S
"Surusilmä"
Vieras
Menin naimisiin useita vuosia takaperin, hullaannuin mieheen ja menimme naimisiin vuoden päästä tapaamisesta. Alussa kaikki meni hyvin, oli ristiriitoja ja vaikeuksia, mutta niistä selvittiin ja löydettiin yhteinen kieli.
Kaikki on mennyt hyvin, mies on hyvä mies, tukee ja kannustaa elämässä, mutta viime vuonna ja tänäkin vuonna sisällä on tyhjyys sen rakkauden sijasta. En koskaan suukottele, en halua intiimiä kanssakäymistä, kaikki on vaan niin tyhjää.
Pelkään että olen kadottanut tunteeni häntä kohtaan. Pienet asiat jotka ovat välillämme liian erilaisia, ovat huomaamatta nakertaneet suhdettamme. Asiat joita rakastan ja jotka ovat minulle tärkeitä, hän ei välitä niistä ja satuttaa joskus kun hän esimerkiksi huutaa ja tuhahtelee lemmikilleni. Lemmikkini on alkanut varoa häntä ja karttelee miestäni. Minua asia satuttaa, mutta mies vain sanoo ettei luulemisestaan huolimatta koskaan tottunut sen läsnäoloon, eikä tule koskaan tottumaankaan.
Kun hänellä on stressiä ja hän tarvitsee minua, hän on kuin lapsi, huutaa ja räyhää vaikka minulla on vaativia työtehtäviä. Kun hänellä vihdoin olisi aikaa viettää kanssani yhdessä, hän valitsee kaverinsa ensin. Olen jo tottunut olemaan yksin ja olemaan saamatta sitä mitä tarvitsen.
En viitsi tehdä aloitetta makuukamarissakaan, koska henkisellä puolella en koe saavani häneltä mitä tarvitsen. Miksi hänen tulisi saada siis fyysinen tyydytys kun ei pysty tyydyttämään vaimoa henkisesti.
Jokin hänessä ei herätä minussa enää tunteita. Ikäänkuin olisimme enemmän kavereita kuin rakastavaisia. En koskaan uskonut että minussa olisi kyky hakea seuraa muualta, en tietenkään pettäisi, mutta olen niin yksinäinen ja kaipaan ihmisiä lähelleni. En myöskään koskaan ajatellut että eroaisin, koska ajattelin että tämä on vain yksi kerta elämässä eikä toista tule.
Voiko tunteiden kylmeneminen ja tyhjyys sisällä olla riittävä syy eroon. Mies haluaisi lapsiakin joskus, enkä mitenkään voi kuvitella tekeväni niitä hänelle jos hän jättää minut toistuvasti yksin ja valitsee kaverinsa. Minä olen kotihengetär ja tuki sillon kun hän sitä tarvitsee. Koen että lapset jäisivät kuitenkin minun hoidettavakseni, joten epäilen etten voi tehdä niitä hänelle lainkaan. Meillä ei ole enää aikoihin ollut hauskaa yhdessä. Olenko naiivi?
Kaikki on mennyt hyvin, mies on hyvä mies, tukee ja kannustaa elämässä, mutta viime vuonna ja tänäkin vuonna sisällä on tyhjyys sen rakkauden sijasta. En koskaan suukottele, en halua intiimiä kanssakäymistä, kaikki on vaan niin tyhjää.
Pelkään että olen kadottanut tunteeni häntä kohtaan. Pienet asiat jotka ovat välillämme liian erilaisia, ovat huomaamatta nakertaneet suhdettamme. Asiat joita rakastan ja jotka ovat minulle tärkeitä, hän ei välitä niistä ja satuttaa joskus kun hän esimerkiksi huutaa ja tuhahtelee lemmikilleni. Lemmikkini on alkanut varoa häntä ja karttelee miestäni. Minua asia satuttaa, mutta mies vain sanoo ettei luulemisestaan huolimatta koskaan tottunut sen läsnäoloon, eikä tule koskaan tottumaankaan.
Kun hänellä on stressiä ja hän tarvitsee minua, hän on kuin lapsi, huutaa ja räyhää vaikka minulla on vaativia työtehtäviä. Kun hänellä vihdoin olisi aikaa viettää kanssani yhdessä, hän valitsee kaverinsa ensin. Olen jo tottunut olemaan yksin ja olemaan saamatta sitä mitä tarvitsen.
En viitsi tehdä aloitetta makuukamarissakaan, koska henkisellä puolella en koe saavani häneltä mitä tarvitsen. Miksi hänen tulisi saada siis fyysinen tyydytys kun ei pysty tyydyttämään vaimoa henkisesti.
Jokin hänessä ei herätä minussa enää tunteita. Ikäänkuin olisimme enemmän kavereita kuin rakastavaisia. En koskaan uskonut että minussa olisi kyky hakea seuraa muualta, en tietenkään pettäisi, mutta olen niin yksinäinen ja kaipaan ihmisiä lähelleni. En myöskään koskaan ajatellut että eroaisin, koska ajattelin että tämä on vain yksi kerta elämässä eikä toista tule.
Voiko tunteiden kylmeneminen ja tyhjyys sisällä olla riittävä syy eroon. Mies haluaisi lapsiakin joskus, enkä mitenkään voi kuvitella tekeväni niitä hänelle jos hän jättää minut toistuvasti yksin ja valitsee kaverinsa. Minä olen kotihengetär ja tuki sillon kun hän sitä tarvitsee. Koen että lapset jäisivät kuitenkin minun hoidettavakseni, joten epäilen etten voi tehdä niitä hänelle lainkaan. Meillä ei ole enää aikoihin ollut hauskaa yhdessä. Olenko naiivi?
