...minä elin aikoinani hyvin HYVIN vaikean nuoruuden ja välit vanhempiini yms. muihin sukulaisiin tulehtui todenteolla.
Vihasin ja inhosin kaikkia muitakin, äitiäni sätin koska hän oli olevinaan kaiken pahan alku ja juuri, mitäs meni synnyttämään minut tähän maailmaan ajattelin.
Seurustelin tuolloin hyvin ongelmallisen pojan kanssa ja äiti (syystäkin) oli todella huolissaan, minä en tuota silloin ymmärtänyt, yrittihän äitini silloin mielestäni vain pilata elämäni. Ja nöyryyttää minua kaikkien kavereitteni keskellä...tuollon ajattelin et kaikilla muilla oli parempi äiti kuin minulla, muiden äidit ei soitellu perään tai halunnu tutustua tyttärensä kavereihin, muiden äitejä ei kiinnostanut millaisia poikia milloinkin oli yö kylässä jne...minun äitiäni tuntui kiinnostavan kaikki.
Me tapeltiin monasti äidin kanssa ihan tosissaan,siis niin että minä humalassa hakkasin äitiä, purin pahaa oloanikun eihän sitä silloin voinut asioista puhua.
No äiti antoi minun kokeilla siipiäni ja omaa elämää ja poisti kaikki rajat ja kotiin tuloajat jne. ja antoi minun muuttaa toiselle paikkakunnalle.
Tällöin luulin että äitini hylkäsi minut, heitti vaan harakoille moisen pennun ja siitä tuli hylätyksitulemisen tunne ja hirveen turvaton olo...mutta taas yksinään siellä ilman äitiä tuli asioita mietittyä ihan sitten tosissaan...
Ja oi sitä onnea kun vihdoin muutin takaisin kotiin, rajoihin ja rakkauteen, minun ihanaan turvalliseen kotiin ja maailman parhaan äidin luokse!
Itkuhan siinä tuli, niin minulla kuin äidillekin...
Nyt ollaan äipän kans kuin paita ja peppu, naureskellaan aina kun äidin tuttavat kiroavat koti ongelmiaan ja lastensa morrosikiä ja kyseelevät meiltä miten me ollaan selvitty näin hyvin...
tää nyt varmaan mitään auttanu...tuli vaan mieleen...
