mun tyttö sanoi ettei tiedä rakastaako mua ;(

[QUOTE="kaffe";28462295]minä olisin tosi tarkkana noiden kysymysten kanssa, ja jos nyt hassuttelun lomassa kysyykin, mutta huomaa, että tilanne jäätyy, niin aikuisen mielestäni pitäisi sitten äkkiä luovia tilanteesta eteenpäin.

Muistan itse lapsena, kuinka minua painostettiin kirjoittamaan kirja isovanhemmalleni. "serkutkin kirjoittavat" "mummi ilahtuisi niin" "mummi ihmettelee miksi et kirjoita" jne.

Ja voi kuinka olisin halunnut kirjoittaa, mutta en jotenkaan osannut. Pelotti kirjoittaa, en oikein tiennyt mitä olisin kirjeeseen laittanut. Nolotti lopulta hirveästi ja harmitti ja kadutti, etten kirjoittanut. Kun kuitenkin mummista tykkäsin ja olisin tahtonut hänelle hyvän mielen. En vaan saanut sitä tehtyä millään. Ja tämä painoi vuosia, mummin kuoltua (kun olin jo lähes aikuinen) muistin jutun edelleen ja pohdin kirjeen kirjoittamista ja hautaamista salaa haudalle, jotta mummi tietäisi, että tykkäsin hänestä kuitenkin.

Tämä nyt on ihan eri tilanne, mutta minulle vaikuttavat samanlaisilta. Äiti kyselee rakkaudentunnustuksia ja lapsi selvästi näkee kuinka suuri asia on ja kuinka suuri vastuu lapsella äidin hyvästä mielestä ja onnesta. Kuinka äiti on onneton/pettynyt/surullinen kun lapsi ei osaa/uskalla/ymmärrä sanoa mitä pitäisi. Ja kun asiasta on tehty niin iso, on varmaan mahdoton lapsen uskaltaa se uudelleen ottaa esille vaikka tahtoisikin.

Tämä nyt ihan yksi tulkinta, voihan olla syitä monia. Mutta juu, kuten alussa totesin, olisin tuollaisen kanssa tosi varovainen.[/QUOTE]


Olet oikeassa. Tänään erehdyin kysymään, enää en. Annan asian olla, ellei tyttö itse ota sitä puheeksi. Tottakai se vaivasi mieltäni, mutta ymmärrän nyt paremmin lapsen tilannetta. Jäädyin itsekin lapsena pienenä kun joku tuli halaamaan. En tykännyt siitä mutta jälkikäteen minulla oli paha mieli kun en halannut takaisin. Nyt lapseni toimii samalla tavalla.

Niinkuin aiemmin totesin, on tänne kirjoittaessa mahdotonta saada kerrottua asioiden kaikkia yksityiskohtia. Ne vaikuttavat ainakin tässä tapauksessa merkitttävästi siihen mikä tilanne oikeasti oli ja on ollut.

Nyt joku voisi sanoa että itsekin olen ollut samanlainen. Niin.. Olen ollut, en vain juuri silloin herkällä hetkellä ajatellut sitä kun tänne kirjoitin.

 

Ap ihan sama kuinka monesti tänne kirjoitat ettet lapsellesi näyttänyt tunteitasi niin olet luultavasti väärässä. Lapset on todella herkkiä astimaan milloin vanhemmilla on pahaolla. Ja sulle tuli ilmeisesti todella pahaolo. Vaikka et itkenyt tai sanonut lapsellesi mitään ääneen, niin luultavasti hän silti huomasi mikä on tilanne. Sen näkee muistakin asioista. Teit tilanteessa kärpäsestä härkäsen. Elä toista virhettäsi.

Ja monille tuo täällä tuo nostaa karvat pystyyn, koska ovat joskus itse olleet tuollaisessa tilanteessa lapsena. Sen takia saat niin kärkkäitä kommentteja.

Mutta kaikki mokaa joskus, joten ole vain ensi kerralla viisaampi. Ja lue oikeasti ajatuksella nuo inhoittavatkin kommentit, niissä osassa oli totuuden siemen.

 

[QUOTE="kaffe";28462295]minä olisin tosi tarkkana noiden kysymysten kanssa, ja jos nyt hassuttelun lomassa kysyykin, mutta huomaa, että tilanne jäätyy, niin aikuisen mielestäni pitäisi sitten äkkiä luovia tilanteesta eteenpäin.

Muistan itse lapsena, kuinka minua painostettiin kirjoittamaan kirja isovanhemmalleni. "serkutkin kirjoittavat" "mummi ilahtuisi niin" "mummi ihmettelee miksi et kirjoita" jne.

Ja voi kuinka olisin halunnut kirjoittaa, mutta en jotenkaan osannut. Pelotti kirjoittaa, en oikein tiennyt mitä olisin kirjeeseen laittanut. Nolotti lopulta hirveästi ja harmitti ja kadutti, etten kirjoittanut. Kun kuitenkin mummista tykkäsin ja olisin tahtonut hänelle hyvän mielen. En vaan saanut sitä tehtyä millään. Ja tämä painoi vuosia, mummin kuoltua (kun olin jo lähes aikuinen) muistin jutun edelleen ja pohdin kirjeen kirjoittamista ja hautaamista salaa haudalle, jotta mummi tietäisi, että tykkäsin hänestä kuitenkin.

Tämä nyt on ihan eri tilanne, mutta minulle vaikuttavat samanlaisilta. Äiti kyselee rakkaudentunnustuksia ja lapsi selvästi näkee kuinka suuri asia on ja kuinka suuri vastuu lapsella äidin hyvästä mielestä ja onnesta. Kuinka äiti on onneton/pettynyt/surullinen kun lapsi ei osaa/uskalla/ymmärrä sanoa mitä pitäisi. Ja kun asiasta on tehty niin iso, on varmaan mahdoton lapsen uskaltaa se uudelleen ottaa esille vaikka tahtoisikin.

Tämä nyt ihan yksi tulkinta, voihan olla syitä monia. Mutta juu, kuten alussa totesin, olisin tuollaisen kanssa tosi varovainen.[/QUOTE]

Kuka helkkari pakottaa lapsensa kirjoittamaan kirjan :O

 

[QUOTE="aloittaja";28462317]Tajusin että olin sillä hetkellä suppeakatseinen, kunnes joku ystävällisesti avasi silmäni, lainasit aivan oikein.

Allekirjoitan myös tuonkin minkä olen rehellisesti tänne kirjoittanut, etten ole lapselta sitä tiettyä lausetta kuullut ja se on jäänyt kaivelemaan.

Tiedätkö, että minua kaivelee joskus muutkin asiat. Jotkut lyhytkestoisia, jotkut pidempiaikaisia "aikuisten asioita". Voisin todeta että niin kaivelee silloin tällöin muidenkin vanhempien mieliä jokin asia.

Näytänkö sitä lapselleni? En. Lapsen ei kuulu murehtia aikuisten asioista vaan elää omaa huoletonta lapsuuttaan. Tämä mitä tänään koin, oli aikuisten asia.
Siksi kirjoitin tänne aikuisten palstalle Ymmärrätkö?[/QUOTE]

Minusta nimenomaan se, että kyselet lapseltasi rakastaako hän sinua, kertoo siitä että heijastelet omia ongelmiasi häneen ja kaadat murheitasi hänen niskaansa. Hän joutuu tilittämään tunteitaan sinulle, jolla saattaa olla jonkinlainen tunne-elämän vaje tai tunne siitä, että sinua ei rakasteta.

Minusta on oikeasti ihan omituista, että aikuinen kysyy lapselta tuollaisia asioita. Ajattelen asiaa lapsen näkökulmasta, ja koen että tuollainen olisi ollut tosi ahdistavaa itselleni - onneksi vanhempani eivät moisella minua kuormittaneet.

 

[QUOTE="Vieras";28462382]Ap ihan sama kuinka monesti tänne kirjoitat ettet lapsellesi näyttänyt tunteitasi niin olet luultavasti väärässä. Lapset on todella herkkiä astimaan milloin vanhemmilla on pahaolla. Ja sulle tuli ilmeisesti todella pahaolo. Vaikka et itkenyt tai sanonut lapsellesi mitään ääneen, niin luultavasti hän silti huomasi mikä on tilanne. Sen näkee muistakin asioista. Teit tilanteessa kärpäsestä härkäsen. Elä toista virhettäsi.

Ja monille tuo täällä tuo nostaa karvat pystyyn, koska ovat joskus itse olleet tuollaisessa tilanteessa lapsena. Sen takia saat niin kärkkäitä kommentteja.

Mutta kaikki mokaa joskus, joten ole vain ensi kerralla viisaampi. Ja lue oikeasti ajatuksella nuo inhoittavatkin kommentit, niissä osassa oli totuuden siemen.[/QUOTE]

Olen kyllä lukenut kaikki vastaukset ja löytänyt niitä totuuden siemeniäkin. Olen myös oivaltanut uusia asioita, vaikka alunperin halusin vain saada lohdutusta.

Olen myös kertonut etten toista tapahtunutta. Kuten sanoit lapset vaistoaa ja olet siinä oikeassa. Lapsi varmaan vaistosi asian mutta peruuttaa en enää tapahtunutta voi. Minua vain harmittaa kun täällä kommentoidaan että "tein kärpäsestä härkäsen" ym. koska niin ei ole käynyt.

Koin sisäisen tunteellisen reaktion, mutta en sitä osoittanut enkä surullisuuttani näyttänyt, mutta lapsi luultavasti vaistosi sen kuitenkin.

Kun olen nyt yhden kerran tälläisen tilanteen käynyt lapsen kanssa läpi, hän tuskin saa tästä pahempia traumoja, toivotaan.

Onhan myöskin normaalia että ihmisillä on tunteita. Äidille voi tulla paha mieli. Tiedän kyllä että lapset ovat kovia syyllistämään itseään asiasta kuin asiasta, mutta tämän olen jo aiemmassa viestissäni kirjoittanut että olen keskustellut asiasta tytön kanssa ja teroittanut että on normaalia ettei aina tiedä mitä tuntee.

Niinkuin jollekin tuossa aiemmin mainitsin, olen avoimin mielin liikkeellä, ohjeita ja kokemuksia vastaavista tilanteista otan mielelläni vastaan. Ruusuja ja risuja, kunhan niissä on jotakin rakentavaa sisältöä.

Ensimmäisessä viestissäni hain täältä lohdutusta ja päädyin oppimaan, kiitos siitä oikeasti niille muutamalle ihmiselle, jotka osallistuivat keskusteluun.

 

Kuka helkkari pakottaa lapsensa kirjoittamaan kirjan :O

Vaikka asia ei minulle kuulukaan, niin kuka helkkari ei voi lukea kaikkia viestejä ennen kommenttejaan? Pistää vain ärsyttämään kun itselleni täällä tulee niskaan ihmeellisiä kommentteja kun ei lueta myöhemmin kirjoittamiani viestejä.

Varmaan lainaamasi viestin alkuperäinen kirjoittajakin korjaa tämän asian sinulle eikä kyse nyt ole maailmanlopusta, mutta hän korjasi heti seuraavassa alla olevassa viestissään, että kyseessä oli KIRJE ei kirja

 

[QUOTE="aloittaja";28461937]Olet aivan oikeassa. Ymmärtääkseni tämä toimii niinkin päin että myös äidillä on oikeus tuntea tunteensa tilanteesta.[/QUOTE]Ilman muuta näin. Tunteiden kieltämisestä ei seuraa mitään hyvää. Totta kai haluaisit voimakkaan varmuuden siitä, että lapsesi rakastaa sinua, ja kun et saa sitä, tuntuu se ikävältä. Aikuisena kuitenkin varmasti osaat asettaa asian oikeisiin mittasuhteisiin.

Omasta lapsuudestani muistan hyvin, etten koskaan tuntenut vanhempiani kohtaan mitään puhdasta rakkautta. Olivathan he aika keljuja, kun asettivat rajoja ja aiheuttivat kaikenlaisia pettymyksiä. Mummo oli mukava kun antoi aina karkkia ja salli valvoa myöhään. Omia vanhempiaan kohtaan tuntee aina hyvin kompleksisia tunteita. Ei siitä mitään kiiltokuvarakkautta saa koskaan.

 

Minusta nimenomaan se, että kyselet lapseltasi rakastaako hän sinua, kertoo siitä että heijastelet omia ongelmiasi häneen ja kaadat murheitasi hänen niskaansa. Hän joutuu tilittämään tunteitaan sinulle, jolla saattaa olla jonkinlainen tunne-elämän vaje tai tunne siitä, että sinua ei rakasteta.

Minusta on oikeasti ihan omituista, että aikuinen kysyy lapselta tuollaisia asioita. Ajattelen asiaa lapsen näkökulmasta, ja koen että tuollainen olisi ollut tosi ahdistavaa itselleni - onneksi vanhempani eivät moisella minua kuormittaneet.

Koko hänen elämänsä kahdeksan vuoden aikana olen kysynyt vain tänään tämän kysymyksen. Vaikka toistin kysymyksen ja pyysin häntä kertomaan myöhemmin kun tietää (tiedän nyt että tein väärin) niin en koe tilannetta sellaiseksi kuin sinä sen kirjoitat. Etkä kokisi sinäkään, jos olisit lukenut viestini ja sinulta löytyisi ymmärrystä mikä tilanne on ollut aiemmin ja miten ja miksi se kehittyi tänään siihen että kysyin tuon kysymyksen.

 

[QUOTE="Kielo";28462803]Ilman muuta näin. Tunteiden kieltämisestä ei seuraa mitään hyvää. Totta kai haluaisit voimakkaan varmuuden siitä, että lapsesi rakastaa sinua, ja kun et saa sitä, tuntuu se ikävältä. Aikuisena kuitenkin varmasti osaat asettaa asian oikeisiin mittasuhteisiin.

Omasta lapsuudestani muistan hyvin, etten koskaan tuntenut vanhempiani kohtaan mitään puhdasta rakkautta. Olivathan he aika keljuja, kun asettivat rajoja ja aiheuttivat kaikenlaisia pettymyksiä. Mummo oli mukava kun antoi aina karkkia ja salli valvoa myöhään. Omia vanhempiaan kohtaan tuntee aina hyvin kompleksisia tunteita. Ei siitä mitään kiiltokuvarakkautta saa koskaan.[/QUOTE]

Ihmisillä on niin erilaisia kokemuksia. Minä rakastin äitiäni yli kaiken ja hän oli minulle koko maailma. Siksi ehkä tilanne on ollut minulle outo ja raskas.

 

[QUOTE="aloittaja";28462807]Koko hänen elämänsä kahdeksan vuoden aikana olen kysynyt vain tänään tämän kysymyksen. Vaikka toistin kysymyksen ja pyysin häntä kertomaan myöhemmin kun tietää (tiedän nyt että tein väärin) niin en koe tilannetta sellaiseksi kuin sinä sen kirjoitat. Etkä kokisi sinäkään, jos olisit lukenut viestini ja sinulta löytyisi ymmärrystä mikä tilanne on ollut aiemmin ja miten ja miksi se kehittyi tänään siihen että kysyin tuon kysymyksen.[/QUOTE]

kyllä tässä on sun viestit luettu, silti olen samoilla linjoilla kuin evita. vaikka lapseni kertovatkin rakastavansa minua, se rakkaus näkyy tavallisessa arjessa tekoina.

 

[QUOTE="aloittaja";28462839]Ihmisillä on niin erilaisia kokemuksia. Minä rakastin äitiäni yli kaiken ja hän oli minulle koko maailma. Siksi ehkä tilanne on ollut minulle outo ja raskas.[/QUOTE]

Kyllä hän ihan varmasti rakastaa sinua, ei vaan osaa sanoa sitä, tai tunnista vielä tunnetta tuossa iässä.

 

Ap: uskon että lapsesi käytös voi tuntua kovin pahalta. Jospa syy siihen selviäisi lähiaikoina... Jos hän on jostain suutuksissaan tai harmeissaan ja kertoo asiasta vielä. Sinuna yrittäisin vain sanoa itse hänelle että rakastan häntä ja samalla ehkä vähän kuvata sitä mitä tuo rakkaus on. Itse lapsesi tunnut parhIten tietty ja tiedät mikä on oikein toimia tässä tapauksessa. Voimia pahanolon taltuttamiseen.

 

kyllä tässä on sun viestit luettu, silti olen samoilla linjoilla kuin evita. vaikka lapseni kertovatkin rakastavansa minua, se rakkaus näkyy tavallisessa arjessa tekoina.

Tottakai jokainen muodostaa oman mielipiteensä, mutta ihan tosissaanko olette tätä mieltä mitä Evita kirjoitti;



Lainaus Alkuperäinen kirjoittaja evita Näytä viesti
"Minusta nimenomaan se, että kyselet lapseltasi rakastaako hän sinua, kertoo siitä että heijastelet omia ongelmiasi häneen ja kaadat murheitasi hänen niskaansa. Hän joutuu tilittämään tunteitaan sinulle, jolla saattaa olla jonkinlainen tunne-elämän vaje tai tunne siitä, että sinua ei rakasteta."



Kun kyse oli yhdestä kerrasta kun asiaa kysyin. Yhtenä päivänä. Annoin asian lopulta olla ja puhuin tytölle vielä että kuinka normaalia on ettei aina tiedä mitä tuntea. Niin miten ihmeessä täytän nuo yllä mainitut kriteerit?

 

Ap: uskon että lapsesi käytös voi tuntua kovin pahalta. Jospa syy siihen selviäisi lähiaikoina... Jos hän on jostain suutuksissaan tai harmeissaan ja kertoo asiasta vielä. Sinuna yrittäisin vain sanoa itse hänelle että rakastan häntä ja samalla ehkä vähän kuvata sitä mitä tuo rakkaus on. Itse lapsesi tunnut parhIten tietty ja tiedät mikä on oikein toimia tässä tapauksessa. Voimia pahanolon taltuttamiseen.

Kiitos viestistäsi <3
Huojentavaa että kommentoit rauhallisesti ja rakentavasti, välistä alkoi tuntua että joudun nyt vain kinastelemaan täällä.. Ei ole aina helppoa olla vanhempi, mutta silloin voi turvautua muihin aikuisiin. Tänään turvauduin tänne, vaikka paljon sain ilkeitä kommentteja niin opin myös uusia näkökantoja.

 

Jotkut haluavat tässä ketjussa jankata, että varmasti se lapsi rakastaa jne. Mutta on ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että lapsi ei aina rakasta. Ei tuon ikäinen vielä tiedä niitä normeja, joiden mukaan kuuluu tuntea. Lapsi voi hyvinkin tuntea äitiään kohtaan vihaa ja katkeruutta, eikä siinä ole mitään kummallista. Vanhemman oma kehitys on jäänyt kesken, jos ei osaa olla aikuinen ja asettua lapsen tunteiden yläpuolelle. Ei ole tervettä olla riippuvainen alakouluikäisen rakkaudesta ja hyväksynnästä.

Sanoitko lapsellesi, että on myös okei, ettei hän rakasta sinua? Koska nyt vaikutti siltä, että koetat selittää hänen reaktionsa tietämättömyydeksi ja ymmärtämättömyydeksi. Sinun on sallittava hänelle myös se, ettet ole hänelle "koko maailma".

 

[QUOTE="aloittaja";28462732]
Minua vain harmittaa kun täällä kommentoidaan että "tein kärpäsestä härkäsen" ym. koska niin ei ole käynyt.

Kun olen nyt yhden kerran tälläisen tilanteen käynyt lapsen kanssa läpi, hän tuskin saa tästä pahempia traumoja, toivotaan.

Onhan myöskin normaalia että ihmisillä on tunteita. Äidille voi tulla paha mieli. Tiedän kyllä että lapset ovat kovia syyllistämään itseään asiasta kuin asiasta, mutta tämän olen jo aiemmassa viestissäni kirjoittanut että olen keskustellut asiasta tytön kanssa ja teroittanut että on normaalia ettei aina tiedä mitä tuntee.

Niinkuin jollekin tuossa aiemmin mainitsin, olen avoimin mielin liikkeellä, ohjeita ja kokemuksia vastaavista tilanteista otan mielelläni vastaan. Ruusuja ja risuja, kunhan niissä on jotakin rakentavaa sisältöä.

Ensimmäisessä viestissäni hain täältä lohdutusta ja päädyin oppimaan, kiitos siitä oikeasti niille muutamalle ihmiselle, jotka osallistuivat keskusteluun.[/QUOTE]

Kyllä sinä teit alunperin tilanteessa kärpäsestä härkäsen ja vaikka nyt olet valaistunut, niin se ei muutu. Kuten jo varmaan huomasit ylireagoit aikaisemmin, koska et tajunnut tilannetta kunnolla.

On myös normaalia että äideilläkin tulee pahamieli ja on tunteet. Ei kai kukaan sitä täällä ole kieltänyt. Sitä lähinnä on pohdittu miksi alun perinkään toimit niinkuin toimit. Monelle muulle on ollut jo valmiiksi itsestään selvää, ettei lapsilta kuulu kysellä tuollaista, ainakaan moneen kertaa jos jäätyvät. Sitä on myös mietitty miksi alun perinkään halusit lapsesi sanovan "rakastan sinua". Otat nämä kommentit jotenkin loukkauksena ja alat kyselemään eikö saa tuntea. Saa, mutta miksi sinä tunsit noin on se oikea kysymys.

Ja jos tuo kaikki oli jo sinulle selvennyt niin hyvä. Ei vaan tuntunut olevan, kun vieläkin harmistut kärpäsistä.

Eikä varmasti jäänyt traumoja. Jos et toista tilannetta niin se varmasti unohtuu ajan kanssa kokonaan

 

Jaa-a, ei minusta ap ole tehnyt kärpäsestä härkästä, kuten moni täällä tuntuu ajattelevan.
Menkääs nyt äidit itseenne ja miettikää, miltä itsestänne tuntuisi samassa tilanteessa ja vielä äitienpäivänä!
Kun täällä tuntuu olevan ok valittaa, ettei miehet eivät muista ja huomio naista äitienpäivänä ja sitä sitten yhdessä voivotellaan ja lytätään mies alempaan koloon, mutta äiti ei saisi haluta edes yhtä "minä rakastan sinua" lausetta lapseltaan, joka on kuitenkin se tärkein ja paras palkka koko äitiydessä, että tuntee onnistuneensa jossain ja lapsi vastaa rakkauteen.

Jos lapsilta ei vaadita/haluta noita positiivisia tunteenosoituksia, niin ei kai ihmekään, ettei nykylapset osaa muuta kuin kiroilla ja huudella typeryyksiä ja tunteista puhuminen ja näyttäminen jää nettiaikakauden varjoon..

 

[QUOTE="aloittaja";28462839]Ihmisillä on niin erilaisia kokemuksia. Minä rakastin äitiäni yli kaiken ja hän oli minulle koko maailma. Siksi ehkä tilanne on ollut minulle outo ja raskas.[/QUOTE]

Tervetuloa tynnyristä tänne oikeaan maailmaan. Läheskään kaikille lapsille kumpikaan vanhemmista ei "ole koko maailma". Varsinkaan kun ikää tulee lisää. Itsenäistyminen alkaa vaivihkaa ja pikkuhiljaa, siinä alkaa sankarinviitta rapisemaan. Tuntuu vähän oudolta, jos koko lapsuutesi/nuoruutesi ajan äitisi oli sinulle koko maailma. Oletko koskaan edes katkaissut napanuoraasi? Loppuuko maailmasi, jos et olekaan se koko maailma lapsellesi?

 

kuulkaas mulla on 4v tyttö joka sanoo mulle että rakastaa mua!! pussaa ja hala aja sanoo että rakastaa. Hän myös osaa sanoa suuttumisensa jälkeen että anteeksi äiti muta vaan suututti kun olisin tahtonut jäätelön enkä saanut.

Niin hän osaa selittää syyn kiukulleen ja osaapa tehdä sen ihan itse!

jos lapsi ei sano että raksataa tulee mulle mieleen että onko onko hänelle sanottu että rakastan sua? jos lapsi ei osaa selittää tunteitaan tulee mieleen että onko hänelle koskaan selitetty tunteita? omia ja hänen..

Meillä myös keskustellaan tunteista..jos vaikka iltasatukirjaksi sattuu joku sopiva mistä oivallan että tässä on luonnollinen hetki keskustella siitä miltä tuo tuntuu..niin saatan sen tehdä.

Tosin lapsi saattaa ite joskus kommentoida jos joku tekee väärin sadussa ja sanoa että noin ei saa tehdä kun se tuntuu pahalta..

silti tämäkin tyttö saattaa tyhmitellä äitiä kiukuissaan tai joskus viskoo pelikortit pitkin lattioita kun häviää...

Meillä lapset myös tietää että kaikilla lapsilal ei ole ruokaa tai edes puhdasta vettä,mutta me voimme auttaa lahjoittamalla rahaa kehitysapuun tms..
Mun tokaluokkalainenki välillä antaa omista pienistä rahoistaan ihan oma-alotteisesti rahaa afrikkalaisille ja meillä on oma kummilapsi..

tottakai tokaluokkalainen ymmärtää että ei me voida auttaa kaikkia köyhiä..mutta jos kaikki auttaa..voidaan saada aikaan pieniä ihmeitä..

ollaan myös keskusteltu siitä onko jumala luonut ihmisen vai evoluutio..
tokaluokkalainen tuli siihen tulokseen että jumala on varmaan luonut jonkin alkuihmisen ja sitten evoluution kautta on kehittynyt meidän laji..

aika fiksu päätelmä.

voi ne lapset opettaa ajattelemaan ja puhumaan.

mutta jos tunteista ei oo puhuttu koskaan ja joltain kouluikäiseltä aletaan yks kaks kyselee että rakstatko mua,niin saattaahan se ahdistaa.. siks niitä tunteita näytetään ja niistä puhutaan jo sellaisen kanssa joka ei viel ite puhu..

 

[QUOTE="aloittaja";28462027]KIITOS! Tätä en ole tullut ajatelleeksi. Emme ehkä ole olleet parhaimpia esimerkkejä mieheni kanssa. Tarkoitan ettemme ole samalla tapaa ja yhtä usein puhutelleet toisiamme lapsen läsnäollessa kuin olemme puhuneet lapselle.

Pitää ruveta pusittelemaan ja halailemaan enemmän tuota ukkoa lapsen nähden <3[/QUOTE]

Sekin puoli asiassa on että niitä rakkauden tunnustuksiakin on parempi vaatia siltä puolisolta kuin lapselta. Kokiessamme olevamme rakastettuja meidän on huomattavasti helpompi osoittaa rakkautta muille. Jokaisella on oikeus kokea olevansa rakastettu, mutta lapsella ei ole velvollisuutta ketään kohtaan rakkautta osoittaa/tunnustaa, puolisolla mielestäni siihen jonkilainen velvollisuus on.

Toisilla tarve kokea olevansa rakastettu on suurempi, toisilla vähän pienempi. Kun rakkautta kokee saavansa riittävästi, ei sitä ole tarve kerjätä keneltäkään. Tilanne jossa rakkauden tunnustus jää saamatta ei ole silloin niin katastrofaalinen rakkaudettomuuden tunne "hänkään ei sitten rakasta minua".

Liian usein ajattelemme että tiedämme rakastavamme puolisoa ja tiedämme sekin että kaiketi kumpani ilmoittaisi sen jos tilanne muutuisi eikä hän enää rakastaisi. Emme huomaa että kaipaamme itse sitä että rakkauden tunne näytetään ja puolisokin kaipaa sitä että rakastettuna kokee kelpaavansa edelleen ja tuntee olevansa tärkeä.

 

Lapsen osoittama rakkaus tuntuu tietysti hyvältä, mutta silti se mielestäni on vähän eriasia kuin se että koet pettymystä ja tulet surulliseksi jos sitä rakkauden tunnustusta lapselta jollakin kertaa tulekaan, olkoonkin sitten vaikka äitienpäivä. Minut se herättäisi ajattelemaan jossakin muuallakin olevan ongelmia, pettymyksiä, väsymystä tms.

 

[QUOTE="Kielo";28463026]Jotkut haluavat tässä ketjussa jankata, että varmasti se lapsi rakastaa jne. Mutta on ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että lapsi ei aina rakasta. Ei tuon ikäinen vielä tiedä niitä normeja, joiden mukaan kuuluu tuntea. Lapsi voi hyvinkin tuntea äitiään kohtaan vihaa ja katkeruutta, eikä siinä ole mitään kummallista. Vanhemman oma kehitys on jäänyt kesken, jos ei osaa olla aikuinen ja asettua lapsen tunteiden yläpuolelle. Ei ole tervettä olla riippuvainen alakouluikäisen rakkaudesta ja hyväksynnästä.

Sanoitko lapsellesi, että on myös okei, ettei hän rakasta sinua? Koska nyt vaikutti siltä, että koetat selittää hänen reaktionsa tietämättömyydeksi ja ymmärtämättömyydeksi. Sinun on sallittava hänelle myös se, ettet ole hänelle "koko maailma".[/QUOTE]

Olen jo sanonut etten enää kysy asiasta. Olen puhunut hänelle että hän voi tuntea mitä tuntee ja se on normaalia.

Tietysti voi olla ettei lapseni oikeasti tunne rakkautta minua kohtaan ja siksi olinkin alussa surullinen. Etkö itse olisi?

 

[QUOTE="vieras";28463136]Jaa-a, ei minusta ap ole tehnyt kärpäsestä härkästä, kuten moni täällä tuntuu ajattelevan.
Menkääs nyt äidit itseenne ja miettikää, miltä itsestänne tuntuisi samassa tilanteessa ja vielä äitienpäivänä!
Kun täällä tuntuu olevan ok valittaa, ettei miehet eivät muista ja huomio naista äitienpäivänä ja sitä sitten yhdessä voivotellaan ja lytätään mies alempaan koloon, mutta äiti ei saisi haluta edes yhtä "minä rakastan sinua" lausetta lapseltaan, joka on kuitenkin se tärkein ja paras palkka koko äitiydessä, että tuntee onnistuneensa jossain ja lapsi vastaa rakkauteen.

Jos lapsilta ei vaadita/haluta noita positiivisia tunteenosoituksia, niin ei kai ihmekään, ettei nykylapset osaa muuta kuin kiroilla ja huudella typeryyksiä ja tunteista puhuminen ja näyttäminen jää nettiaikakauden varjoon..[/QUOTE]

<3

 

[QUOTE="sasa";28463165]Tervetuloa tynnyristä tänne oikeaan maailmaan. Läheskään kaikille lapsille kumpikaan vanhemmista ei "ole koko maailma". Varsinkaan kun ikää tulee lisää. Itsenäistyminen alkaa vaivihkaa ja pikkuhiljaa, siinä alkaa sankarinviitta rapisemaan. Tuntuu vähän oudolta, jos koko lapsuutesi/nuoruutesi ajan äitisi oli sinulle koko maailma. Oletko koskaan edes katkaissut napanuoraasi? Loppuuko maailmasi, jos et olekaan se koko maailma lapsellesi?[/QUOTE]

Onko sinulla jokin varma tieto tästä "läheskään kaikille lapsille kumpikaan vanhemmista ei ole koko maailma"? Jotakin prosenttilukuja ja tutkimuksia kenties? Viestität että suurimmalle osasta lapsista oma äiti tai isä ei ole se tärkein asia, onkohan näin?

Sanoinko missä iässä tunsin noin? Tunnut päätelleen jo senkin. Voin rehellisesti kertoa, että oman äitini sankariviitta alkoi rapisemaan kyllä jo aiemmin kuin olisi kuulunut. Itsenäistyin aikaisemmin kuin ihmisen pitäisi.

Minun maailmani ei lopu jos en ole lapselleni koko maailma, mutta kyllä se sattuu jos lapseni ei rakasta minua.

 

Koko ketjua lukematta kommentoisin vielä, että isovanhemmat on ylnsä (ainakin meillä) niitä joista on helppo tykät. Eivät kasvata lasta, komentavat ja kieltävät huomattavasti vähemmän, kun ovat paikalla, touhuavat paljon lapsen kanssa, ym ym. Lapsi tuntee paljon vähemmän negatiivisia tunteita isovanhempiaan kuin minua kohtaan, ja niinhän tuo kuuluukin olla. Minä komennan, kiellän, käsken ja tuotan pettymyksiä ts. kasvatan. Eli lähtöasetelma on ihan eri. Silti minä olen lapseni äiti, ja kun lapsella on hätä, tiedän kenen puoleen hän kääntyy.

Tykkääminen ja rakastaminen ovat eri asioita, eikä rakastaminen aina näy arjessa kaikkena hyvänä ja ihanana. Kuten aikaisemmin on jo kommentoitu, rakkaus on aika abstrakti käsite lapselle, joten vaikka omasi "ei tiedä rakastaako sinua" väittäisin että tuo kommentti osoittaa että rakastaa. Sinä olet se aikuinen hänen elämässään, jolle voi senkin kertoa, ettei tiedä (edes mitä se tarkoittaa). Joten huoli pois, ihan varmasti rakastaa.