Naimattomuusongelma

[suolikaaso]

Häät ovat inhottavimpia tapahtumia suvussa ja lähipiirissä.
Jokin paras kesälauantai tai -sunnuntai menee vituiksi, kun pitää lähteä kraka kaulassa ja puku päällä seuraamaan jonkin kesämorsiamen ja hänen lähipiiriinsä kuuluvan kaasolauman sisäänlämpiävää hömppää.
Pitää kuunnella muistotilaisuudessa epämusikaalisten serkkutyttöjen ja poikien esityksiä, myötähäpeästä kankeana katsella vastenmielistä "tuttu-juttu"-leikkiä ja katsella morsion "nerokkaan" nörttiveljen editoimaa PowerPoint-esitystä morsiusparin vauva- ja rippikuvista nykypäivään.
Sitten vielä kaikenmaailman sukkanauhanriisumiset, kimpunheitot ja morsiamenryöstöt pakkokolehtilunnaineen. Päivä pilalla ja seuraavakin viikko.
Kaikki yhden kuohuviinilasin voimalla. Kun saisi edes kunnon viinaa - ja paljon. Niinkuin ennen vanhaan häissä. Kele!

 

[Totuus on ehkä yksinkertaisempi]

Jokainen päättää itse millaisessa parisuhteessa haluaa elää. Ongelma siitä tulee vasta kun toinen haluaa virallistaa suhteen avioliitoksi ja toinen haluaa vaan asustella yhdessä ilman minkäänlaista suhteen virallistamista. Naisten avioliittohalua usein väheksytään ja heitä neuvotaan olemaan haluamatta typeriä prinsessajuhlia ja syyllistetään että haluavat vain pallon miehen jalkaan. Kukaan ei syyllistä miehiä naisen avoliitossa elämiseen pakottamisesta. Tavallaan loogista kai koska naisen ei olisi mikään pakko muuttaa samaan kämppään sen miehen kanssa ennen häitä. Mutta miksi miehen tarpeet ja tunteet pitäisi aina asettaa tässä suhteessa etusijalle?

Maalaisjärjellä on selvää että jos toinen osapuoli vastustaa aktiivisesti avioliiton solmimista, hän ei syystä tai toisesta halua kyseistä partneriaan lailliseksi aviopuolisokseen. Kaikenkarvaisia syitä esitetään, mutta se todellinen syy on luultavasti yksinkertaisempi kuin mikään tekosyy. Jopa miehet itse tunnustavat tämän ystävilleen, ei vain ollut se oikea ihminen. Mies pystyy vallan mainiosti elämään vuosia avoliitossa mukiinmenevän naisen kanssa, mutta julkisesti ja virallisesti avioliittoon astuminen kolkuttaa jo omaatuntoa niin paljon että useimmilla ei pokka siihen riitä. Tietäisivät huijaavansa sekä itseään että naista.

 

[naimaton elli]

Vieläkään ei tahdota ymmärtää sitä, että ihmiset ovat erilaisia. Miksi naisilla on oikeus ja tarve puskea kaikki miehet samaan muottiin?

 

[ainokainen]

Kyllä sillä sormuksella vaan On aika maagisia voimia, ja se Arvottaa naista ja miestä, se kertoo, kuka Sinä olet, ennenkaikkea mitä oikeuksia lain mukaan sinulla on aviopuolisona.

Toisen asunto, viittasin tähän tekstinpätkään kun epäilin että kirjoitat piloillasi. Ilmeisesti olit kuitenkin ihan tosissasi.

Minusta naisen omanarvontunto on hirveän alhaalla, jos se on miehen varassa. Surullista.

Puhuinko omanarvontunnosta? En puhunut siitä, että saan kiksejä timantista, vaan siitä, että sormus kertoo arvoistani, että olen avioliitossa ja uskon sen arvoihin. Avoliittolainen ei usko samoihin arvoihin.

Toisen asunto, sanoit tuossa ihan selvästi että avioliitto arvottaa naista. Tarkoititko siis kuitenkin oikeasti niin, että se kertoo naisen arvoista? Koska nuohan ovat kaksi ihan eri asiaa.

 

[emeralda (ap)]

Ap kommentoi kysyjille, eli häähässäkkäkö miestä pelottaa:

En kaipaa isoja häitä, enkä välttämättä edes pieniä, maistraatissa piipahdus ja kahvit vanhemmille ja sisaruksille riittää aivan hyvin minulle. Itse asiassa mies on sanonut, että hänestä häiden kuuluu olla isot (ei törsäys- ja näyttävyysmielessä, vaan siten, että on paljon vieraita). Eli hän voisi kuvitella viettävänsä häitä oikein isosti, mutta ei halua siihen avioliittoon. Kuten sanottua, en ole missään vaiheessa mankunut tai painostanut miestä naimisiin, vaan olen tätä asiaa itsekseni päässäni pohtinut, sekä asiallisesti kysynyt.

Toisin sanoen, selkeä johtopäätös on, ettei hän halua avioon minun kanssani. Kuitenkin suhteemme on todella hyvä, mies epäilemättä rakastaa minua (sanat ja teot puhuvat puolestaan). Eli 1) joko olen hänelle se mukiinmenevä nainen, jonka kanssa aika kuluu kunnes joku vie todella jalat alta - tai 2) hän pitää avoliittoa yleensäkin ihan "riittävänä" parisuhdemuotona, eikä olisi menossa naimisiin kenenkään kanssa. Tuo hääpuhe tietenkin vihjaa, että veikkaus nro 1 on lähempänä totuutta. Tietenkin haluaisin itse olla se "knock-out" eli se, jota mieheni ei voi kuvitella päästävänsä käsistään. Mutta toisaalta luulen, että sellaista naista ei olekaan, joka pystyisi superrationaalisen mieheni pään pyörryttämään niin, että hänestä sukeutuisi nykyistä romanttisempi, häitä hinkuva romeo.

Niinpä olen ajatellut, että yhteiselomme sujuu harmonisesti näin avoliitossakin, ja mies ehkä tulee avioliittoajatuksiin myöhemmin. Jos ei tule ja asia edelleen kalvaa mieltäni (ettei hän halua kanssani naimisiin), lähden. Tällä hetkellä suhdetilanne on hyvä näinkin, joten miksi erota turhaan. Ja jos nyt joku kommentoi, että pitäisi jättää mies heti, että ehdin löytää aviomiehen "ajoissa" lapsenteko- ym. mielessä, niin ei minun ole mitenkään pakko päästä naimisiin tai perustaa perhettä, pärjään oikein hyvin itsellisenäkin ja vaikka adoptoin lapseni jos siltä tuntuu.

 

[naimaton elli]

Ap kommentoi kysyjille, eli häähässäkkäkö miestä pelottaa:

En kaipaa isoja häitä, enkä välttämättä edes pieniä, maistraatissa piipahdus ja kahvit vanhemmille ja sisaruksille riittää aivan hyvin minulle. Itse asiassa mies on sanonut, että hänestä häiden kuuluu olla isot (ei törsäys- ja näyttävyysmielessä, vaan siten, että on paljon vieraita).

Oletko ajatellut asiaa niin, että ehkä hän nimenomaan pelkää niitä omia ajatuksiaan isoista häistä? Jos on omassa päässään ajatellut, että jonkin asian kuuluu mennä tietyllä tavalla, niin varmasti onnistuminen siinä pelottaa ja stressaa.
Oletko kysynyt, kuuluuko oikeasti hänen mielestään häiden olla isot vai kuuluuko niiden olla isot vain siksi, kun muillakin on? Onko kyse kilpailuvietistä? Miksi sinne pitää saada paljon ihmisiä?

Oletko miehesi kanssa puhunut omista ajatuksistasi tai hänen ajatuksistaan? Entä jos antaisit miehesi lukea tämän keskustelun?

 

[emeralda (ap)]

Ap kommentoi jälleen: Muuten, jätin tarkoituksella alussa sanomatta, että mies on 26 ja minä 27. Halusin välttää sen, että kaikki kommentoivat vain nuorta ikäämme, eivätkä puutu ollenkaan varsinaisiin kysymyksen sisältöihin. Iästä johtuen olen aivan hyvin valmis odottelemaan muutaman vuoden miehen mahdollista mielenmuutosta. Jos mieli ei muutu, on sitten minun ongelmani tehdä lopulliset johtopäätökset sen pohjalta, koenko itse naimisiinmenon ehdottoman tärkeäksi suhteen jatkon kannalta, vai "tyydynkö" avoliittoon.

Naimaton elli, todella hyviä kysymyksiä. Enpä ole ajatellut tuolta kantilta yhtään. Yksi syy, miksi miestä avioliitto niin ahdistaa, on varmaan kuvitelma, että elämä kulkee sitten yhtä ainoaa raidetta pitkin niinkuin muillakin: kaksi lasta, talo, tila-auto ja koira... Mies haluaisi matkustella (kuten minäkin) ja asua vielä ulkomailla (kuten minäkin), ja luulenpa, että hän jostain syystä kuvittelee noiden haaveidensa häviävän avion myötä. Näin ei tietenkään tarvitse olla. Naimattoman ellin kysymyksistä tajusin, että enpä kyllä ole miehelle sanonut, mitä itse avioelämältä odotan ja että noita haaveita voi toteuttaa aivan yhtä hyvin naimisissa ollessakin!

 

[minsuke]

Kysymyksen voisi esittää toisin päin: Miksi joillain naisilla on pakkomielle avioliitosta? Eihän se suhde siitä mihinkään muutu, vaikka pappi sanoo aamen ja laitetaan nimet paperiin.
Häiden verran köyhtyy tietysti.

Kyllä se muuttuu. Silloin ollaan lain edessä pari. Avopari on toisilleen lain mukaan kaksi vierasta ihmistä. En nyt viitsi taas kaikkea luetella, mutta esimerkiksi jos kumppani kuolee, on ihan eri asia olla naimisissa kuin avoliitossa.

Itselleni on aina ollut selvää, että menen naimisiin kun "se oikea" osuu kohdalle. Exän kanssa en tietenkään voinut mennä, vaikka hän olisi halunnut, koska en kokenut että hän olisi se kenen kanssa elämäni jakaisin. Mielestäni kihloihin tai naimisiin ei pidä mennä kevein perustein.

Nyt ollaan oltu nykyisen kumppanin kanssa 7 vuotta yhdessä ja meillä on häät ensi kesänä. Tämä on juuri oikea ajankohta. Muistan, kuinka toivoin kihlausta salaa jo parin vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta silloin se olisi kyllä ollut liian pian. Menimme kihloihin oltuamme melkeen viisi vuotta yhdessä, tai siis silloin mies vihdoin kosi, pyysi vaimokseen. Aluksi suunnittelimme häitä jo seuraavalle kesälle, mutta kyllä tämä on parempi näin. Olemme päässeet suhteessamme seesteiseen vaiheeseen ja oppineet tuntemaan toisemme ihan eri tavalla kuin vielä vuosi-kaksi sitten. Juuri nyt on sopiva aika

PS. emme muuttaneet yhteen ennen kuin hääpäivä oli sovittu. Se oli minulta ihan tietoinen valinta. Jos muuttaa yhteen, ostaa yhteisen asunnon ja tekee vielä pari tenavaa laittaen ne miehen nimelle, voi olla varma, ettei "ikinä pääse naimisiin". Tein miehelle selväksi, että yhteen ei muuteta ennen kihloja eikä lapsia tehdä ennen papin aamenta. Ei siinä sitten auta pyristely, jos mies haluaa suhteessa edetä, on "pakko" mennä naimisiin.

 

[enmie]

PS. emme muuttaneet yhteen ennen kuin hääpäivä oli sovittu. Se oli minulta ihan tietoinen valinta. Jos muuttaa yhteen, ostaa yhteisen asunnon ja tekee vielä pari tenavaa laittaen ne miehen nimelle, voi olla varma, ettei "ikinä pääse naimisiin". Tein miehelle selväksi, että yhteen ei muuteta ennen kihloja eikä lapsia tehdä ennen papin aamenta. Ei siinä sitten auta pyristely, jos mies haluaa suhteessa edetä, on "pakko" mennä naimisiin.

Eli toisin sanoen lievästi kiristit miehesi naimisiin kanssasi.

 

[minsuke]

PS. emme muuttaneet yhteen ennen kuin hääpäivä oli sovittu. Se oli minulta ihan tietoinen valinta. Jos muuttaa yhteen, ostaa yhteisen asunnon ja tekee vielä pari tenavaa laittaen ne miehen nimelle, voi olla varma, ettei "ikinä pääse naimisiin". Tein miehelle selväksi, että yhteen ei muuteta ennen kihloja eikä lapsia tehdä ennen papin aamenta. Ei siinä sitten auta pyristely, jos mies haluaa suhteessa edetä, on "pakko" mennä naimisiin.

Eli toisin sanoen lievästi kiristit miehesi naimisiin kanssasi.

En sanoisi tätä kiristämiseksi. Oliko ennen vanhaan kaikki avioliitot kiristettyjä, kun yhteen ei kertakaikkiaan ollut soveliasta muuttaa ilman että ollaan naimisissa? Onko se kiristämistä, jos sanoo, ettei halua lapsia jos ei olla naimisissa? Minusta se on vain periaate. Ei kaikkeen pidä suostua, minusta ihmisellä pitää olla joitain periaatteita joiden mukaan elämänsä elää. Ja minulla oli jo yksi avoliitto takana. En halunnut enää muuttaa yhteen vain jakaaksemme tavaramme ja hajottaaksemme kotimme. Halusin, että suhteemme on varmemmalla pohjalla, että olisimme molemmat tosissamme ennen kuin yhteen muutamme. Ei minulla ollut kiire, yksinkin on kiva asua. Sen sijaan tavaroita ei ole mukava jakaa, kotia ei ole mukava rikkoa, ei ole kivaa aloittaa uudelleen tyhjästä.

Ei ajokorttia ennen kuin olet 18, ei jälkiruokaa ennen kuin pääruoka on syöty, ei olutta ennen klo 9, ei seksiä ennen kuin tunnetaan, ei yhteistä kotia ennen kuin tiedetään olevamme samoilla linjoilla suhteessamme, ei lapsia ennen avioliittoa, ensin sitoudutaan toisiimme, sitten vasta lapsiin... Kiristämistäkö vai sittenkin vain hyviä elämän pelisääntöjä?

 

[naimaton elli]

Sen sijaan tavaroita ei ole mukava jakaa, kotia ei ole mukava rikkoa, ei ole kivaa aloittaa uudelleen tyhjästä.

Eipä niin. Yhtä inhottavaa se on avioeron kuin avoeronkin jälkeen.

 

[ei kiire naimisiin]

Kyllä se muuttuu. Silloin ollaan lain edessä pari. Avopari on toisilleen lain mukaan kaksi vierasta ihmistä. En nyt viitsi taas kaikkea luetella, mutta esimerkiksi jos kumppani kuolee, on ihan eri asia olla naimisissa kuin avoliitossa.

Jaa tuo nyt riippuu siitä missä asuu. Asun itse avoliitossa Ruotsissa, ja täällä avoparia ei lueta "toisilleen vieraiksi ihmisiksi" lain edessä. Olen mm. oikeutettu puolikkaaseen asunnostamme jonka hän on ostanut. Avoparille on suotu oikeuksia jotta kukaan ei jää tyhjän päälle avoeron sattuessa. Eikös se laki ole Suomessakin muuttumassa... Sitä ennen voi muuttaa vaikka Ruotsiin.

PS. emme muuttaneet yhteen ennen kuin hääpäivä oli sovittu. Se oli minulta ihan tietoinen valinta. Jos muuttaa yhteen, ostaa yhteisen asunnon ja tekee vielä pari tenavaa laittaen ne miehen nimelle, voi olla varma, ettei "ikinä pääse naimisiin". Tein miehelle selväksi, että yhteen ei muuteta ennen kihloja eikä lapsia tehdä ennen papin aamenta. Ei siinä sitten auta pyristely, jos mies haluaa suhteessa edetä, on "pakko" mennä naimisiin.

Ja höpö höpö! Minä muutin mieheni kanssa yhteen puolen vuoden seurustelun jälkeen, parin kuukauden yhdessä asumisen jälkeen alkoi sitten mankuminen että naimisiin, naimisiin, miehen puolelta siis. Minulla ei ole mitään suurempaa halua tai kiirettä naimisiin, mutta kihloissa nyt olemme kuitenkin. Siis MIEHEN aloitteesta. Riippuu siis miehestä, ja tietysti siitäkin rakastaako hän vai ei.

 

[minsuke]

Jaa tuo nyt riippuu siitä missä asuu. Asun itse avoliitossa Ruotsissa, ja täällä avoparia ei lueta "toisilleen vieraiksi ihmisiksi" lain edessä. Olen mm. oikeutettu puolikkaaseen asunnostamme jonka hän on ostanut. Avoparille on suotu oikeuksia jotta kukaan ei jää tyhjän päälle avoeron sattuessa. Eikös se laki ole Suomessakin muuttumassa... Sitä ennen voi muuttaa vaikka Ruotsiin.

Minä toivon, että noin typerä laki ei koskaan tule Suomeen, ei ainakaan niin kauaa kun miehen ja naisen yhteiselo katsotaan automaattisesti avoliitoksi. Exän kanssa asuin "avoliitossa" (inhosin sitä sanaa, kuin myös avovaimo-sanaa), siis olimme pari, joka asui yhdessä ja siksi meidän katsottiin olevan avoliitossa. Ainakaan minun puoleltani tämän ei ollut koskaan tarkoitus olla mitenkään "ikuista" tai edes pysyvää. Hän oli sillä hetkellä ok, mutta tiesin aina etten tule hänen kanssaan elämääni kovin pitkään jakamaan. Minusta siinä ei olisi ollut mitään järkeä, että minun olisi tällaisen suhteen päättyessä vielä pitänyt antaa puolet rahoistani hänelle.

Minusta avopareilla ei todellakaan tulisi olla mitään oikeutta toistensa omaisuuteen jos ilman kohtuutonta vaivannäköä ei voi asua yhteistaloudessa ilman että se olisi mikään liitto. Ehkä eri juttu, jos parilla on lapsia, ainakin minun mielestäni se on jo melkoinen sitoumus - isompi kuin mikään liitto, mutta se on mielestäni sitoumus vain lasta kohtaan. Eipä edes ihmisillä, joilla on yhteisiä lapsia tarvitsisi minun mielestäni välttämättä olla mitään vastuuta toisistaan, ainoastaan lapsistaan, jos ei mitään vastuuta tai liittoa halua. Minusta ihmisillä tulee olla oikeus elää ilman mitään liittoja tai sopimuksia yhteisvastuullisuudesta toisiaan kohtaan. Eri juttu sitten, jos tällaisesta vastuusta sovitaan yhdessä ja vastuuta halutaan ottaa.

 

[ainokainen]

Halusin, että suhteemme on varmemmalla pohjalla, että olisimme molemmat tosissamme ennen kuin yhteen muutamme. Ei minulla ollut kiire, yksinkin on kiva asua. Sen sijaan tavaroita ei ole mukava jakaa, kotia ei ole mukava rikkoa, ei ole kivaa aloittaa uudelleen tyhjästä.

Kiva että nämä ratkaisut ovat toimineet sinulla. Itse en ikinä voisi kuvitellakaan meneväni naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa en ole ensin asunut yhdessä vähintään pari vuotta. Yhteinen arkihan sen suhteen laadun vasta paljastaa. Anteeksi vaan mutta en sanoisi että suhteenne on varmalla pohjalla, jos teillä ei ole mitään kokemusta arjen vastuun jakamisesta.

Siitä olen samaa mieltä, että kotia ei ole kiva rikkoa eivätkä erot ole koskaan mukavia. Avioerot ovat erityisen epämukavia, koska niihin liittyy kaikkea ikävää juridista säätämistä, kuten omaisuuden ositus.

 

[orxi]

Avoliitto taitaa tulla juridisesti päteväksi (lainmuutoksen myötä) siihen, että avopuolisolle tulee oikeus periä avopuoliso - mikäli toinen kuolee aiemmin.

Tämmöistä olen jostain lukenut ja kuullut - että perimisoikeuden takia ei vissiin avioliittoon sitten enää kenenkään kannata mennä - jos on riittävän kauan avoliitossa.

Siitä en sitten tiedä - että miten on - jos kuolleelta avopuolisolta jää velkaa jonnekin - joutuuko elossa oleva vastaamaan kuolleen veloista ja velvoitteista?

Tietääköhän kukaan - et miten se uusi laki oikeen on kaavailtu olevan?

Saattaa olla niin, että enää ei ole mitään syytä edes mennä avioliittoon - kun avoliittolaisetkin pian rinnastetaan avioliittolaisiksi juridisesti.

Itse olen vuosi sitten myynyt taloni,ja olemme ostaneet uuden.mutta yllätyksenä tuli tieto,jotta rahoista jotka sain ja sijoitin,menee puolet avopuolisolle automaattisesti ,kun on kaksivuotta asuttu saman katon alla.Avopuoliso ei suostu allekirjoittamaan ehtolappua pankissa. Verotoimistosta tulleissa taloa koskevissa papereissa lukee yhtymä.Olen maksanut myös itselleni eläkevakuutusta 6 v. ja sitä ei voi lakkauttaa muutekuin jos avopuoliso kuolee,en kyllä ymmärrä miten tämä minun säästämä eläke liittyy avopuolisoon ,kun ei hän ole sitä maksanut.Rahat jotka olen sijoittanut ovat minun selkärangasta revitty. Olenkin päättänyt pitää rahat ja lähteä muualle asumaan.

 

[ap palaa päivittämään]

Ap kommentoi kysyjille, eli häähässäkkäkö miestä pelottaa: En kaipaa isoja häitä, enkä välttämättä edes pieniä, maistraatissa piipahdus ja kahvit vanhemmille ja sisaruksille riittää aivan hyvin minulle. Itse asiassa mies on sanonut, että hänestä häiden kuuluu olla isot (ei törsäys- ja näyttävyysmielessä, vaan siten, että on paljon vieraita).

Oletko ajatellut asiaa niin, että ehkä hän nimenomaan pelkää niitä omia ajatuksiaan isoista häistä? Jos on omassa päässään ajatellut, että jonkin asian kuuluu mennä tietyllä tavalla, niin varmasti onnistuminen siinä pelottaa ja stressaa. Oletko kysynyt, kuuluuko oikeasti hänen mielestään häiden olla isot vai kuuluuko niiden olla isot vain siksi, kun muillakin on? Onko kyse kilpailuvietistä? Miksi sinne pitää saada paljon ihmisiä? Oletko miehesi kanssa puhunut omista ajatuksistasi tai hänen ajatuksistaan? Entä jos antaisit miehesi lukea tämän keskustelun?

Ap tilittää jatkoa tapahtumille: kosinta tipahti ihan odottamatta tässä päivänä muutamana! Tosin ei erityisen romanttisesti mutta käytännönläheiseltä mieheltä turha odottaa ruusu suussa parvekkeelle kiipeämistä.

Halusin nostaa ketjun vielä esille, kun ketjussa oli niin paljon "he's not that in to you" kommentteja (tosin itsekin sitä surkeana ounastelin...). Ei se aina ole niin mustavalkoista näköjään, mieskin voi olla aika arvaamaton olio ja naimattomuuden syyt jotain aivan muuta kuin rakkauden puute.

Naimaton elli, osuit naulan kantaan, tosi tarkkanäköistä! Miestä on ilmeisesti pelottanut ja ahdistanut juuri tuo "muotin mukaan" meneminen, eli häät tietyllä tavalla pitäen, sen jälkeen jonnekin kaupungin liepeille omakotitaloon perheellistymään ja kohta on lapsia, koiria, volvoja ja pihakeinuja nurmikot pullollaan... Tällaista elämää ei kumpikaan kuitenkaan vielä halua, vaan esim. kiertää maailmaa - mies jotenkin kuvitteli, että naimisissa ollessa ei voi noita yhteisiä unelmia toteuttaa, vaan pitää alkaa toteuttaa jotain suvun ja perinteiden asettamaa, KUVITELTUA yllämainittua kaavaa, koska niin muutkin näyttävät elävän.

Häistä vielä: miestä on myös ahdistanut juuri nuo isot juhlat ja keskipisteenä oleminen. Hänelle ei jostain syystä ole juolahtanut mieleen, että naimisiin voi mennä ihan kahdestaan maistraatissa, eikä tarvita mitään isoa numeroa. Hän ilmeisesti oletti, että minä haluaisin juhlia prinsessana, hääohjelmien vankkumaton tuijottelija kun olen Näillä näkymin avioituminen hoituu maistraatissa ja isommat juhlat pidetään vaikka myöhemmin, jos siltä alkaa tuntua.

 

[Mies_82]

Hyvä, että pääsit naimisiin.

Toit hyvin esille syitä, miksi miehet eivät aina halua naimisiin. Ensinnäkin sen sormuksen pujottaminehan sormeen on vain rituaalia, symboli, lupaus (=velvoite). Ei se rakenna parisuhdetta uudelle tasolle.

Naisille avioliitto kai tarkoittaa turvaa, vakiintumista, perhettä, läheisyyttä, ehkä lapsuuden haaveen täyttymys jne.

Miehelle se usein kuulostaa joidenkin vapauksien tai oikeuksien menetykseltä, lisävastuiden ja velvoitteiden lisääntymiseltä (esim lapsien hankkiminen ja hoitaminen), stressiä, usein lisää taloudellisia kuluja (varsinkin mahdollisen eron sattuessa.)