Suruisa
Mummu on mun lapsuudesta saakka ollut mulle tärkeä henkilö. Hoiti mua kun olin lapsi, vei reissuille, oli mummuna mun kavereillekin niin, että ne vielä nyt aikuisenakin kyselee mitä mummulle kuuluu. Mummu hoiti mun lapsia kun ne oli pieniä ja muutti mun perässä pariinkin otteeseen samalle paikkakunnalle ja oli aina tukena.
Nyt mummu on vanha ja sairastui useampikin vuosia sitten alzheimeriin, joka vei ensin muistot mennessään ja sittemmin melkein kaiken toimintakyvyn. Auttelin mummua joka päivä vielä kun asui omillaan, että pärjäsi, mutta sitten tila huononi niin, että joutui laitoshoitoon ja sitä kautta sai paikan dementiahoitokodista, eikä paluuta enää omaan kotiin ollut.
Nyt mummu on asunut tuolla laitoksessa yli vuoden ja siellä on ihan hyvä huolto, niin kuin nyt tuollaisessa voi olla. On kuitenkin muuttunut ihan eri ihmiseksi, ei tunne ketään ja sairaus on edennyt ja vienyt mukanaan. Sinänsä on itse ihan hyväntuulinen ja viihtyy siellä kun ei muustakaan enää tiedä.
Mutta minua ahdistaa aivan valtavasti käydä katsomassa mummua tuolla laitoksessa, huomaan että nykyään yritän välttääkin asiaa.. ei huvita mennä kun pois lähtiessä on aina paha mieli ja kun en käy niin tunnen valtavaa syyllisyyttä.. Muistan vain mummun vielä järjissään ja toimintakykyisenä ja kuinka vanhoilla päivilläänkin vielä kauhisteli laitoshoitoa ja itse halusi pysyä kissojensa kanssa kotona loppuun saakka. Toisaalta tiedostan ettei sitäkään enää muista itse, eikä ole enää se sama ihminen vaikka onkin.
En oikeastaan tiedä mikä on kauheinta, se että mummu on joutunut luopumaan kaikesta hälle tärkeästä ja itsestään vai onko kyse kuitenkin siitä, että itse olen joutunut luopumaan mummusta.. vaikea selittää, mutta koville ottaa katsoa vierestä kun läheinen hiipuu pois..
Nyt mummu on vanha ja sairastui useampikin vuosia sitten alzheimeriin, joka vei ensin muistot mennessään ja sittemmin melkein kaiken toimintakyvyn. Auttelin mummua joka päivä vielä kun asui omillaan, että pärjäsi, mutta sitten tila huononi niin, että joutui laitoshoitoon ja sitä kautta sai paikan dementiahoitokodista, eikä paluuta enää omaan kotiin ollut.
Nyt mummu on asunut tuolla laitoksessa yli vuoden ja siellä on ihan hyvä huolto, niin kuin nyt tuollaisessa voi olla. On kuitenkin muuttunut ihan eri ihmiseksi, ei tunne ketään ja sairaus on edennyt ja vienyt mukanaan. Sinänsä on itse ihan hyväntuulinen ja viihtyy siellä kun ei muustakaan enää tiedä.
Mutta minua ahdistaa aivan valtavasti käydä katsomassa mummua tuolla laitoksessa, huomaan että nykyään yritän välttääkin asiaa.. ei huvita mennä kun pois lähtiessä on aina paha mieli ja kun en käy niin tunnen valtavaa syyllisyyttä.. Muistan vain mummun vielä järjissään ja toimintakykyisenä ja kuinka vanhoilla päivilläänkin vielä kauhisteli laitoshoitoa ja itse halusi pysyä kissojensa kanssa kotona loppuun saakka. Toisaalta tiedostan ettei sitäkään enää muista itse, eikä ole enää se sama ihminen vaikka onkin.
En oikeastaan tiedä mikä on kauheinta, se että mummu on joutunut luopumaan kaikesta hälle tärkeästä ja itsestään vai onko kyse kuitenkin siitä, että itse olen joutunut luopumaan mummusta.. vaikea selittää, mutta koville ottaa katsoa vierestä kun läheinen hiipuu pois..