mustasukkasuus ja sen seuraukset

[masentunut]

tää aihe on varmaan sellanen joka koskettaa jokaista jossain määrin.. mua se koskettaa siinä mielessä että mun mies on todella sairaanloisen mustasukkanen.. nykysten ei enää niin pahasti mutta aikanaan hän esti multa kaikki menemiset.. en päässyt ilman häntä mihinkään.. neljän seinän sisällä olis vaan pitäny olla.. kainalossa kyhnöttää ja häntä rakastaa..

ensimmäinen vuosi oli tietenkin kuin suoraan taivaasta.. me oltiin niin hirveen rakastuneita ja ei siinä vaiheessa välittäny vaikka kaverit ja omat menot jäi taka alalle.. olinpa niin rakastunut etten hakenu mihinkään jatko opiskelu paikkaan kun sitten olisin joutunut toiselle paikka kunnalle.. sillon en sitä huomannut, mut näin jälki käteen muistan mieheni "syöttäneen" tuon ajatuksen minulle..

siinäpä sitten elettiin onnellista pikku perhettä.. päällisin puolin kaikki oli hyvin.. jopa minäkin luulin että kaikki on hyvin.. ja sivuutin miehen omistushalusuuden sillä että olimme niin rakastuneita..

todellisuus oli kuitenkin se että olin täysin mieheni päätäntä vallan alla.. ruoka kauppa taisi olla kauin paikka mihin yksin menin.. kavereiden kanssa en liikkunut juurikaan, ainoastaan siten että mieheni oli matkassa.. tai että vain ne harvat ja valitut kaverit mitkä minun mieheni hyväksyi kävi meillä silloin tällöin kylässä..

mut emmää pitäny sitä sillon mitenkään omituisena.. mieski pysyi kotona ja oletti minun pysyvän.. ja minähän pysyin.. seksistä tuli heti alusta lähtien se tapa millä hän viimeistään osoitti kuka kaapin paikan määrää.. itse seksin harrastus oli ihan perinteistä(lähetys saarnaaja) mutta mulla ei ollut koskaan oikeutta kieltäytyä siitä.. minun tuli olla aina valmis seksiin.. jos en ollut, mieheni suuttui.. ja osoitti sen murjottamalla.. (hox.. hän ei koskaan harrastanu fyysistä väki valtaa)

aika kului ja aloin odottamaan esikoistani.. mies meni siinä vaiheessa armeijaan ja sain ensimmäisen kerran maistaa vapautta.. silloin aloin vasta oikeestaan ekan kerran kyseenalaistamaan mieheni käytöksen.. pistin kuitenkin nää aatoksen hormoni toiminnan piikkiin ja arki jatkui normaalisti eteen päin.. kuitenkin lapsen syntymän jälkeen mulle iski todella paha masennus, siltä ajalta en muista juurikaan mitään.. sen vain että mieheni oli hirveän vihainen kun en jaksanut kotia hoitaa ja hänen tarpeita tyydyttää.. itse masennuksesta parantuminen kesti parisen vuotta.. silloin jo odotin toista lastamme.. masennus laukesi taas uudelleen kun lapsi syntyi.. tällöin mieheni oli toisessa maassa töissä ja ei edelleenkään tuntunut tajuavan miten henkisesti ja fyysisesti raskasta aikaa elin.. lopulta mun oli pakko muuttaa miehen luo toiseen mahaan.. jossa masennus syveni ja tilanne ei muuttunut mitenkään se vain paheni sillä, että mun täytyi myös sen lisäksi että hoidin lapset ja kodin, mun piti olla myös se himokas seksi peto sängyssä.. jos en ollut mies suuttui taas.. ja saattoi murjottaa useita päiviä..

lopulta tilanne kärjistyi siihen että mies alkoi pitämään silmällä mun netin käyttöä ja luki kaikki jutut mitä olin keskustelu kanavilla jutellut.. tässä vaiheessa olin todella yksin, eikä mulla ollut muuta tapaa purkaa pahaa oloani kuin nämä keskustelu palstat.. toki eräs syy myös sille että olin noille sivuille hakeutunut oli se että kaipasin hyväksyntää sellaisena kuin olin, eikä kukaan voinu vaatia multa yhtään mitään..

lopulta sitten kauheiden riitojen jälkeen päätin muuttaa takaisin suomeen.. se mikä oli hämmentävintä, mun mies ei ollut koskaan tajunnu painostaneensa mua ja oli kuvitellut että meillä oli kaikki hyvin.. en tietenkään tilanteesta voinu pelkästään häntä syyttää, sillä mulla on ollu aina mielettömän kova miellyttämisen tarve.. eli ensin muiden halut ja tarpeet.. sitten vasta minun.. joka johtunee varmaan siitä että olen alkkis perheestä ja olen joutunut näkemään todella raakaa väkivaltaa ja sitä myöt olen oppinut vaistoamaan ilmapiirin..

nyt tulee sitten se naurettavin kohta.. asun taas tämän saman miehen kanssa.. olemme asuneet jo parisen vuotta.. eromme kesti noin puoli vuotta.. minä tyhmä halusin vielä kerran koettaa ja tehdä töitä suhteen eteen.. välillä on ollut aikoja että menee hyvin, mutta sitten ikävästi menee vanhoille uomilleen.. ikävä kyllä huomaan että seksi on edelleen se valtti.. asiasta on kyllä puhuttu ja en todellakaan hänen mielikseen tee yhtikäs mitään ellen sitä itse todella halua.. mutta silti se leijuu ilmassa aina.. hän on kyllä tehny kovasti työtä sen eteen että on saanut mustasukkasuutensa kuriin ja minä olen ittelleni vallannu lisää omaa aikaa jne.. kuljen yhtä vapaasti kuin kuka tahansa muukin.. mutta se epäilys ei haihdu koskaan..

tää asia saa mut masentumaan aina uudestaan ja uudestaan.. mää kuites rakastan häntä.. mutta en enää tiiä millä tavalla.. tää on niin pirun hankalaa.. en tiiä mitä tekisin? tää on täysin lukko tilanne.. toisaalta haluisin jatkaa yrittämistä, mutta kun aina ei vaan jaksa.. oon miettiny lähtemistä, mutta lapset hälle kuiteski tärkeitä ja lapsille hän niin tärkee etten heitä erottaa haluis.. mut ikävä tosi asia on se että nää mun mieli alan vaihtelut rasittaa myös lapsia..

mitä mä teen..?

tulipas pitkä ja masentava juttu..

 

[taustalla]

ite olen ollut tosi mustasukkainen ja omistushaluinen miestäni kohtaan... johtui lapsuudessa koetuista hylkäämisistä että halusin pitää hänet koko ajan lähellä ja kiristin tein mitä tahansa ettei hän vaan jättäisi minua... en tehnyt sitä tahallani vaan hillittömästä hylkäämisen ja yksin jäämisen pelosta. olemme yhdessä puhuneet asioista, olen käynyt terapiassa ja nykyään suhteemme voi hyvin.. vieläkin toisinaan tulee tilanteita, joissa ahdistun, mutta hallitsen nykyään tunteitani paremmin. kerron myös miehelle että hänen meno tai joku ahdistaa, mutta että menee ja selviän kyllä siitä... tuntuu hyvältä, että voidaan puhua ja että hän myös ottaa huomioon nää traumat.. ja toisaalta tajuaa että joskus musta tuntuu pahalta mutta annan silti hänen elää elämäänsä... usein tommosten asioitten taustalta löytyy syitä jotka on ratkottava ennen kuin käyttäytyminen voi muuttua.. mutta jos miehesi on yhtään valmis tekemään töitä (terapia, pariterapia, yhdessä puhuminen...) niin ongelmat voi hyvinkin olla ratkaistavissa. nykyään meidän suhde on ihana ja erittäin lujalla pohjalla kun on yhdessä selvitty vaikeuksista, eikä mieheni jättänyt minua vaikka olin välillä aika kamala akka

 

[taustalla]

Täällää myös mustasukkanen akka! Ensimmäinen yhteinen vuosi oli kauhein, siis minä olin kauhea! Onnekksi se vain kokoajan helpottuu! Mutta taistelua se vaatii!! :ashamed:

 

[taustalla]

Hyvä masentunut :hug: .
Tarinasi on vähäsen kuin omasta kynästäni, joitain yksityiskohtia on eri tavalla, mutta kuitenkin.
En välttämättä osaa ratkaisua tarjota, mutta voin vain sanoa, että aikamoisen sopan meillä loppujen lopuksi tuo aiheutti.
Sairaalloisella mustasukkaisuudella ei toista saa pidettyä vaan ajaa lopulta pois.

Minäkin olin täysin toisen käskyteltävänä kuvailemissasi asioissa ja vain myötäilin ja jouduin yhä vain ahtaammalle, siis mikään ei riittänyt vaikka kuinka olisi sullonut itsensä vaikka kotona hiirenkoloon, niin sielläkään ei ollut toisen mielestä riittävästi poissa muulta maailmalta.
Ansa onkin siinä, että alkuun ei osaa edes ajatella, että nyt menee pahasti pieleen ja sitten kun sen tajuaa siinä on jo hiustupsua myöden. :'( Tavallaan siinä antaa toiselle luvan tehdä itselleen pahaa, kun ei alkuun tajua kuinka pahaa se loppujen lopuksi tekee.

Menin sisältä sillä menolla ihan rikki, eikä mikään enää ollut minua itseä tai omaa vaan kaikki jotain sellaista muottiin sullottua, toisen tahdon mukaista.
Meillä myös se sama, käsiksi ei käyty, mutta se murjottaminen ja erolla uhkailu...
Siis ihan jos ehdotti että minäkin voisin tuosta ovesta ulos mennä välillä omiin juttuihini, niin kamala murjotus ja tiedäthän sinä kuinka siinä käy. Sitä jättää menemättä, kun ei sitä kiukuttelua jaksa.
Ja kun se ei sitten ollut toisinpäin sama, koska mies mielestään sai itse kulkea ihan vapaasti ja kulkikin.

Kun se kaikki paha oli sisälläni muhinut liian kauan sain raivarin ja useammankin itkukohtauksen, ilmoitin yksinkertaisesti, että eikö toinen tajua että tämä tälläinen EI ole normaalia. Että en enää hyväksy sitä, että en itse saa mennä ja esim. työssäkäymisestä ei tule yhtään mitään jos koko ajan joudun valvomaan mitä puhun ja pistämään muistiin mitä puhun. Yksinkertaisesti ilmoitin, että minä en enää sitä kakkaa kestä, pääni ei kestä!

Toinen on oppinut hillitsemään sitä sairaalloista mustasukkaisuutta, tai ei ainakaan toimi siten kuin ennen vaikka välillä ehkä mieli tekisi, mistä tiedän. Olen vain tehnyt sen selväksi että en hyväksy.
Ja silloin kun toinen ei ole itseään hillinnyt vaan pakko on ollut taas päästä sanomaan en pysty muuta kuin hiljaa itkemään ja miettimään että miten tästä pääsee ulos kun ei jaksa.
Mutta parempaan päin on menty.

Se vain on tehtävä jämptisti selväksi, että en enää hyväksy, minua ei näin kohdella, minäkin olen ihminen enkä esine.
Minua ei voi omistaa. Jos haluat minun pysyvän rinnallasi, sinun on luotettava että pysyn siinä vapaasta tahdostani.
Rakkauden tunne kyllä joutuu kovaan koetukseen sellaisessa toisen hallitsemisessa, sillä uhrilla.
Silti sitä vielä saattaa löytyä, kun huomaa että toinen kohtelee kuin ihmistä eikä esinettä.

Masennus on minullekin tuttua, ehkä olen potenut sitä vuosikaupalla sitä itsekään pahemmin tajuamatta.
Sitten tuli erittäin paha kriisi (omasta toimestani) joka oli poikinut siitä kaikesta vuosikausien pahasta olosta. Silloin tajusin todella potevani masennusta, keskivaikeaa sellaista kaksi pitkää vuotta.
Nyt voin todeta: Now I'm stronger than yesterday.
Tosiaan se mikä ei tapa vahvistaa, vaikka pitkään ajattelin että mahtaako se tappaa. Joissain asioissa olen vieläkin heikko, oman itsen arvostus on kyllä vielä aika heikoilla kantimilla, sellainen kokonaisvaltainen arvottomuuden tunne, mutta siihen saattaa vaikuttaa muutkin seikat. Sellainen itseluottamus puuttuu, että ei oikein usko niiden siipien kantavan.
Kai tässä on vielä elämänopin tiellä pitkä matka kuljettavana, jos Luoja suo.

Niin ja sellaista syylisyyden tunnettakin podin, että minkä takia olen antanut toisen kohdella itseäni sillä tavalla, miksi olen antanut ajaa niin ahtaalle että ei ole tilaa hengittää.Mutta sellaiset syyllisyyden tunteet on tungettava romukoppaan, koska mitä silloin on muka tiennyt, ei ole osannut varoa, kun ei ole seurauksia tuntenut ja se tilanne lipsahtaa siihen pikkuhiljaa. Se toinen siinä on sairaalla tavalla käyttäytynyt.

Voimia sinulle, ja tee se nyt kertakaikkiaan selväksi, että sinua ei kohdella enää jatkossa samalla tavalla, omaksi parhaaksesi.
Siitä se elämä alkaa kantamaan ja alkaa sitä valoakin näkymään! :hug:

 

[masentunut]

\

...

Voimia sinulle, ja tee se nyt kertakaikkiaan selväksi, että sinua ei kohdella enää jatkossa samalla tavalla, omaksi parhaaksesi.
Siitä se elämä alkaa kantamaan ja alkaa sitä valoakin näkymään! :hug:

Ihan ekana, kiitoksia kun jaksoit lukea ton mun paatokseni. vastaan tässä samalla muille..

Kyllä hurjasti ollaan menty asioissa eteen päin noihin eroa edeltäviin aikoihin kun vertaa. Mää tein miehelleni selväks missä mennään ja etten enää moiseen suostu. Ennen ku yhteen palattiin uudestaan, meillä oli monet keskustelut asiasta ja kerroin kuinka pahalta se tuntuu ja ettei se tuu enää onnistumaan. Mies lupasi parantaa tapansa ja kyllä on parantanutki. Vaikkakin pikku-hiljaa, silti muutosta on tapahtunut. Emmää ny sitä tietenkään olettanut että muutos tapahtuiskaan yhdessä yössä, mut silti ne muutokset tuntuu tuskastuttavan hitailta. Yhteen muuton jälkeen mies ei ole sanallakaan sanonu mitään mun menemisistä taikka tekemisistä, vois sanoa että "normaalilla" tavalla huolehtimista. Mut silti huomaan hänen ilmeistään ja kehon kielestään ettei hän siitä ajatuksesta tykkää että esim. lähden kaverin kanssa bilettämään. Ja heti mulle tulee sellanen olo että se ei luota muhun. Puheet ja teot menee hällä sekasin. Ero entisen ja nykyisen välillä on se ettei mun tarvi enää nii pitkää murjotusta kestää ja seuraavan päivän tappelua ei enää ole.

Joku saattaa ehkä aatella että mitä mää vielä vaadin? Mää vaadin että hän luottaa muhun täysin. Mää kun en ole sitä omalla käytökselläni vienyt, vaan hän on omat soppansa päässään keittänyt. Ja saatan ehkä kuulostaa kauheelta, mut en silti hyväksy mieheni mustasukkasuutta vaikka hän on kokenut lapsuudessaan pahaa.. sillä niin olen minäkin, silti en riistä hänen vapauttaan. Se ei musta kelpaa tekosyyksi että lapsuudessa on joutunut hylätyksi, niin mutki on hylätty.. mut emmää pistä pahaa kiertämään..

Välillä tietty on hyviä päiviä ja välillä huonoja. Pää piirteittän meillä menee nyt melko hyvin.. enää mulla ei tarvis muuta ku oppia rakastamaan häntä uudestaan.. se on kovaa työtä vaativaa uurastusta.. eikä loppu tuloksesta ole mitään takuita..

Toisinaan kuiteski pistää miettimään että mikä luuseri mää oikein olen, kun tällasessa suhteessa kuiteski olen ollu yli 10 vuotta.. Aina kuites olen pitäny itteeni vahvana naisena, mut rakkausko mut sokas sillon aluksi niin pahasti, etten tajunnu asian oikeaa laitaa..?? Ei mua ainakaan liian helposti lannistuvaksi voi sanoa, niin kovasti tän suhteen toimivuuden puolesta olen taistellu.. niin myös mieheni omalta osaltaan.. Saas nähä kuin tää päättyy?

 

[taustalla]

Nii-in, samassa kelkassa taidetaan istua :flower:
Nythän mä olen sikäli "turvallisesti" kotona lasten kanssa, että saa nähdä tuleeko vielä takapakkia jatkossa, mutta mun täytyy sanoa että olen oppinut uudelleen rakastamaan.
Syvältä piti alkuun kuokkia, mutta kyllä se sieltä löytyi lopulta.

Mullekin koitettiin tarjota syyksi tuota lapsuudesta kumpuavaa jotakin kokemusta, mutta samaa minäkin sanoin: Minä en ole sitä aiheuttanut eikä minun siitä pitäisi joutua millään muotoa kärsimään.

Mutta sinänsä hyvältä vaikuttaa, että jo tuohon on päästy, toivottavasti se teillekin päivä koittaa että toinen huomaa sinun olevan hänen rinnallaan omasta tahdosta vaikkei hän "kuristakaan" ja siitä sitten ne mököttämisetkin helpottaisi.
Tai mököttämiset, mutta kyllä sen huomaa jos toinen on vähänkin takajaloillaan ja varautunut.
Mutta voi olla että se parempi huominen on teilläkin jo ihan nurkan takana!

 

[taustalla]

Niin ja jos joku kummastelee sitä, että vaadit toiselta vielä parempaa käytöstä, kuin tähän mennessä, niin älä päästä ensimmäisestäkään korvasta sisään.
Sellainen joka sitä samaa helvettiä ei ole joutunut läpi käymään ei pysty kuvittelemaan kuinka pahalta siinä vaiheessa se vähäkään kahlitseminen tuntuu.
Silloin joutuu pelkäämään että meneekö se taas täyteen hallitsemiseen jos toinen vähänkään osoittaa sitä merkkiä. Ikäänkuin siitä ei pääse tervehtymään ja luomaan sitä rakkauden tunnetta uudestaan jos koko ajan joutuu pelkäämään.

Ei sitä pysty kokematon käsittämään, kuinka pahaa sairaalloinen mustasukkaisuus tekee, ei sitä kuinka siinä oma minuus murentuu pala palalta.

 

[terve]

ei kelpaa tekosyyksi, että on kokenut pahaa?

ei kuulosta kauhean terveeltä jos ajatusmaailmasi toimii niin, että ne kokemukset pitää padota sisäänsä ja olla aina vaan muille normaali ja ihana. ihminen on kuitenkin kokemustensa summa eikä kukaan meistä ole koko elämäänsä henkisesti tasapainoinen... kaikki joudumme joskus käymään läpi rankkoja asioita ja ainoa tapa selvitä niistä on antaa niitten tulla ulos. kaikki ihmiset tulevat parisuhteeseen painolastin kanssa. suhde on tavallaan näyttämö jolla esitetään uudelleen ja uudelleen niitä kokemuksia jotka halutaan ratkaista. esimerkiksi jos joku on kokenut hylkäämistä niin samantapaisissa tilanteissa hän koittaa korjata vanhoja haavoja saamalla toisen jäämään luokseen.. tämä on ihmiselle vaistomaista toimintaa. ei siitä pidä toista tuomita, että hän hän toimii inhimillisellä tavalla. tunnen itse monia "patoajia" ja harmi kyllä, ne asiat tulevat esiin, ennemmin tai myöhemmin. kannattaa myös kysyä itseltään miksi sinä olet suhteessa siinä roolissa missä nyt olet? koska miehesi ei sinua väkivallalla rooliisi ole pakottanut, niin jostain syystä myös itse pistät itseäsi tuohon rooliin... parisuhteessa on kuitenkin aina kaksi osapuolta ja hyvin harvoin yksi syyllinen. omissa suhteissani olen huomannut sen, että myös alistuvalla osapuolella voi olla kipeää tekeviä aseita. te voitte joko yhdessä katkaista kierteen ja molemmat muuttaa roolejanne kunnes kohtaatte tasavertaisina. tai voit jättää miehesi ja mahdollisesti se olisikin hyvä ratkaisu. mutta kannattaa muistaa, että roolit muuttuvat vasta siinä suhteessa jossa edetään "loppunäytökseen" asti. eli asiat ratkotaan.. se voi olla kipeäkin prosessi ja jotkut eivät roolejaan osaa muuttaa ikinä vaan tyytyvät suhteeseensa. ihmisillä on syynsä valita tietynlaisia kumppaneita ja siksi tilanne harvoin vaihtamalla paranee.. no joo itsellä on samantapaista taustaa kuin sinulla ja voin sanoa että asiat paranee kun molemmat alkavat niitä eheyttämään. älä nouse miehesi yläpuolelle, koska, kuten sanoin suhde on kahden kauppa.

 

[masentunut]

\

ei kelpaa tekosyyksi, että on kokenut pahaa?


Ei todellakaan kelpaa mulle tekosyyksi se että hän on aikanaan joutunut kokemaan rankkoja asioita, niin olen minäkin, mutta en silti sitä paskaa hänen niskaan kaada. En mää oo se syy että hällä ollu rankka lapsuus, enkä mä myöskään suostu sijais kärsijäksi. En todellakaan enää ala siksi jäteastiaksi johon hän kaikki lapsuuden ajan ahistukset purkaa. Tapa millä hän sais ongelmansa selvitettyä olis se että puhuis vanhempiensa kanssa asiasta.

ei kuulosta kauhean terveeltä jos ajatusmaailmasi toimii niin, että ne kokemukset pitää padota sisäänsä ja olla aina vaan muille normaali ja ihana.

Missä kohin mää noin sanoin? En missään. Tunteita ei pidä padota sisäänsä, vaan tuoda ne esille. Eikä purkaa niitä tuottamalla toiselle pahaa, tässä tapauksessa henkistä väkivaltaa. Sää olet joko käsittäny kirjotukseni vääriin, tai sulla ei todellakaan ole minkäänlaista käsitystä tästä aiheesta. Joten lueppas noi mun kirjotukset uudestaan oikein ajatuksen kanssa..

Ja vastaus vielä siihen miksi olen jäänyt.. ilmeisesti et koko juttua lukenut koska jätin hänet kerran.. palattiin kuites yhteen, koska haluttiin kokeilla vielä kerran.. Yritän kaikkeni että tää suhde ei kaatuis meidän vanhempien tekemiin virheisiin.. mää en hevillä luovuta.. sillä niinku tuolla ylempänä kirjoitin.. rakastan häntä, en vain enää tiiä miten..

 

[masentunut]

\

Nii-in, samassa kelkassa taidetaan istua :flower:
Nythän mä olen sikäli "turvallisesti" kotona lasten kanssa, että saa nähdä tuleeko vielä takapakkia jatkossa, mutta mun täytyy sanoa että olen oppinut uudelleen rakastamaan.
Syvältä piti alkuun kuokkia, mutta kyllä se sieltä löytyi lopulta.

Mullekin koitettiin tarjota syyksi tuota lapsuudesta kumpuavaa jotakin kokemusta, mutta samaa minäkin sanoin: Minä en ole sitä aiheuttanut eikä minun siitä pitäisi joutua millään muotoa kärsimään.

Mutta sinänsä hyvältä vaikuttaa, että jo tuohon on päästy, toivottavasti se teillekin päivä koittaa että toinen huomaa sinun olevan hänen rinnallaan omasta tahdosta vaikkei hän "kuristakaan" ja siitä sitten ne mököttämisetkin helpottaisi.
Tai mököttämiset, mutta kyllä sen huomaa jos toinen on vähänkin takajaloillaan ja varautunut.
Mutta voi olla että se parempi huominen on teilläkin jo ihan nurkan takana!

Kiitos vieras.. :hug:

Juu kyllä mää yritän uskoa ja haluanki. Me kuitenki tehdään hirveesti töitä että onnistuttais. Sillon ku kirjotin tästä aiheesta olo oli todella surkee ja usko tähän suhteeseen horju tosi pahasti, mut onneksippa se paha olo taas meni pois. Nykysten huomaan jo suunnittelevani meidän tulevaisuutta, että ei tää enää pahinta aikaa ole. Harmillisesti vaan ne ikävät muistot palaa mieleen just tollasina heikkoina hetkinä, mutta ei kuites enää niin hirveen usein.

Hitaasti päivä kerrallaan me tästä sairaudesta yritetään parantua. Pelkästään tääki asiasta keskustelu sellasen ihmisen kanssa joka kokenu saman tuntuu auttavan. Kiitos.. :flower: Olenhan mää tiettyjen luotto ystävien kanssa asiasta yrittäny puhua, mut vaikka yrittävätki kuunnella ja ymmärtää, eivät silti sitä oikeesti ymmärrä. Enkä heitä asialla kehtaa yhtenään vaivata, sillä onhan tää todella raskas aihe ja ymmärrän että eivät siitä halua usein keskustella.

Mut kiitos taas tälle palstalle siitä että tällä voi näistäkin asioista keskustella..

 

[masentunut]

\

Niin ja jos joku kummastelee sitä, että vaadit toiselta vielä parempaa käytöstä, kuin tähän mennessä, niin älä päästä ensimmäisestäkään korvasta sisään.
Sellainen joka sitä samaa helvettiä ei ole joutunut läpi käymään ei pysty kuvittelemaan kuinka pahalta siinä vaiheessa se vähäkään kahlitseminen tuntuu.
Silloin joutuu pelkäämään että meneekö se taas täyteen hallitsemiseen jos toinen vähänkään osoittaa sitä merkkiä. Ikäänkuin siitä ei pääse tervehtymään ja luomaan sitä rakkauden tunnetta uudestaan jos koko ajan joutuu pelkäämään.

Ei sitä pysty kokematon käsittämään, kuinka pahaa sairaalloinen mustasukkaisuus tekee, ei sitä kuinka siinä oma minuus murentuu pala palalta.

Juu, eivät ymmärrä. Olen sen huomannu jutellessa asiata joidenki kanssa. Mut nyt pitää vaan ztempata itteensä..

 

[taustalla]

Kiva kuulla että tuntuu taasen hieman paremmalta.
Ja kiitoksia itsellesi keskustelun avuksesta, kyllä oli itsellekin ihan apua että jollekin voi kertoa ja tavallaan olla korvina sinulle, kun kuitenkin melko hyvin ymmärrän mistä on kyse. :hug:

 

[masentunut]

\

Kiva kuulla että tuntuu taasen hieman paremmalta.
Ja kiitoksia itsellesi keskustelun avuksesta, kyllä oli itsellekin ihan apua että jollekin voi kertoa ja tavallaan olla korvina sinulle, kun kuitenkin melko hyvin ymmärrän mistä on kyse. :hug:

:hug: juu..

 

[Saman kokenut]

Onpa niin samanlainen elämänkokemus sinulla "masentunut" ja minulla. Ihan ensiksi :hug: sinulle. Uskon ymmärtäväni tunteesi ja ajatuksesi ko. tilanteessa.Mekin olemme mieheni kanssa tuollaiset vaiheet läpikäyneet ...se melkein tappoi rakkauden. Mutta sitten koitti se aurinkoinen päivä, tapahtui varsinainen IHME ja se tuli kyllä Kreivin aikaan.Päivä päivältä rakkaus lujittuu ja luottamus kasvaa, kun molemmat haluavat tehdä työtä sen eteen.Tasa-arvoa ja toisen kunnioittamista tasavertaisena voi opetella, kunhan suhde vähänkin nytkähtää toiseen suuntaan toisen alistamisesta.Olet tehnyt mielestäni erittäin hyvän ratkaisun, kun olet pysynyt miehesi ja lastesi luona niinä vaikeinakin päivinä. Niin minäkin aikoinaan tein ja tänään olen saanut lahjoista suurimman.Se vaatii rohkeutta ja uskoa itseensä ja parempiin päiviin.Sitäpaitsi se ei edes ihan joka naiselta onnistu, paljon helpompaa on luovuttaa, erota ja ajautua elämässään todella umpikujaan...Haluaisin sanoa sinulle, että olisi hyvä jos sinulla olisi joku luotettava henkilö, ( jos miehesi ei lähde asioista keskusteleen) jolle voisit kertoa aidosti kaiken kokemasi ja esim. keskustella juuri tilanteen aiheuttamista tunteista.Siitä saa lisää voimavaroja arkeen ja myös niihin vaikeisiin päiviin. Meillä mm. lasten kanssa touhuilu ja yhteinen ilo heistä hitsasi meitä yhteen. Kun rakkauden hento kukka alkoi orastaa, ilo siitä laittoi muistuttamaan toista yhä useammin kuinka tärkeä ja rakas hän onkaan...Ja se alkoi näkyä myös teoissa.Tsemppiä sinulle. RAKKAUS VOITTAA AINA!

 

[ex-masentunut]

\

Onpa niin samanlainen elämänkokemus sinulla "masentunut" ja minulla. Ihan ensiksi :hug: sinulle. Uskon ymmärtäväni tunteesi ja ajatuksesi ko. tilanteessa.Mekin olemme mieheni kanssa tuollaiset vaiheet läpikäyneet ...se melkein tappoi rakkauden. Mutta sitten koitti se aurinkoinen päivä, tapahtui varsinainen IHME ja se tuli kyllä Kreivin aikaan.Päivä päivältä rakkaus lujittuu ja luottamus kasvaa, kun molemmat haluavat tehdä työtä sen eteen.Tasa-arvoa ja toisen kunnioittamista tasavertaisena voi opetella, kunhan suhde vähänkin nytkähtää toiseen suuntaan toisen alistamisesta.Olet tehnyt mielestäni erittäin hyvän ratkaisun, kun olet pysynyt miehesi ja lastesi luona niinä vaikeinakin päivinä. Niin minäkin aikoinaan tein ja tänään olen saanut lahjoista suurimman.Se vaatii rohkeutta ja uskoa itseensä ja parempiin päiviin.Sitäpaitsi se ei edes ihan joka naiselta onnistu, paljon helpompaa on luovuttaa, erota ja ajautua elämässään todella umpikujaan...Haluaisin sanoa sinulle, että olisi hyvä jos sinulla olisi joku luotettava henkilö, ( jos miehesi ei lähde asioista keskusteleen) jolle voisit kertoa aidosti kaiken kokemasi ja esim. keskustella juuri tilanteen aiheuttamista tunteista.Siitä saa lisää voimavaroja arkeen ja myös niihin vaikeisiin päiviin. Meillä mm. lasten kanssa touhuilu ja yhteinen ilo heistä hitsasi meitä yhteen. Kun rakkauden hento kukka alkoi orastaa, ilo siitä laittoi muistuttamaan toista yhä useammin kuinka tärkeä ja rakas hän onkaan...Ja se alkoi näkyä myös teoissa.Tsemppiä sinulle. RAKKAUS VOITTAA AINA!

Kiitos "saman kokenut"

Tulipas niin hyvä mieli kun luin tuon vastauksesi.. kiitos..

Tuo on tosi että pitäisi olla edes se yksi ihminen jonka kanssa vois jutella tästä asiasta, ilman että kummallekkaan tulis vaivaantunut olo. Olen kyllä yrittäny useemman ystävän kans asiasta jutella, mutta hyvin pian oon huomenna että aihe on heille liian raskas ymmärrettäväksi. Mutta niinku jo aikasemmin tuolla mainitsinkin, niin onneksippa on tämä palsta jossa voin avoimesti tuntojani purkaa. Jo pelkästään tämä kun kirjottaa nää kipeet asiat ylös, niin sekin jo tuntuu auttavan.

Ja kiitos tästä "vertais tuesta".. :flower: