Mummin huolena vauvan väsynyt perhe

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tuore mummi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
[QUOTE="vieras";25571097]Tuo nyt oli ääritapaus (tulla ja ottaa vauva..). Eniten keskusteltiin neuvoista ja avusta yleensä.

Sun kaltaisesi on varmasti miniä (ja yleensäkin henkilö) "from hell", onneksi kuulut vähemmistöön ja et ainakaan minun tuttaviini![/QUOTE]

Älä kuvittele omiasi :) Mulla on erittäin hyvät välit anopin kanssa. Pahasti ei ole koskaan tarvinnut sanoa, kun sulassa sovussakin osataan kommunikoida. Mutta kyllä sitä sensuroimatontakin tekstiä tulisi jos joku polkisi meidät jalkoihinsa, tekisi oman päänsä mukaan ja veisi siinä sivussa vauvan mennessään.

Esikoisen kohdalla pyydettiin anoppia näyttämään uusia otteita miten kantaa vauvaa, kuinka pukea sylissä, auttoi imetysasentojen kanssa, vauvahierontaa, jumppaa jne. kun tekee sitä työkseenkin. Äidilläni taas oli joihinkin juttuihin omat ohjeensa. Nuo jutut oli helppo ottaa vastaan kun halusimme tietää ja oppia. Että voi se olla sopuisaakin.

Ratkaisevaa oli että he antoivat meille tilaa opetella ja huomata itse missä kaipaamme apua, neuvoja ja ohjausta. Ei tultu tuputtamaan omia näkemyksiä heti kotiutuessa.
 
Ekan vauvan kanssa ollaan kyllä varmasti aika pihalla, hormoonit sekaisin ja väsymystään ei tajua. Varmaan aika monella sitä ettei osaa nukkua sillon kun voisi. Miettii hengittääkö vauva, kohta se kuitenkin herää, pitäisi tehdä sitäkin...

Jos mies on kotona niin mielestäni nurkkiin majoittuminen on turhaa, varmaan muutenkin ellei sitä pyydetä. Tietty jos asuu kauempana niin sitten voipi kysyä. Koira-apu, siivousapu ja ruoka-apu oli ainakin itselleni tervetullutta. Ja ainakin kun vauva oli jo muutaman viikon niin ihan mieluusti luovutin sen äidilleni siksi aikaa että itse pääsi esim. suihkuun tai koiran kanssa lenkille yksinään. Ainakin itselleni teki hyvää välillä voida tehdä jotain ihan muuta kuin kanniskella ja syöttää vauvaa alati, sitä kun kuitenkin ehtii tehdä ihan riittävästi.

Neuvominen on tosiaan varmin keino aiheuttaa kinaa, mutta senkin voi tehdä esim. niin, että kun tytär valittelee/ihmettelee jotain ongelmaa vauvan hoidossa, siltä voi kysyä oletko kokeillut sellaista keinoa...jne. Hormoonimyrskyissä kun ottaa helposti kaikki neuvot arvosteluna omaa äitiyttään kohtaan ja pillastuu herkästi.

Ja vielä, että jos synnytyksen jälkeinen masennus tulee, se tulee. Ei se todellakaan sinun vikasi ole, eikä johdu siitä miten paljon olet auttanut. Tottakai hyvä olla "kuulolla".
 
Jos vaan olet tervetullut heille. Mene. Touhua sinä kotitöitä. Mie olisin ollut ainakin todella onnellinen, jos olisi väsyneenä saanut keskittyä vauvaan. Eikä olisi tarvinnut miettiä kodin siivoamista, pyykkiä ja ruuanlaittoa.

Ja jos tulee hetki, että äiti tahtoo suihkuun, syödä tai vaikka istahtaa juomaan kupin kahvia olet siinä se mahdollisuus joka pitää pientä, jos hän itkee.

Minusta on aivan ihanaa, kun olet valmis auttamaan heitä.
 
Erilaisia vinkkejä olen antanut huutavan vauvelin hoitamiseksi (tämän nyt ko. äidin isosisko itki aikoinaan pari kk yöt läpeensä) jne.

Ei. Koskaan. Ei. Älä. Lopeta heti. Älä anna neuvoja, jos niitä ei erikseen kysytä.

ja tärkein kaikista: olen lupautunut menemään yökylään hyssyttelemään pienokaista, että tyttäreni ja miehensä voisi levätä.

Ok, tämä riittää. Pyytävät sitten jos tarvitsevat, mutta älä tuppaudu.
Itse olisin kyllä mieluummin ottanut jonkun päivällä avuksi.

Tuore vanhempi on muutenkin jo epävarma kaikesta. Väkisin auttaminen ja neuvominen ruokkii tuota epävarmuutta.
 
Kysynpä ihan yksinkertaisesti: miten voisin auttaa kaksiviikkoisen vauvan äitiä? Vauva oli pieni syntyessään, häntä piti syöttää kolmen tunnin välein, vielä kotioloissakin. Vauva itkeskelee yöt ja äiti kuin myös isä tuntuvat olevan rättiväsyneitä, etenkin tämä tyttäreni. Hormonitkin tuntuvat jylläävän. En halua olla "kaikkitietävä mummi/anoppi", joka tyrkyttää neuvoja. Erilaisia vinkkejä olen antanut huutavan vauvelin hoitamiseksi (tämän nyt ko. äidin isosisko itki aikoinaan pari kk yöt läpeensä) jne. ja tärkein kaikista: olen lupautunut menemään yökylään hyssyttelemään pienokaista, että tyttäreni ja miehensä voisi levätä. Autan myös niin, että heidän koiransa on mummilassa hoidossa. Mietin tässä lähinnä sitä, että jokaiseen ehdotukseen reaktio on vähän niin kuin kielteinen...."niin, niin, mutta..." Nyt on siis keinot loppu, paitsi se, että mitään kysymättä yksinkertaisesti menen ja otan vauvan hoiviini, jotta vanhemmat saavat levätä. Miten sinä, väsynyt äiti hormonimyrskyn keskellä, ja kaiken ollessa uutta ja outoa, jopa se, että vauvat itkevät enemmin tai vähemmin - haluaisit/olisit halunnut itseäsi autettavan?

Hormoonit auttavat äitiä selviytymään vähillä unilla. JOs eivät apua pyydä tai halua, niin älä tyrkytä. Se voi vaan ärsyttää. Ethän oikeasti voi tietää kuinka väsyneitä ovat. Vauva on vasta vastasyntynyt. Yleensä äidillä on voimakas vietti vauvansa hoitamiseen. Näin ainakin minulla oli.
 
  • Tykkää
Reactions: zenn
Ei niitä neuvoja, ei yhtään!!
Menet laukkusi kanssa ovelle ja sanot että olet niin pitkään kunnes ulos heitetään ja et puutu mihinkään, autat vain fyysisesti vauvan hoidossa.

Näin tekisin omalle tyttärelleni ja teen jos joskus saan mahdollisuuden.
Itselläni kaksi koliikkivauvaa ja en saanut mieheni kanssa mitään apua, äitini kun on neliraajahalvaantunut ja kaikilla muilla 'oma elämä'.

Kiitis että välität! Olet hieno äiti ja mummi!

Apua! Hirviö anoppi!
 
Mä en ymmärrä tätä suomalaista kulttuuria kun pitää oppia pärjäämään kahdestaan vaikka on ihmisiä jotka haluaa osallistua?!

Muualla on ihan selvää että perhe ja suku osallistuu ja otetaan mukaan vauvan hoitoon mutta täällä 'Jöröjukkalassa' pitää saada opetella olemaan keskenään ja kestää sitä väsymystä vaikka auttavia käsiä olis, HEI HALOO!!

Mutta jos haluaa! Miksi pitää tunkea, jos ei ole tervetullut! Itsekästä!
 
Aika vähämpä te luotatte omiin kykyihinne hoitaa lapsia, jos pitää olla mummoilta neuvoja vailla. Mun äitille ei olis tullu mieleenkään alkaa neuvomaan vauvan hoidossa. Kyllä se tietää että mä osaan ajatella asioita ihan omilla aivoillani ja vauvan hoito nyt ei mitään rakettitiedettä ole.
Mun äitille itseasiassa tuttavansa kauhisteli et mikä on kun äiti ei ole mua neuvomassa vauvan hoitoon. Äiti oli sit sille vaan naureskelle et "mitä ne hänen vanhoiks käyneillä tiedoillaan aikuiset ihmiset oikein tekee"
 
  • Tykkää
Reactions: zenn
Omat vanhempani ovat olleet apuna ja tukena siten, että ovat ottaneet meidät yhdeksi päiväksi viikossa "täysihoitoon" heidän kotiinsa. Eli eivät ole tulleet meidän "reviirille", mutta olemme olleet tervetulleita heille syömään, juttelemaan, ihan vaan olemaan. Sieltä on helppo lähteä pois sitten jos ei enää jaksa olla ja ihanaa, että saa mennä valmiiseen pöytään, on juttuseuraa tai sitten voi mennä rauhassa päikkäreille jos siltä tuntuu. Vauvalle riittää leikittäjiä ja kanniskelijoita. En olisi tykännyt, että porukkaa lappaa meidän kotiimme neuvomaan tai höösäämään, mutta tämä "mummolapäivä" on sopinut meille oikein hyvin.
 
Minusta tuo riippuu pitkälti siitä äidin ja tyttären (anopin ja miniän) suhteesta ja tyylistä millä neuvoja ja apua tarjotaan. Itse en ole ahdistanut vieraampienkaan naisten neuvoista, kunhan ne on suht asiallisesti annettu. Siis ilman suoraa arvostelua siitä kuinka toimin ihan väärin. Jopa liiat "tämä on se ainoa oikea tapa"-jutut olen yleensä pystynyt ottamaan lähinnä huumorilla.

Oma äitini on varsin suorasanainen ja välillä rasittavan mustavalkoinenkin noissa neuvomisissaan. Toisaalta hän on äitini joten pystyn sanomaan hänelle suoraan vastaan ja suodatin toimii muutenkin häntä kuunnellessani. Hyviäkin vinkkejä on löytynyt ja monesti ongelmatilanteissa olen soittanut ja kysynytkin apua, sitten olen neuvot itse punnittuani miettinyt toiminko niiden mukaan vai en.

Oma anoppini ei kyllä koskaan puuttunut toisten asioihin, eli sillä rintamalla ei ollut ongelmia mutta muuten ymmärrän että anoppien kanssa nuo tilanteet on hankalammin hoidettavia.

Mutta siis itse olen aina ollut kiinnostunut siitä miten muut ovat erilaisia tilanteita hoitaneet ja olen ollut kiitollinenkin kun jostain ongelmasta kertoessani ihmiset alkavat muistella vastaavia tilanteita omien vauvojensa kanssa tai mitä vinkkejä ovat muualta kuulleet.
 
Minä soittaisin tyttärelle ja kysyisin että mitenkä olisi jos tulisin sinne auttamaan vauvan kanssa että saat nukkua? tekisin myös ruoan valmiiksi. Jos tytölle ei käy, käskisin vain rohkeasti sitten pyytämään kun haluaa nukkua kunnolla.
 
Auta ihmeessä. Mutta älä tee kuten minun anoppini. Esikoisemme oli koliikkivauva, ja hänen ollessaan 6 viikon ikäinen, menimme mummolaan vierailulle, sinne on matkaa liki 300 km. Mies pyysi äidiltään, voisiko hän katsoa vauvaa pari tuntia jotta me voitais nukkua keskeytyksettä yhdet päiväunet. Emme olleet nukkuneet kahta tuntia putkeen sitten vauvan syntymän. Anoppi hoiti vauvaa kolme tuntia. Imetin vauvan, ja aika pian oli nukahtanut anopin kantamiseen, toki välillä heräillyt ja anoppi taas joutunut kantamaan. Sen ajan me nukuimme aitassa, syvässä unessa, tuntui kuin olisi maistanut palan taivasta.

Tätä tapausta anoppi ei unohda. Siitä on viisi vuotta eikä sen jälkeen ole apua tarvittu eikä pyydetty. Nyt kerroimme että odotan kolmatta lasta, anoppi kysyi miten aiomme pärjätä kolmen kanssa, hän ei jaksa ottaa vauvaa meidän päiväunien ajaksi. Samaa tapausta kertoo myös sukulaisilleen ja ystävilleen, kuinka hänen piti kolme tuntia katsoa vauvaa jotta nuoripari pääsi ottamaan kauneusunet.

Hieno juttu että autat! Mutta älä muistuttele enää myöhemmin tyttäresi väsymyksestä tai mahdollisesta itkuisuudesta / baby bluesista.
 
Riippuu kuinka läheiset välit sinulla on tyttäreesi. Itse olen äitini kanssa hyvin läheinen ja äidin apu on ollut aina vain ja ainoastaan tervetullutta. Mutta äitini on lempeä ja empaattinen ihminen, ei kovinkaan määräilevä, joten hän ei koskaan tuppaisi neuvojaan tai apuaan.

Saimme esikoisemme asuessamme ulkomailla kaukana kummankin vanhemmista. Alku oli hyvin rankka, nukuin usein vain tunnin vuorokaudessa. Olisin antanut mitä vaan, että äitini olisi voinut silloin olla luonani!! No, hänpä järjesti töistä vapaata ja lensi luoksemme kahteen otteeseenkin auttaakseen. Ja se todella auttoi. Hän kanteli lasta, jotta sain nukkua, antoi pullosta maitoa, jotta sain pidemmätkin unet, teki ruokaa ja huomaamattomasti teki kotihommia. Ne päivät, kun äiti oli luonamme apuna ovat oikeasti ainoita, jolloin nautin koko vauva-ajasta. Voimme koko perhe paremminniinä viikkoina. Se oli tosi ihanaa!
 
Neuvominen kannattaa lopettaa jos sitä selvästi ei haluta.

Oma anoppi- ja appikokelas omasta mielestään neuvoi hyvää hyvyyttään ja omaa viisauttaan kun esikoinen oli pieni, mutta se oli kovin käskevällä sävyllä, vastaan ei saanut sanoa ja sisältö oli lähinnä taikauskoa, itsestäänselvyyksiä ja höpönpöpöä. Ei varmaankaan tarvitse sanoa, että appivanhempikanditaatit tekivät vauva-ajasta triplasti raskaampaa ja väsyttävämpää.

Jos kyse on omasta tyttärestä voi ehkä tulla avuksi, mutta jos pyydetään poistumaan kannattaa se tehdä. Väkisin työntymällä voit pilata suhteesi nuoreen perheeseen ja lapsenlapseesi.

Itse suosittelen ensisijaisesti kuuntelemaan ja ilmaisemaan olemaan valmis olemaan tukena ja kenties antamaan "varmuuden vuoksi" yhteystiedot sellaisiin tahoihin, jotka auttavat väsyneiden vanhempien kanssa, jos sinun apuasi ei haluta.
 
Mun äitille itseasiassa tuttavansa kauhisteli et mikä on kun äiti ei ole mua neuvomassa vauvan hoitoon. Äiti oli sit sille vaan naureskelle et "mitä ne hänen vanhoiks käyneillä tiedoillaan aikuiset ihmiset oikein tekee"
Ja meidän äiti naureskeli vähän vastaavasti, että hänen 15 v aikana syntyneiden lastensa kohdalla opit kääntyivät jo täysin ylösalaisin, puhumattakaan siitä, mitä ne mahtavat nykyään olla.

No onhan tosin noitakin mummoja, joilla on lapsenlapsia nuorempia omia lapsia, niin heillä voi olla asiat tuoreessakin muistissa.
 
Olen monesti miettinyt, että mikä niillä äideillä on, kun ei voida ottaa sitä apua vastaan ja kauhea paniikki, jos joku muu ottaa vauvan syliin tai hoitaa sitä (isommankin vauvan kohdalla). Ollaan niinkuin mustasukkaisia ja omistushaluisia vauvan suhteen. Ehkä se on joku primitiivinen vaisto, huoh!

Mä olin juuri tuollainen. Viimeiseen saakka väitin, etten kaipaa apua, me kyllä pärjätään jne. Mutta se ei johtunut millään lailla mustasukkaisuudesta ja omistushalusta. Se johtui siitä, että mulla oli vahva tarve näyttää, että me pärjäämme omillamme. Siitä periaatteesta, että kun mulla on oma perhe, me kyllä selvitään siitä.

Myöhemmin ajateltuna se oli tyhmää. Todella, todella tyhmää. Kaiken pätemisen ja "musta tulee täydellinen äiti" -ajatusten seurauksena mä masennuin. Vasta silloin annoin periksi ja pyysin äitiäni auttamaan. Ja äiti olisi ollut tarjolla kaiken aikaa, mä en vaan ymmärtänyt ottaa apua vastaan. Tänä päivänä mun on jo suht helppo ottaa apua vastaan, mutta rahan vastaanottaminen tekee edelleen tiukkaa. Nykyään mun vanhemmat naamioi sen niin, että "tämä raha on tarkoitettu tytön tarpeisiin" :).

Alkuperäiselle mummille: muista tarjota apuasi, mutta älä tyrkytä itseäsi väkisin. Tee kuitenkin perusteellisen selväksi, että sulle voi soittaa koska vaan ja sä olet aina valmis auttamaan. Ja että se ei syö hänen uskottavuuttaan äitinä. Kysele kuulumisia, mutta älä utele liikoja. Tarkkaile tytärtäsi. Jos väsymys ja kiukkuilu alkaa mennä yli, on aika ottaa ammattiapua vastaan. Se on oikeasti hyvä juttu, ilman ammattiapua mä en olisi varmaan koskaan päässyt jaloilleni.
 
Jos välimatka on pitkä, niin kannattaa miettiä osaako olla avuksi. Koska ylimääräiset ihmiset ruokapöydässä lisäävät työtä, kauupassakäyntien määrää, maidon kantamista, siivoamista tulee enemmän. Lisäksi lapsiperheiden koditkaan eivät ole aina niin tilavia, että oleskelu olisi luonnolllista.

Onhan palstalllakin saanut lukea isovanhemmista, jotka tulevat "auttamaan" lastenhoidossa, mutta se on heille pääasiassa sohvalla istumista, ja perheen äiti väsyy ylimääräiseen työhön kun kaksi ylimmääräistä ihmistä joille laittaa ruokaa ja muuta ylimääräistä työtä.

Kaikki isovanhemmat eivät osaa liikkua yksin vaan kulkevat aina kahdestaean.

Jos ei aio osallistua kun lasten hoitamiseen tai vauvanhoitamiseen, niin harvoin siitä on apua oikeasti.

Neuvot voi varmaan unohtaa. Koska maailma on kovin muuttunut lastenhoidon osalta. Kun itse olin vauva, annettii vauvoille sokerivettä ja imetys ei useinkaan ollut lapsentahtista.
 
Mä vein läheiselle ystävälle ruokaa ("en viitsinyt vain itselle tehdä" ;) ), pullat kahvin kanssa, milloin mitäkin. Olin seurana, katseltiin niitä tappotylsiä aamupäiväohjelmia kaksin. Mun vauva oli helppo ja supernukkuja, joten kanniskelin ystävän itkeskelevää vauvaa jos hänellä oli joku homma tms. kesken, tai otin syliin muuten vaan ja sanoin kaverille että käy vaikka naamakirjassa rauhassa. Kun soseaika tuli, syöttelin usein kun vähänkin vieraammalta ne viimeisetkin lusikalliset menee suuhun aina helpommin eikä naaman pyyhkimisestä tule aivan yhtä pahaa raivaria kun sen tekee joku muu kuin äiti.

Molempien miehet teki tuolloin pitkää päivää, mulla muut lapset jo isompia, perhe ja sukua lähistöllä ja kaverilla taas ei. Hän oli aika loppu jossain vaiheessa yövalvomisten kanssa ja tuntui ainakin siltä, että mun apuni oli juuri oikeanlaista ja tuli oikeaan aikaan. Silloin, kun miehensä oli kotona, annoin tietenkin heidän viettää aikaa keskenään rauhassa. Mitään neuvoja en esikoisen äidille tuputtanut mutta vinkkejä toki annoin ja niitähän on miljoonia; jotkut olivat hyvinkin käyttökelpoisia.
 
Vähän kaksipiippuinen juttu mielestäni. Itse olen nimittäin sellainen että vaikka miten väsynyt olisin en apua ole valmis ottamaan vastaan kun en halua " vaivata " eli itselleni oikeasti ( siis tilanteessa missä olisin jo aivan rikki ja lopen uupunut ) olisi parasta se että se mummi tilisi laukkuineen siihen ovelle ja ilmoittaisi että " minä hoidan nyt vauvan, sinä nukut, asiasta ei keskustella "
MUTTA tämähän riippuu ihmisestä, ja siitä onko tilanne se että oikeasti tarvitsevat sitä apua.

Mä olen kans vähän tuollainen ihminen. Toisinaan kyllä apua on helppokin pyytää, mutta sitten kun on kyse vauvasta, niin vaikka kuinka olis väsynyt ja kaipaisi apua, niin jotenkin sitä ei vaan kehtaa vaivata. Tai siinä vaiheessa tulee väsymyksestäkin jo niin päättämätön olo että kaipaa sitä toista joka sanoo että nyt lepäät, minä hoidan.
Uskon että sä äitinä osaat tehdä oikean ratkaisun. Jos he eivät apua pyydä mutta ovat selvästi todella väsyneitä, niin uskaltaisin rohkaista vähän jämäkämmin "tunkeutumaan" vaan ja ottamaan ohjat käsiisi. Varaudu kuitenkin mahdollisiin hormoonimyrskyihin. Tuore äiti voi kiitollisuudesta huolimatta tuntea syyllisyyttä kun ei olekaan selvinnyt omin avuin vaan "joutunut" turvautumaan toisten apuun. Siksipä tuo pettymys voi purkautua jollakin tavoin siihen omaan äitiin.
Ja sitten muista, ettei siitä auttamisesta tule kuitenkaan liian tunkeilevaa siinä mielessä että olisi jatkuvaa. Ensimmäisen kerran jälkeen, tyttäresi ehkä uskaltaa paremmin itsekin ilmaista avun tarvetta, kunhan kynnys on ensin madallettu :)
 
Kiitos teille ihanat äidit kommenteistanne, niistä oli iso apu. Minulla siis on kaksi tytärtä ja kun he ovat ns. lentäneet pesästä, olen luottanut heidän pärjäämiseensä aina. Heillä on ollut vastoinkäymisiäkin, mm. toisella keskenmeno, toisella pitkän parisuhteen päättyminen. Nyt molemmilla on asiat hyvin. Toista pikkuista odotellaan kesällä syntyväksi. Olen niin onnellinen siitä, että meillä on oikeasti läheiset välit. Kunnioitan heidän tapaansa elää elämäänsä, ja on ollut hienoa nähdä, että olemme jollain lailla mieheni kanssa vanhempina onnistuneet, koska se, kuinka selviää elämän vastoinkäymisistä kertoo paljon. Mutta kun sitä niin toivoisi, että lapset saisivat elää "pumpulissa", että kaikki vaan sujuisi aina hyvin...Ei se tietenkään ole mahdollista, mutta äidit ne vaan toivoo noin järjettömiä. Eli tajusin, että tässä kaikessa on ollut kyse siitä, että minä mummiksi tullessani, olen edelleen tyttäreni äiti. Ja tyttären olotilasta, jaksamisesta olen ollut huolissani. Teidän ajatuksianne lukiessani, totesin, että pitkälti noinhan olen toiminut: olen kannustanut, olen kehunut lapsenhoitotaitojaan (ja oikeasti tiedän heidän molempien osaavan), olen toimittanut valmista ruokaa, olen kuunnellut murheita...juu, ja olenhan minä neuvonutkin, mutta tiedän kyllä tyttäreni sanovan, jos se menee liiallisuuksiin, olen hoitanut koiraa...Eipä siis kannattane olla huolissaan, heillä on turvaverkkonsa minussa, ukissa, ystävissä. Ja kuulkaas, eilen kauppareissullani laitoin tekstiviestin, jotta voisko piipahtaa (asumme aika lähekkäin) ja luvan saatuani sitten meni. Siellähän oli vastaanottamassa iloinen, hymyilevä pikku perhe:-)) Vauveli oli nukkunut yön suhteellisen hyvin ja isi oli hoitanut ja syöttänyt pikkuisen, tyttäreni oli saanut nukkua kunnolla moneen viikkoon:-) Että luottamus tulevaisuuteen on korkealla; elämä on hyvä:-) Kiitos vielä kerran, että autoitte löytämään oman roolini: tytär on nyt äiti, mutta minäkin olen edelleen äiti, vaikka saankin olla mummina maailman ihanimmalle prinsessalle. Kaikkea hyvää teille kaikille<3
 

Similar threads

Yhteistyössä