ole ihan vauvana pahemmin käytetty. Eli aika pehmoja ollaan, ja parisuhde hoituu iltaisin lasten nukkuessa. Sitä arjen huomaavaisuutta myös, että jaksaa kuunnella ja huomioida toista. Tuo vaikka leivän sohvalle väsyneelle jne. Ihan yksinkertaisia asioita, ei mitään viikon ulkomaanmatkoja kahdestaan...

 

[XXXXXXXX]

Joo on se helevetin rankkaa, jos mies on joku lapsellinen kakara, joka ei ymmärrä mitä lapsen saaminen tarkoittaa eikä osaa arvostaa sitä asiaan kuuluvalla tavalla. On ihan typerää, jos nainen on taas se, jonka pitää joustaa ja revetä joka suuntaan - hoitaa vauvaa, valvoa, imettää, toipua synnytyksestä, pärjätä hormonimyrskyissä, tehdä kotitöitä ja sitten vielä paapoa miestäkin kybällä ja huolehtia erotiikasta kaksi kertaa viikossa.

Parasta on parisuhteelle, jos mies ymmärtää vauvavaiheen vaativuuden ja osaa laittaa oman itsekkyytensä narikkaan siksi aikaa. Se on kuitenkin ohimenevä vaihe. Ellei sitä jaksa, niin ei kannata lapsia alkaa tekemään. Ja yksi asia on erikseen naiset, jotka eivät siitä vauvavaiheesta "tokene", vaan eristäytyvät miehestään lastensa kanssa johonkin omaan mammalandiaan. Ehkä siinäkin tapauksessa parisuhteessa on jo mätännyt joku alunperin.

Kuitenkaan, ikinä tiedä miten parisuhteelle käy lapsen tultua. Lyhyt tai pitkä suhde takana, ihan sama. Pitkänkin suhteen voi tuhota lapsen tuoma muutos. Jos muutosta vastaan yrittää hirveästi taistella eikä mene sen mukana, häviää ihan varmasti...

 

[Elina1]

Tässä pari muutosta joita heti tuli mieleen:
-Ennen kävin töissä, nyt olen kotona. Mielestäni melko iso ero onko 8h päivässä töissä vai ei.
-Ennen matkustin pieni reppu selässä mihin nenä näytti, nyt varaan majapaikan etukäteen ja yritän pitää kiinni ruoka-ajoista ja löytää terveellistä ruokaa matkoillakin.
-Ennen tapasin vanhoja kavereita joka päivä, nyt ehkä kerran viikossa (paitsi uusia äiti- ja lapsikavereita, joita näkee hiekkalaatikolla).
-Ennen nukuin viikonloppuna puoleen päivään, nykyään nousen 7:ltä.

En sanoisi, että se on erityisen kamalaa, päinvastoin, mutta hiukan erilaista se on kuin ennen.

 

[Jeps vanhempi..]

Harrastuksia ei ollut itsellänikään, kävin töissä, opiskelin, ahmin kirjoja. Varsinainen harrastus oli viikonloppuna juoda kuohuviiniä, käydä tanssimassa, sekstailla miehen kanssa ja höpötellä aamuun asti. Seuraava päivänä köllötellä ja lepäillä ja käydä kavereiden luona. Sunnuntaina tehdä mitä mieleen tuli, siivoilla, oleilla, kyläillä, mökkeillä.

Mutta miehen työkuviot hieman ennen tietoa vauvan tulusta muuttuivat, kun alkoi yrittäjäksi. Sen jälkeen olin vauvan kanssa kotona, en töissä, vauvan kanssa kotona ja vauvan kanssa kotona, mies töissä. Vauvauinnissa kävimme kiireellä la aamuisin, ennen miehen töihin menoa. Satunnaisesti kävin vauvan kanssa jonkun kaverin luona noin kerran kuussa, äidin ja siskon luona hieman useammin.

Vauvan tulon jälkeen en oikein jaksanut lukea kirjoja, kun inhoan keskeytyksiä. Ja niitä vauvan kanssa tulee n. 5 minuutin välein Onneksi jonkun verran pystyin harrastamaan yöelämää miehen kanssa, koska isovanhemmat ottivat mieluusti vauvan yökylään. Mutta pitkät aamut löhöillen, tehden mitä mielii jne. Muuttuivat totalisesti. Ehkä kuitenkin miehen työkuvioiden takia, kuin vauvan tai molempien sekoituksen. Saas nähdä pitääkö mies isyyslomaa päivääkään, ennen kuin lapsi menee kouluun, nyt 3v lapsi. Kesälomakin olisi kiva, vaikka muutama päivä.

Mutta eniten muuttui, jatkuva varuillaan olo ja jatkuva "häärääminen" ja jatkuvat keskeytykset. Ja toinen omat harrastukseni toki ovat nyt rajoitetut. Aika hömppä kirjoitus mutta näi "yleiseen loma-aikaan" alkaa ottamaan aina kunnolla päähän tämä tilanne.

 

[Tiiamaaria]

Itse en ennen lasta ollut mitenkään kova menemään. Kerran pari kuussa tuli ehkä käytyä leffassa, ulkona syömässä tms. Aika paljon kuitenkin kävin ihan vaan kaupungilla, kirjastossa tms itsekseni tai miehen kanssa. Säännöllisiä harrastuksia minulla ei ollut, muuta kun uinti pari kolme kertaa kuussa.

Kuitenkin minusta vauvan tuoma elämänmuutos oli huima. Ei siksi, että minulla olisi tarvetta mennä esim baareihin, vaan ihan siksi, että kaikki määräytyy lapsen mukaan. Ensimmäiset kolme kuukautta lapsi söi tunnin parin välein päivällä, usein puolikin tuntia kerrallaan. Siinä ei paljon huvittanut lähteä pitkälle kun ei ollut autoa ja imettäminen ei aluksi oikein huvittanut julkisilla paikoilla. Välilä toki lähdimme liikkeelle, vaikka se raskaalta tuntuikin. Usein kuitenkin koin esim kauppakeskuksessa olon aika stressaavana kun jännitin miten vauva jaksaa olla vaunuissa ym.

Sittemin olemme hankkineet auton ja muutenkin nykyään liikun lapsen kanssa jo aika paljon (lapsi jo vuoden vanha). Nyt kuvioihin on kuitenkin tullut se, että lapsi ei enää todellakaan viihdy kauaa paikallaan. Yritä siinä sitten esim syödä ravintolassa, kun lapsi ei suostu olemaan syöttötuolissa tai sylissä, vaan konttaa ja kävelee ympäri ravintolaa. Onneksi sentään rattaissa viihtyy vielä suht hyvin, kunhan ne liikkuvat.

Herätys on joka aamu klo 6-7. Onnneksi vuorottelemme viikonloppuisin miehen kanssa siten, että toinen nukkuu pitkään lauantaina ja toinen sunnuntaina. Ja ihmeen hyvin sitä pärjää lyhyilläkinm, 6-7 tunnin yöunilla, kun ne vihdoin ovat keskeytymättömät toisin kun ekat 8 kk, jolloin herätyksiä oli 2-x joka yö.

Parisuhde voi ihan hyvin, mutta paremminkin voisi kieltämättä mennä. Kahdenkeskeistä aikaa ei juuri ole, paitsi iltaisin kun lapsi menee nukkumaan, onneksi jo klo 20 maissa. Silloin kuitenkin usein on itsekin jo niin väsynyt, että haluaa vaan lukea lehteä tai katsoa tv:tä rauhassa, eikä esim harrastaa seksiä tai jutella. Näitä meillä harrastetaan lähinnä viikonloppuisin.

Olkaa onnellisia te, joilla on osallistuvat vanhemmat tai muita hoitajia, jotka välillä voivat katsoa lasta. Me olemme viimeksi olleet kaksin jossain kun lapsi oli 3 kk vanha. En minä kovin usein haluaisi lastani jättää, ja miehenikin haluaa olla mahdollisimman paljon lapsen kanssa kun ei ole töissä, mutta kyllä sitä sanotaan kerran parissa kuukaudessa olisi kiva mennä kaksin ihan vaikka syömään. Vierasta hoitajaa en ihan pienelle lapselle halua ottaa, ehkä sitten kun lapsi on neljän-viiden ja osaa kunnolla puhua ym.

NO, tämä nyt oli lähinnä tällaista ajatusten virtaa, mutta pointtini on, että kyllä lapsen myötä muuttuu paljon. Ehkä suurin muutos on juuri se, että lapsi on aina etusijalla ja omat tarpeet on laitettava taka-alalle. Tämä voi olla parisuhteelle kova paikka, ainakin meillä hetkittäin on niin. Eka vuosi taitaa kuitenkin olla se pahin, tai ainakin tavallaan.

 

[?]

Millainen äiti on sellainen joka väittää ettei lapsi muuttanut elämää?
Ottaako oikeasti vastuuta?

 

[ninnu2]

Minä tuossa väitin, että meidän elämä ei kauheasti muuttunut vauvan myötä. Lapsi on kulkenut kaikkialle mukana rintarepussa, rattaissa tai vain sylissä. Harrastuksissa olen saanut käydä kuin ennenkin, isä hoitaa silloin vauvaa. Asutaan kaupungin keskustassa ja voin piipahtaa kaupungissa, kun haluan: otan vauvan mukaan tai isä hoitaa. Vauva on kulkenut reissuilla mukana ympäri Suomen, ei ole vielä sairastellut ja on ollut sellainen helppo tapaus. Yksi asia on kyllä muuttunut: nykyisin nukun enemmän kuin ennen... Mutta vastuuta olen ottanut juuri sopivasti, en taakaksi asti, mutten myöskään "antaa mennä tyyliin".

 

[ap -77]

Hyvä että keskustelua on herännyt aiheesta ja palautetta on tullut laidasta toiseen. Kaikki riippuu kaikesta... Lapsen synnyttäminen ja kasvattaminen on aina yksilöllistä eikä samanlaista edes saman perheen sisällä.

Avomieheni ex on erittäin kontrollifriikki kaikessa ja hän on sitä kautta saanut ilmeisesti traumoja exästään tuoreena äitinä. Itse olen täysin päinvastainen luonteeltani ja aina luottanut miehiin lapsenkasvattajina, mutta ehkä nämä miehen suusta kuullut huolet (vaikka hän haluaakin jälleen isäksi) ovat aiheuttaneet kuitenkin itsellekin päänvaivaa. Sitä ilmeisesti miettii vaan asioita aina liikaa.

Kiitoksia aktiivisuudesta ja keskustelu jatkukoon .

 

[Aioli]

Teille, jotka koette, ettei lapsi ole tuonut juuri konkreettisia muutoksia/rajoituksia elämään; koetteko, että henkisesti "olemisen tavassa" kuitenkin olisi tapahtunut muutosta? Jatkuva vastuu ja "valmiustila" on mun itseni mielestä iso henkinen muutos aiempaan. EIhän nuo em. konkreettiset muutokset tulemisissa ja menemisissä ole ainoita, jotka asettaa paineita parisuhteelle. Siis vaikka menisikin esim. kaupungille entiseen malliin, lapsi vaan rintarepussa keikkuen, joutuu oletettavasti koko ajan huomioimaan lapsen ja sen tarpeet. Harvassa on hetket, jolloin voi täysin vapautuneesti omissa ajatuksissaan röllötellä ja nollata. Tai lukea ja seurata juttuja. Ja aika harvassa on lapsen valveillaoloaikana syventyneet keskustelut toisen aikuisen kanssa (= niitä ei ole). Elämänpiiri kotonaolijoilla pakostakin supistuu jonkun verran. Kyllähän nämäkin kai vaikuttaa parisdynamiikkaan jotenkin..?

 

[Mietityttää kovasti]

Olen miettimyt tätä lapsiasiaa ja seurannut ystävien perheenperustamisia jo useamman vuoden ajan. Tilanne on se, että olen kolmekymppinen kaikin puolin onnellisessa, tasapainoisessa ja pitkässä (10 v.) parisuhteessa elävä nainen. Olen todella tyytyväinen elämäni eri osa-alueisiin: kotiini, harrastuksiini, vapaa-aikaani ja työhöni. Nautin joka hetkestä eikä minusta tunnu siltä, että jotain puuttuisi tai kaipaisin muutosta. Mutta mitäs ne lapset? Koskas niitä sitten pitäisi hankkia? Kaikki "ulkoiset" puitteet ovat kohdillaan, mutta pelkään että lasten mukanaan tuoma muutos romuttaa koko balanssin ja heräänkin tilanteesta, jossa kaipaan mennyttä elämääni. Kuten sanontakin kuuluu: "If it ain't broken, don't try to fix it!"

Mitä mieltä te jo muutoksen kokeeneet olette? Kuinka tyytyväisiä olitte elämäänne ennen lapsia? Koitteko, että elämästänne puuttu jotain ? Kaipasitteko lapsen tuomaa muutosta elämäänne? Entä kaipaatteko entistä elämäänne?

 

[minä vaan.]

Millainen äiti on sellainen joka väittää ettei lapsi muuttanut elämää?
Ottaako oikeasti vastuuta?

Voin sanoa että olen vähän "kanaemo" tyyppiä. Enemmänkin voisin löysätä - kuulemma. Ehkä se vaikuttaa, että koen että lapset ei muuttaneet meidän elämää mitenkään, koska tein lapset vanhempana. Jos olisin 10v. sitten ollut samassa tilanteessa kuin nyt niin voisin ihan varppi sanoa että lapset kyllä muutti mun elämää.

Näin vanhempana juoksut oli juostu ja baarien pöydällä tanssimiset tanssittu. Aloin viihtyä kotona. Koti-iltaan kuului telkkarin kattomista kera iltapalan, kuten nytkin (ja lapset menee nukkumaan puoli kahdeksalta).

Työmme on sellaista "kaheksasta-neljään" suurimmiltaosin ja työpaikkojemme menot eivät ole koskaan avec. Työhöni kuuluu paljon matkustelua ja hotellielämää, mutta mieheni on kotona iltaisn lasten kanssa koska hänellä on vaan pari ennaltasovittua ulkomaanmatkaa vuodessa.

Me matkustellaan satunnaisesti ja silloinkin kartan näitä puuha-teema-nallepuh-puistoja koska ne on jotenkin vaan niin teennäisiä ja ei lapsetkaan siellä tykkää kauheasti olla. Etelän turistikohteisiin mut sais vaan haulikolla uhkaamalla...
Ollaan usein yhdessä mökillä kuten oltiin myös ennen lapsia.

Jos olen lasten kanssa ulkona niin lapset voivat myös leikkiä keskenään/yksin. Aikuinen on lapselle vanhempi/aikuinen/isi/äiti eikä sen tartte koko ajan olla lapsen kanssa jotain tekemässä. Samalla kun lapset leikkii mä voin vaikka nyppiä rikkaruohoja kukkapenkistä.

Kavereilla on myös lapsia ja parhaimmat kaverit asuvat kauempana. En nähnyt niitä lapsettomana sen useemmin ku lapsellisenakaan.

Taitaa kuulostaa tää meidän elämä aika tylsältä (ennen/jälkeen) mutta minä nautin tästä. Silloin nuorempana oli 1000 rautaa tulossa koko ajan sekä hirveetä säätöä ja sellasta en enää jaksais.

 

[ninnu2]

No, minulla vastuullinen työ on muuttunut vastuulliseksi äitiydeksi. Luulenpa, että dynamiikaltaan molemmat sitovat yhtä paljon henkistä ja psyykkistä energiaani. Työssä olin vastuussa muista ihmisistä, nyt yhdestä pikkuihmisestä enemmän. Työssäoloaikana mieli oli usein varattu työasioille, nyt pikkuihmisen asioille. En näe sitä muutosta suurena. Ehkä se suurin muutos tuleekin, kun palaan työelämään ja silloin energiaa pitää riittää työasioille ja pikkuihmiselleni. Mutta lapsen syntymän en koe kyllä suuremmin muuttaneen meidän elämänrytmiä. Katsotaan, mitä elämän eri elementtien yhteensovittaminen onnistuu, kun tosiaan palaan sorvin ääreen.

 

[helsu]

Heippa vielä! Kirjoitin tuolla aikaisemmin siitä miten en ole naksahtanut...ja siitä parisuhteen tärkeydestä tai siis miten tärkeää on edelleen olla yhdessä se mies ja nainen ettei tässä ruveta miehelle äidiksi, että "miten hoidat ja teet lapsen kanssa anna kun äiti neuvoo". Mutta luulen että täällä monet ymmärtää väärin ton "naksahtamisen". Kyllä minäkin sen allekirjoitan, että elämä muuttuu eikä se arki ole niin yksinkertaista kuin ennen lapsia. Ekan lapsen syntymä oli niin totaalinen muutos, että ihan pyörytti=)...mulla oli voimakas alakuloisuuskin siinä alussa jne. Mutta kyllä tietenkin elämä muuttuu ja asiat saattaa välillä pyöriä ihan siinä lapsen ympyröissä, mutta on tärkeää kuitenkin kun alun hormoonihöyryt helpottaa, että ottaa omaa aikaa ja aikaa myös parisuhteelle ja tekee välillä ihan jotain muuta kuin niitä koti/ lapsi juttuja. Muistaa että lapset ovat osa elämää ja heillä on kuitenkin se oma elämä, tämän lapsuuden kun ovat meidän "hoidossa" on vain pieni matka heidän elämässään, tietenkin tärkeä sellainen, mutta ei omaa PUOLISOA SAA Unohtaa siltikään vaikka elämä muuttuu. Kyllä sitä väsynyt on välillä, mutta normaali isä ymmärtää sen ja tukee ja auttaa silloin.

 

[mami5]

Minulla on viisi lasta joista neljä vanhinta ex-mieheni kanssa ja viides iltatähteni nykyisen mieheni kanssa ja uusioperheessä siis elellään viisikon kanssa
Ensimmäinen avioliittoni ei "kaatunut" lapsiin, vaan pikemminkin siihen, että ex-miehestäni ja minusta tuli kaverit toisillemme ja se oikea rakkaus vaan kuoli (olemme edelleen hyvät ystävät) menimme naimisiin alle parikymppisinä ja olimme liki 15 vuotta naimisissa.
Nykyisen mieheni kanssa käymme viikottain kahdestaan ulkona, vietämme pidennettyjä viikonloppuja kahdestaan ja viikon-kaksi ulkomailla käymme vain me kaksi kerran vuodessa. Omasta elämästänikään en ole luopunut, vaan pidän tiivistä yhteyttä ystäviini kuten myös mieheni.
Rakastan lapsiani, enkä koe joutuneeni luopumaan mistään vaikka he ovat elämääni tupsahtaneet, meillä jokaisella on omat tarpeemme ja niistä on hyvä pitää kiinni vaikka vanhemmaksi tuleekin
Tottakai lapsen saatuaan äiti muuttuu, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla.

 

[väsynytäiti]

Mun täytyy sanoa, että meillä ei elämässä ole juuri mitään samaa kuin ennen lasta. Niinkun tässä monet on todenneet, harrastukset jääneet täysin, ei voi koskaan nukkua, ei pääse edes suihkuun tai vessaan rauhassa. Työssä en ole, eikä ole muutenkaan paljoa aikuiskontakteja. Äitiyslomalla olevat kaverit asuvat eri paikkakunnalla ja täällä opiskelupaikkakunnallani olevat ovat aina töissä eikä heitä kiinnosta lapsiperheen elämä, huolimatta siitä että yritän olla siitä puhumatta ja nyökkäillä heidän bile- ja työjutuilleen, jotka ei eivät minua kiinnosta. Olen käynyt yhden kerran ulkona (lähes kaksivuotiaan) lapseni syntymän jälkeen, koska en saa tuttua lapsenvahtia ja mies ei ehdi tai halua (töissä tai väsynyt). Vieraalle en uskalla lasta antaa, vaikka mieli tekisi.

Lapsi on aina ollut herkkä ja helposti hermostuva. Vauvana ei voinut viedä kaupungille, koska sillä oli koliikkia ja itki vaunuissa. Isompana ei suostunut nukkumaan kuin omassa sängyssä eikä unien välissä ehtinyt mihinkään. Nyt kirkuu ja huutaa, jos joutuu olemaan rattaissa eikä pääse repimään tavaroita kaupan hyllyltä alas. Eli en pääse lapsen kanssa yhdessäkään mihinkään.

Ennen harrastin liikuntaa, kävin paljon ulkona, olin sosiaalinen, matkustelin ja viihdyin työssäni. Nyt olen sairastunut masennukseen mm. yllämainituista syistä. Joten kyllä voisi sanoa, että "jotakin" se vauvan saaminen muutti, ja että minä todellakin "naksahdin". En siksi, että haluaisin olla lapsen kanssa kotona tai että nauttisin äitiydestä, kuten alkuperäinen ilmeisesti pelkäsi tapahtuvan. Päinvastoin. Olisi ihanaa olla taas kuten ennen, miehen kanssa kaksistaan.

 

[kumiankka...]

Ennen harrastin liikuntaa, kävin paljon ulkona, olin sosiaalinen, matkustelin ja viihdyin työssäni. Nyt olen sairastunut masennukseen mm. yllämainituista syistä. Joten kyllä voisi sanoa, että "jotakin" se vauvan saaminen muutti, ja että minä todellakin "naksahdin". En siksi, että haluaisin olla lapsen kanssa kotona tai että nauttisin äitiydestä, kuten alkuperäinen ilmeisesti pelkäsi tapahtuvan. Päinvastoin. Olisi ihanaa olla taas kuten ennen, miehen kanssa kaksistaan.

No mitäs varten hankit lapsen? Olisit jättänyt hankkimatta...