Mulla on vissiin kamala kevätkriisi!

[surullinen]

Tai jotain... En tiedä miksi koko elämä tuntuu niin onnettomalta tällä hetkellä. Meillä on miehen kanssa kaksi ihanaa lasta ja mies ilmotti toisen synnyttyä ettei halua enempää. Oon 26-vuotias ja en vaan millään pääse tän vauvakuumeen yli. Mä oon niin yrittänyt ja yrittänyt mutta kun tää menee koko ajan pahemmaksi. Mies on edelleen sitä mieltä ettei aio tehdä enää lisää lapsia ja mun mies on sellanen et seisoo sanojensa takana. Tuntuu niin pahalta. Mä rakastan sitä hirveesti mutta kun pelkään että jos luovun omasta unelmastani sen vuoksi niin huomaan joskus olevani yli neljäkymmentä ja mies on lähtenyt toisen matkaan ja mä jään murehtimaan unelmista joita mulla oli enkä niitä koskaan toteuttanut.

Onko kellään muulla tällasta kriisiä päällä? On niin paha ja ahdistunut olo että katselin jo asuntoja mihin muuttaa lasten kanssa kun tuntuu etten voi elää näin. Pääseekö tästä helvetin vauvakuumeesta ikinä eroon!?

 

[Vieras]

Tiukka paikka.
Oisko jostain esim. pariterapiasta tms. apuja? Ja tarkoitan siis vain siksi että tuossa asiassa ei kauheesti voi tehdä kompromissia.

 

[vieras]

ota hoitoon vaikea koliikkilapsi.kyllä vauvakuume häviää pian!!tsemppiä

 

[ap]

ota hoitoon vaikea koliikkilapsi.kyllä vauvakuume häviää pian!!tsemppiä

Heh, kun sen pitäs olla monta kertaa kuussa hoidossa et auttas...

 

[30v]

Toi kuulostaa 30-kympin kriisiltä. Itsellä oli vähän sama juttu puoltoista vuotta.. Jouduin työttömäksi joulukuussa 07 ja vauvakuume alkoi. Halusin vauvan, mut mies ei oikein lämmennyt ajatukselle. Meillä on kaksi poikaa ja hällä on aikaisemmasta liitosta tyttö ja poika..

Mut kesällä 08 sitten mies päätti et ok, vielä yksi vauva. Nyt sitten toivotaan et heinäkuussa syntyvä vauva on tyttö.

Mut stemppiä. Kerro miehellesi ajatuksesi ja toiveesi.

 

[mieti vielä]

Minulla oli "parantumaton vauvakuume", mutta niin se vain neljännen myötä helpotti. Kun Luoja lahjoitti sen ensimmäisen koliikkivauvan, jonka kanssa imetys oli tuskaa, joka hieroi ja hieroo yhä parikuisena pukkaamiaan hampaita muiden perheenjäsenten raajoihin (napakka ote), kukkuu yöt että isompien lasten pitää välillä mennä perähuoneeseen saadakseen unensa.

Välillä hajottaa, mutta välillä tämä yhdistääkin. Kohta vuosi takana, ja jos mies ei olisi noin mukautuva ja huolehtiva niin ero olisi tullut jo kesällä tämän tilanteen raastavuuden vuoksi. Välillä ei voi muuta kuin itkeä, kun muiden lasten lapsuus kuluu katsoessa zombiäitiä.

 

[30v]

Itse olen äidilleni ensimmäinen lapsi ja koliikkivauva. En kuulemma nukkunu yöllä enkä päivällä pariin kuukauteen. Silti äitini teki vielä kaksi poikaa. Kyllähän koliikkivauva koettelee perhettä, mutta silti se on yhtä rakas kuin muutkin lapset...

 

[mieti vielä]

Itse olen äidilleni ensimmäinen lapsi ja koliikkivauva. En kuulemma nukkunu yöllä enkä päivällä pariin kuukauteen. Silti äitini teki vielä kaksi poikaa. Kyllähän koliikkivauva koettelee perhettä, mutta silti se on yhtä rakas kuin muutkin lapset...

Eihän kyse olekaan siitä, etteikö olisi rakas. Siinä vaiheessa kun perheessä on muitakin kuin äiti + isä, on kuitenkin syytä huomioida koko perheen hyvinvointi. Itse sitä jaksaa äidinrakkaudella vaikka mitä, mutta mitä ne toiset pikkuiset jaksavat ja miten se heidän elämäänsä mullistaa? Ei kaikilla mitenkään, mutta hyvä sitä on miettiä sitäkin. Vauva tuo paljon, mutta myös rajoittaa paljon. Etenkin jos omat voimat menevät siihen vauvanhoitoon ja pinnaa venytetään, niin jää muiden viihdyttäminen vähemmälle.

Vauvaikä on lyhyt ja vauvan kohdalla menee nopeasti. 3-vuotiaan näkökulmasta se on kuitenkin juuri se vuosi, kun olisi voitu opetella pyöräilyä, 6-vuotiaalle se on se vuosi kun olisi halunnut että äiti tulee rannalle opettamaan uimista, 7-vuotiaalle se vuosi kun hän intoa puhkuen tulee koulusta ja haluaisi purkaa kokemuksiaan, mutta äiti mumisee tarvitsevansa nyt ne päiväunet.

Meillä on "pahin" aika takana, mutta silti surettaa kulunut kesä ja syksy, kuinka sumussa ne kuljin.