V
"vierailija"
Vieras
Välillä perustelu oli se että olen niin paska ihminen että mulle ei edes suotais lapsia.
Välillä taas oli sitä mieltä että ois hyvä jos säästyisin kaikelta paskalta mitä lapset (eli siis minä, olen ainokainen) tuo mukanaan.
Lisäksi haukkui mua huoraksi kun mulle 12-vuotiaana kasvoi tissit, ekalle poikaystävälleni (olin 16v) haukkui mua ja kysyi miksi ihmeessä on mun kanssa.
Haukku aina mulle mun kavereita, joku oli tyhmä, joku kummallisen näköinen ja jollain kummalliset ja laiskat vanhemmat.
Muistan kuinka 10-vuotiaana olin keskellä yötä pakkasella lehtiroskiksessa lämmittelemässä mun koiran kanssa kun äiti heitti mut ja "rakin" pihalle.
Samanikäisestä lähtien olin viikoittain yksin kotona kun äiti oli baarissa, tuli joskus yöllä ja usein raahasi jotain juopporemmiä meille jatkoille. Välillä toi niitä mun huoneeseen ja näytti että tuossa mun tytär nukkuu (no en nukkunut...). Yks ällöttävämpiä muistoja on kun jotkut ventovieraat pani meidän saunassa kovaan ääneen, sauna oli mun huoneen vieressä ja kuulin kaiken.
Isä oli reissuhommissa ja kun oli kotona niin vanhemmat tappeli koko ajan. Taisin olla 9- tai 10-vuotias kun keskellä yötä tavoistani poiketen menin katsomaan alakertaan mitä tapahtuu: Äiti makasi lattialla ja isä istui hänen mahan päällä puukko kohotetussa kädessä, ois varmaan lyönyt ellen ois tullut.
Äiti uhkaili vähintään kerran kuukaudessa, kännipäissään tai krapulassa, itsemurhalla. Yleensä uhkasi ajavansa autolla kalliota päin ja lähti auton kanssa jonnekin, oli kivoja hetkiä olla kotona ja odottaa.
Näitä juttuja riittäisi. Koko lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisuudenkin on ollut sellainen olo että olin vanhemmilleni vaan yksi iso pettymys, en ikinä tarpeeksi fiksu tai kaunis tai mitään. Sittemmin he ovat eronneet: Äiti ryyppää edelleen minkä töiltään ehtii ja jauhaa samaa paskaa pisin kyliä kännipäissään.
Ja minä sain kun sainkin lapsia.
Oon nyt kolmekymppinen ja nää jutut tullut mieleen enemmän, missään en ole niitä ikinä enempää käsitellyt enkä kaikkea kehtais (mikä siinäkin hävettää? myöntää että oma lapsuus olikin aika perseestä?) kertoa edes miehelleni tai kellekään. Mulla on aina ollut todella huono itsetunto mutta vasta nyt viime aikoina olen alkanut tajuamaan kuinka huono, en esimerkiksi ole koskaan kehdannut mennä pieniin kauppoihin ja liikkeisiin kun tuntuu että myyjä ajattelee että mitä tollainen rumilus täällä tekee, en tykkää käydä esim. kampaajalla ja mun on tosi vaikea katsoa itseeni peiliin niin että muut näkee. Synnyttäessä on ollut vähän sellainen olo että olen kätilölle vaivaksi. Kyllä mä järjellä ajatellen tiedän että se on niiden duunia mutta silti jotenkin tunnen itseni niin mitättömäksi etten haluis olla kenenkään tiellä.
Kiitos ja anteeksi.
Välillä taas oli sitä mieltä että ois hyvä jos säästyisin kaikelta paskalta mitä lapset (eli siis minä, olen ainokainen) tuo mukanaan.
Lisäksi haukkui mua huoraksi kun mulle 12-vuotiaana kasvoi tissit, ekalle poikaystävälleni (olin 16v) haukkui mua ja kysyi miksi ihmeessä on mun kanssa.
Haukku aina mulle mun kavereita, joku oli tyhmä, joku kummallisen näköinen ja jollain kummalliset ja laiskat vanhemmat.
Muistan kuinka 10-vuotiaana olin keskellä yötä pakkasella lehtiroskiksessa lämmittelemässä mun koiran kanssa kun äiti heitti mut ja "rakin" pihalle.
Samanikäisestä lähtien olin viikoittain yksin kotona kun äiti oli baarissa, tuli joskus yöllä ja usein raahasi jotain juopporemmiä meille jatkoille. Välillä toi niitä mun huoneeseen ja näytti että tuossa mun tytär nukkuu (no en nukkunut...). Yks ällöttävämpiä muistoja on kun jotkut ventovieraat pani meidän saunassa kovaan ääneen, sauna oli mun huoneen vieressä ja kuulin kaiken.
Isä oli reissuhommissa ja kun oli kotona niin vanhemmat tappeli koko ajan. Taisin olla 9- tai 10-vuotias kun keskellä yötä tavoistani poiketen menin katsomaan alakertaan mitä tapahtuu: Äiti makasi lattialla ja isä istui hänen mahan päällä puukko kohotetussa kädessä, ois varmaan lyönyt ellen ois tullut.
Äiti uhkaili vähintään kerran kuukaudessa, kännipäissään tai krapulassa, itsemurhalla. Yleensä uhkasi ajavansa autolla kalliota päin ja lähti auton kanssa jonnekin, oli kivoja hetkiä olla kotona ja odottaa.
Näitä juttuja riittäisi. Koko lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisuudenkin on ollut sellainen olo että olin vanhemmilleni vaan yksi iso pettymys, en ikinä tarpeeksi fiksu tai kaunis tai mitään. Sittemmin he ovat eronneet: Äiti ryyppää edelleen minkä töiltään ehtii ja jauhaa samaa paskaa pisin kyliä kännipäissään.
Ja minä sain kun sainkin lapsia.
Oon nyt kolmekymppinen ja nää jutut tullut mieleen enemmän, missään en ole niitä ikinä enempää käsitellyt enkä kaikkea kehtais (mikä siinäkin hävettää? myöntää että oma lapsuus olikin aika perseestä?) kertoa edes miehelleni tai kellekään. Mulla on aina ollut todella huono itsetunto mutta vasta nyt viime aikoina olen alkanut tajuamaan kuinka huono, en esimerkiksi ole koskaan kehdannut mennä pieniin kauppoihin ja liikkeisiin kun tuntuu että myyjä ajattelee että mitä tollainen rumilus täällä tekee, en tykkää käydä esim. kampaajalla ja mun on tosi vaikea katsoa itseeni peiliin niin että muut näkee. Synnyttäessä on ollut vähän sellainen olo että olen kätilölle vaivaksi. Kyllä mä järjellä ajatellen tiedän että se on niiden duunia mutta silti jotenkin tunnen itseni niin mitättömäksi etten haluis olla kenenkään tiellä.
Kiitos ja anteeksi.