Muutto miehen luo

[totuudentorvi]

Kolme hänelläkin, ja vuosia ne ovat kestäneet. Alle nelikymppisiä olemme ja nuoripari siinä mielessä, että olemme olleet vasta noin vuoden yhdessä. Ehkä en erojen syihin tässä mene, ja ehkä kysyitkin retorisesti. Enpä minä meidän suhteen kestämisestä osaa tietenkään mitään sanoa.. ehkä olisi hyvä seurustella useampi vuosi ennen yhteenmuuttoa, mutta eipä tässä toisaalta nuorrukaan enää. Suhde on alusta asti vaan tuntunut oikealta meistä molemmista, siis rakkautta ensisilmäyksellä

Yhteenmuutto kannattaa tehdä mahd. pian. Oli sitten kenen vain asunto - näitä järjestelyjä voi muuttaa myöhemmin.

Toisen oppii vain tuntemaan vain kun katselee toista 24/7. Joku kepeä vkl-seurustelu ja parit leffassa ja pitsalla käymiset ei riitä siihen että toisen oppisi tuntemaan.

 

[Rasite]

Anoppi taitaa olla sitä mieltä että nyt olisi löytynyt sellainen tyttö pojalleen, jonka itsekin siihen taloon hyväksyy - monenlaista hiihtäjää siellä on majaillut, ja jos silloinkaan anopilla tai suvulla ei ole ollut mitään sanomista niin tuskin nytkään. Eli talo on siis miehen, vaikka tietenkin tunnearvoa on myös hänen äidilleen lapsuudenkodista. Yritän pohdiskella itsekseni, miksi tuo omistusasia olisi niin tärkeä minulle, tai onko oikeasti. Ehkä haluan vain pitää kovasti kiinni siitä, että en ole vain yksi muista ja että jos sinne muutan, niin sitten oikeasti ollaan tosissaan ja talo on myös minun kotini. Aikaisintaan muutto voisi olla ajankohtainen kesällä. Joku kirjoitti aiemmin, että mieti missä viihdyn parhaiten, siellä on kotini. Tällä hetkellä viihdyn miehen luona ja omassa kotonani tunnen oloni lähinnä yksinäiseksi. En jaksa omassa kotona enää edes siivota, miehen luona kyllä.

Ehkäpä se ratkaisu ja vastaus tulee jossakin vaiheessa. Sitten "tietää" kun sen aika on.

Tämä puheenvuorosi kertoo aika paljon. Se vahvistaa sitä, mitä tuossa edellä sinulle kirjoitin suvun tunteista yms. sen kautta tulevasta. Tunnearvot ovat ihmeen painavia ja tuntuvat antavan oikeutta monenlaiseen puuttumiseen. Siitä minulla on omakohtaista kokemusta. Ikäviä ja vuosia kestäneitä. Ihan ensimmäinen lause paljastaa myös seikan, jonka merkitys avautuu sinulle vasta ajan kanssa. Älä siis anna tuon kuvitelman johtaa itseäsi ruusuisiin kuvitelmiin. Edeltäjäsi ovat todennäköisesti muuttuneet "hiihtäjiksi" vasta sitten, kun suhde on mennyt karille.

Muista nyt pitää harkinta ja järki päässä, äläkä anna tunteen liiaksi viedä, kun taloudellisia ratkaisuja teet. Vuokraa asuntosi ja sisusta sekä siivoa uusi koti itsellesikin tutuksi. Se on riittävä panostus tässä vaiheessa, eikä sitä tarvitse missään tilanteessa koskaan katua.

 

[Vapaa!]

Minä muutin vuokra-asunnostani miehen omistamaan asuntoon, jossa hän oli asunut entisen vaimonsa kanssa. Maksoin miehelle vuokraa asumisesta. SUURI VIRHE! En tuntenut paikkaa kodikseni koskaan. Koko asunto ja käytänteet muistuttivat entisestä elämästä. Piha ja koko asunto jokaista kaapinovea ja kaakelia myöten oli entisen vaimon ja miehen suunnittelemaa. Kaappien perältä löytyi vanhoja juttuja ja naapurit kyselivät ex-vaimon perään. Sinnittelin kaksi vuotta ja häivyin. Muutin pieneen omaan asuntoon ja tuntuu että voin hengittää taas. Nyt ollaan hankkimassa yhteistä kotia, mikä olisi pitänyt tehdä alusta asti. En enää ikinä tee vastaavaa virhettä uudestaan enkä suosittele samaa kenellekään. Mies lyhensi koko yhdessäoloajan omaa lainaansa ja teki asuntoon liittyvät päätökset minun ollessa urpo maksaja! Mutta kaikesta oppii ja nyt saan sen yhteisen kodin. Ja pölinät sukutaloista on yhtä p...aa jos sinusta oikeasti välitetään.

 

[paremmilla vesillä]

Minä muutin vuokra-asunnostani miehen omistamaan asuntoon, jossa hän oli asunut entisen vaimonsa kanssa. Maksoin miehelle vuokraa asumisesta. SUURI VIRHE! En tuntenut paikkaa kodikseni koskaan. Koko asunto ja käytänteet muistuttivat entisestä elämästä. Piha ja koko asunto jokaista kaapinovea ja kaakelia myöten oli entisen vaimon ja miehen suunnittelemaa. Kaappien perältä löytyi vanhoja juttuja ja naapurit kyselivät ex-vaimon perään. Sinnittelin kaksi vuotta ja häivyin. Muutin pieneen omaan asuntoon ja tuntuu että voin hengittää taas. Nyt ollaan hankkimassa yhteistä kotia, mikä olisi pitänyt tehdä alusta asti. En enää ikinä tee vastaavaa virhettä uudestaan enkä suosittele samaa kenellekään. Mies lyhensi koko yhdessäoloajan omaa lainaansa ja teki asuntoon liittyvät päätökset minun ollessa urpo maksaja! Mutta kaikesta oppii ja nyt saan sen yhteisen kodin. Ja pölinät sukutaloista on yhtä p...aa jos sinusta oikeasti välitetään.

Olipa ikävä kokemus. Ikäviä naapureitakin vielä.

Itse muutin 8 vuotta sitten miehen ja eksänsä rakentamaan taloon. Ennen eroa vaimo ja lapset jäi taloon miehen muuttaessa muualle. Sinä aikana tutustuttiin.

Melko pian sen jälkeen exvaimo halusi muuttaa pois ja mies ostaa talon vaimolta. Minullakin oli muutto edes niihin aikoihin joten ilman kummempia murheita mies osti exän ulos talostaan ja me muutettiin siihen. Ainoa joka meitä kohtaan kiukutteli oli exä. Talossa ei olisi saanut tehdä remonttia, eikä olisi saatu heittää pois heidän entisiä huonekaluja jotka exä oli jättänyt. Mies halusi kaikesta eroon. Jotenkin vain exä ja lapset syytti minua lasten lapsuuden kodin rikkomisesta. Kuitenkin remontissa huomioitiin lasten oleskelu ja heidän huoneet sisustettiin heidän toiveiden mukaan.

Naapurit suhtautui minuun ihanasti. Myöhemmin selvisi ettei exä ollut heidän kanssa juurikaan tekemisissä. Ystävystyin naapureiden kanssa tosi pian.

Rahatilanne oli kuitenkin se ettei miehellä yksin ollut varaa kaikkeen siihen remonttiin mitä hän halusi (ja minäkin) joten mies möi minulle talosta osuuden. Koska en suostunut rahoittamaan mikä ei ollut omaani. Siinä vaiheessa lapset suuttui isälle ja minulle, jotain "äidin väheksymistä" tai jotain ihan ihmeellistä. Lapset ei koskaan käyneet siellä kun olin kotona. Vain jos olin poissa. Se risoi miestä tosissaan. Pidimme talosta, kun oltiin se jo rempattukin.

Tultiin siihen tuokseen että myydään talo ja ostetaan puhtaalta pöydältä oma. Ostettiin vähän pienempi, paritalo, kun vain toinen lapsista alkoi oleskella sopiksen mukaisesti meillä. Uusi talo ilmeisesti helpotti lastenkin elämää. Ajan mittaan kumpikin lapsista leppyi. Saatiin vielä iltatähti vauvakin Tieto lapsesta oli exälle katastrofi ja syytteitä aiempien lasten hylkäämisestä valui postiluukusta ja puhelimesta. Lapset puuttui siinä vaiheessa äitinsä käytökseen ja saivat exän luovuttamaan meidän suhteen. Jätti meidät rauhaan. Elämä on nyt muutaman vuoden ollut aivan ihanaa. Jos näin uskaltaa sanoa.

 

[Bullshittiä]

Anoppi taitaa olla sitä mieltä että nyt olisi löytynyt sellainen tyttö pojalleen, jonka itsekin siihen taloon hyväksyy - monenlaista hiihtäjää siellä on majaillut, ja jos silloinkaan anopilla tai suvulla ei ole ollut mitään sanomista niin tuskin nytkään. Eli talo on siis miehen, vaikka tietenkin tunnearvoa on myös hänen äidilleen lapsuudenkodista. Yritän pohdiskella itsekseni, miksi tuo omistusasia olisi niin tärkeä minulle, tai onko oikeasti. Ehkä haluan vain pitää kovasti kiinni siitä, että en ole vain yksi muista ja että jos sinne muutan, niin sitten oikeasti ollaan tosissaan ja talo on myös minun kotini. Aikaisintaan muutto voisi olla ajankohtainen kesällä. Joku kirjoitti aiemmin, että mieti missä viihdyn parhaiten, siellä on kotini. Tällä hetkellä viihdyn miehen luona ja omassa kotonani tunnen oloni lähinnä yksinäiseksi. En jaksa omassa kotona enää edes siivota, miehen luona kyllä.

Ehkäpä se ratkaisu ja vastaus tulee jossakin vaiheessa. Sitten "tietää" kun sen aika on.

Älä ikinä muuta tuohon kuvioon, itse sen virheen tein.
Sen lisäksi, että miehen lapset odottavat talon pysyvän aina samana, sitä tekee myös anoppisi. Ennen pitkää, kuherruskuukauden mentyä. Mieheni talo on iso ja siellä on edelleen makuuhuone, jonka hän on tehnyt exänsä kanssa, entisessä kunnossa. Miehen mielestä sitä ei ole tarve muuttaa. Minä en sinne halunnut, vaan otimme toisen huoneen makuuhuoneeksemme. Mutta tuo "Mirjan pyhättö" kaivelee mieltäni, pidä aina oven suljettuna, en siivoa, en tee siellä mitään. Vieraat pistän sinne joskus yöpymään.
Suku on muutenkin rasitus. Tulevat tänne kuin kotiinsa, pyytämättä, kutsumatta. Kauempana asuvat lomiksi, minulta mitään kysymättä.
Viisi vuotta olen tätä sirkusta katsellut ja nyt saa riittää. Mikä hyvänsä luukku tuntuisi nyt paremmalta vaihtoehdolta. Mies ei tietenkään voi täältä lähteä, ainakaan niin kauan kuin anoppi elää.

Kiitän viisauttani muuttotilanteessa, että ostin omilla rahoillani sijoitusasunnon, joka on vuokralla. Nyt minulla on edes jotain ihan omaa, jonka voin realisoida ja hankkia oman kodin.

Myös täällä on ollut avioeron jälkeen vaimokokelaita, useampia. Kaikki ovat lähteneet ja ymmärrän oikein hyvin syyn.
Vaikeuksia tulee elämässä eteen ihan muutenkin, ei niihin tarvitse kenenkään itseään tieten tahtoen ajaa.
Eli hanki mies, joka ei ole kiinni talossa vaan vapaa elämään omaa elämäänsä.

 

[Tarinasi]

Olipa ikävä kokemus. Ikäviä naapureitakin vielä.

Itse muutin 8 vuotta sitten miehen ja eksänsä rakentamaan taloon. Ennen eroa vaimo ja lapset jäi taloon miehen muuttaessa muualle. Sinä aikana tutustuttiin.

Melko pian sen jälkeen exvaimo halusi muuttaa pois ja mies ostaa talon vaimolta. Minullakin oli muutto edes niihin aikoihin joten ilman kummempia murheita mies osti exän ulos talostaan ja me muutettiin siihen. Ainoa joka meitä kohtaan kiukutteli oli exä. Talossa ei olisi saanut tehdä remonttia, eikä olisi saatu heittää pois heidän entisiä huonekaluja jotka exä oli jättänyt. Mies halusi kaikesta eroon. Jotenkin vain exä ja lapset syytti minua lasten lapsuuden kodin rikkomisesta. Kuitenkin remontissa huomioitiin lasten oleskelu ja heidän huoneet sisustettiin heidän toiveiden mukaan.

Naapurit suhtautui minuun ihanasti. Myöhemmin selvisi ettei exä ollut heidän kanssa juurikaan tekemisissä. Ystävystyin naapureiden kanssa tosi pian.

Rahatilanne oli kuitenkin se ettei miehellä yksin ollut varaa kaikkeen siihen remonttiin mitä hän halusi (ja minäkin) joten mies möi minulle talosta osuuden. Koska en suostunut rahoittamaan mikä ei ollut omaani. Siinä vaiheessa lapset suuttui isälle ja minulle, jotain "äidin väheksymistä" tai jotain ihan ihmeellistä. Lapset ei koskaan käyneet siellä kun olin kotona. Vain jos olin poissa. Se risoi miestä tosissaan. Pidimme talosta, kun oltiin se jo rempattukin.

Tultiin siihen tuokseen että myydään talo ja ostetaan puhtaalta pöydältä oma. Ostettiin vähän pienempi, paritalo, kun vain toinen lapsista alkoi oleskella sopiksen mukaisesti meillä. Uusi talo ilmeisesti helpotti lastenkin elämää. Ajan mittaan kumpikin lapsista leppyi. Saatiin vielä iltatähti vauvakin Tieto lapsesta oli exälle katastrofi ja syytteitä aiempien lasten hylkäämisestä valui postiluukusta ja puhelimesta. Lapset puuttui siinä vaiheessa äitinsä käytökseen ja saivat exän luovuttamaan meidän suhteen. Jätti meidät rauhaan. Elämä on nyt muutaman vuoden ollut aivan ihanaa. Jos näin uskaltaa sanoa.

kiitos, kun kirjoitit tuon tarinan omasta tilanteestasi. Ei ole helppoa ollut sulla, mutta teillä molemmilla on riittänyt uskoa tulevaan ja teidän hermot ovat pitäneet. Aika valio yksilöitä olette. Toivottavasti kaikki menee hyvin edelleen ja miksi ei menisi.

 

[Miia]

Muutin pari vuotta sitten miesystäväni omistamaan ja exänsä kanssa laittamaan taloon. Mikä muistojen mausoleumi se olikaan... istumapaikat sohvalla, keittiössä ja muuallakin valmiiksi valettuja, omille huonekaluille ei ollut paikkaa ja omien lasten lelut jäivät varastoon, "kun ei niille oikein ole nyt tilaa".

Älä hyvä ihminen myy omaa asuntoasi pois, vaan laita vuokralle. Säästä myös omat huonekalusi. Se talo ei koskaan tule olemaan sinun kotisi, vaan miehesi ja hänen sukunsa koti, jossa sinä saat armollisesti luvan asua.

Älä laita omia rahojasi remonttiin ja uuteen sisustukseen - tai jos sisustat omilla rahoillasi, pidä kirjaa siitä mitä olet hankkinut sinne. Ihan oikeasti, jos mies ei vielä tässäkään vaiheessa ole mitenkään ilmineerannut halua laittaa kanssasi yhteinen koti kanssasi, hänen asenteensa ei tule koskaan muuttumaan. Voit kyllä itse alistua ja myötäillä häntä, mutta ajan mittaan siitä kärsit vain sinä itse.

Kannattaa kuitenkin kokeilla yhdessäasumista, siten saat parhaiten selvyyden siitä, miltä sinusta tuntuu tuollaisessa kuviossa asua. Minäkin luulin tuntevani oloni kotoisaksi, mutta kun pari vuotta alkoi tulla täyteen, huomasin olevani jotenkin ulkopuolinen. Exän nämä ja äiteen nuo - sillä tavoin meillä pihaakin suunniteltiin. Nyt on mitta täyttynyt ja olen tehnyt valintani poistua tästä kuviosta toistaiseksi. Kyllä kannatti.

 

[juus]

Muutin pari vuotta sitten miesystäväni omistamaan ja exänsä kanssa laittamaan taloon. Mikä muistojen mausoleumi se olikaan... istumapaikat sohvalla, keittiössä ja muuallakin valmiiksi valettuja, omille huonekaluille ei ollut paikkaa ja omien lasten lelut jäivät varastoon, "kun ei niille oikein ole nyt tilaa".

Älä hyvä ihminen myy omaa asuntoasi pois, vaan laita vuokralle. Säästä myös omat huonekalusi. Se talo ei koskaan tule olemaan sinun kotisi, vaan miehesi ja hänen sukunsa koti, jossa sinä saat armollisesti luvan asua.

Älä laita omia rahojasi remonttiin ja uuteen sisustukseen - tai jos sisustat omilla rahoillasi, pidä kirjaa siitä mitä olet hankkinut sinne. Ihan oikeasti, jos mies ei vielä tässäkään vaiheessa ole mitenkään ilmineerannut halua laittaa kanssasi yhteinen koti kanssasi, hänen asenteensa ei tule koskaan muuttumaan. Voit kyllä itse alistua ja myötäillä häntä, mutta ajan mittaan siitä kärsit vain sinä itse.

Kannattaa kuitenkin kokeilla yhdessäasumista, siten saat parhaiten selvyyden siitä, miltä sinusta tuntuu tuollaisessa kuviossa asua. Minäkin luulin tuntevani oloni kotoisaksi, mutta kun pari vuotta alkoi tulla täyteen, huomasin olevani jotenkin ulkopuolinen. Exän nämä ja äiteen nuo - sillä tavoin meillä pihaakin suunniteltiin. Nyt on mitta täyttynyt ja olen tehnyt valintani poistua tästä kuviosta toistaiseksi. Kyllä kannatti.

Kaikki on siis miesystäväsi syytä: hän houkutteli sinut kanssaan asumaan. Vei lastesi lelut varastoon. Myi huonekalusi. Tuhlasi rahasi remontteihin ja asuttaa varmaan puolta sukuakin(?) kotonanne? Kuulostaa todella hullunkuriselta

Mikset ostanut osaa miesystäväsi talosta itsellesi? Vai maksatko vuokraa asumisestasi? Kuulostaa siltä, ettet ostanut, muutoin tuota katkeruutta on vaikea ymmärtää.

 

[Ap.]

Kiitos taas kaikille viesteistä, mitä on tullut tässä lähiaikoina kun en ole käynytkään täällä lukemassa. On ihan kiva lukea erilaisista kokemuksista, niistä negatiivisistakin. Tietenkin ehkä neuvo hankkia mies jolla ei ole taloa ei ehkä ole paras mahdollinen. Tiedän että toki kuherruskuukausi loppuu ja rakastumisen tunne (toivottavasti) muuttuu rakastamiseksi. Edelleen pohdiskelen tätä asiaa, ja annan ajan hieman vielä kulua, ennen kuin tavarani pakkaan kasaan. Mietin, että ottaisinko omia huonekalujani mukaan (miehelle se kyllä on ok, eli saan sisustaa mieleni mukaan) vai kokeilisinko ensin muutaman viikon ihan matkalaukkumeiningillä.. Muutto on aina iso ruljanssi, varsinkin toiseen kaupunkiin.. Takaraivossa koko ajan takoo se, että mitä jos.. mitä jos tämä menee pieleen ehti alkujaan. Kuitenkin itselleni olisi tärkeää saada omia tavaroitani, myös huonekaluja, miehen luo jotta sen tuntisin kodikseni. Onneksi mies on erojensa jälkeen itsekin laittanut paikkoja, eikä mikään tavaroista varsinaisesti tuo exiä mieleen.

Ehkä vuosien saatossa, kun kumpikin on maksanut omaansa pois tarpeeksi kauan, ja jos en ole kotiutunut miehen taloon, voimme hankkia yhteisen asunnon/talon ja pitää tuota toistakin esimerkiksi kesäasuntona. Jokuhan puhui vähän samantapaisesta tilanteesta tuolla aiemmin tässä ketjussa. Kaikki tavarat ja huonekalut mitä taloon tulen ostamaan, tottakai pidän itselläni. En usko että siitä tulisi koskaan mitään ongelmaa. Ei mies ole sellainen, että rupeaisi haastamaan riitaa huonekaluista jos kävisi niin, että muuttaisinkin pois. Itse vaan mietin sitä vaivannäköä.. Mutta kokeilematta ei voi tietää..