Mua ahistaa ja pelottaa tää raskaus.. :(

[Huono Odottaja]

Välillä kun vauva potkii, tuntuu se "mukavalta" ja mietin mitä se tekee jne.. Mutta suurimmanosan ajasta mä oon tosi ahdistunut tästä raskaudesta. Tää on mun eka lapsi ja ei ollut suunniteltu tai "yritetty". Ennen ajattelin, että jos vahingossa tulisin raskaaksi mä todellakin tekisin abortin.. Sitten Tulin raskaksi ja sain keskenmenon rv. n. 13.. Se tuntui tosi pahalta. En silloinkaan nyt mennyt tekemään sitä aborttia, kun olin lopulta tosi iloinen ja onnellinen siitä lapsesta. Sitten muserruin täysin..

Alle vuosi siitä tulin uudelleen raskaaksi ja "aioin tehdä abortin", jotenkin vaan alitajuisesti mä sen tiesin kokoajan, etten sitä halua oikeasti todella tehdä. No nyt en tehnytkään ja nyt tässä sitä nyt ollaa maha pystyssä!

Kuitenkaan en koe olevani niin onnellinen tästä lapsesta, kuin raskaana olevan kuuluisi ja tulisi olla. En koe että musta tulisi hyvää äitiä ja etten osaisi olla sen lapsen kanssa.. Oon jotenkin ihan kuassa ja vauvanvaatteita ja muita -tavaroita ei jotenkin "pysty" edes katsomaan. Ikään kuin yrittäisin kieltää raskauden itseltäni?
Joka paikassa kun tuntuu olevan niin "täydellisiä" ja onnellisisia nuo muut odottajat.
Pelkään myös että lapsi jotenkin kuolee, kun siitä keskenmenosta jäi mulle jotkut jonkinsortin traumat kai.. On jotenkin sekava ja syyllinen olo tästä kaikesta.

P.S. Ehkäisystää turha tulla moralisoimaan, sillä sitä on kyllä käytetty.
Onko tämä edes mitenkään normaalia? :'( :'(
Kokemuksia?

 

["vieras"]

On normaalia. Tunteet voivat ailahdella ja vaihdella laidasta laitaan vaikka lapsi olisi kuinka suunniteltu ja toivottukin.

 

[astrolabe]

Ootko neuvolassa puhunut asiasta? Kannattais. Saisit apuja tuohon ja se auttaisi kiintymyssuhteen luomisessa vauvaan.

 

[mielenkiinnosta]

Ootko neuvolassa puhunut asiasta? Kannattais. Saisit apuja tuohon ja se auttaisi kiintymyssuhteen luomisessa vauvaan.

Millasta apua neuvolassa on saatavilla tuollaiseen?

 

[Phoebsi]

Raskaana ei kuulu mitenkään olla sen kummempi mitä itse normaalistikin on. Ei ole pakko tuntea onnea eikä iloakaan, jos ei tunne.

Pelkäätkö jollain tasolla vauvan menettämistä ehkä? Et uskalla kiintyä häneen (joskaan se, että ei hehku raskauden onnea ei vielä kerro kiintymisestä mitään, toiset ei vain hehku)?

 

["vieras"]

Missä sanotaan että raskaana olevan täytyisi olla kokoajan onnellinen ja iloinen raskaudestaan? Eikö se ole mahdotontakin? Toisille raskaus voi olla fyysisestikkin raskas pahoinvointineen, ettei siinä paljoa ole aikaa onnellisuudelle.

 

[Phoebsi]

Ja siis meidän esikoinen sai alkunsa ehkäisystä huolimatta. Vahinko kääntyi piankin onnelliseksi sellaiseksi, mutta en koskaan silti saanut kiinni siitä hehkutuksesta ja onnesta, mitä toiset tuntuivat tuntevan päivästä toiseen ja kaikesta huolimatta. Minä olin enemminkin huolissani. En vauvasta vaan itsestäni ja elämästäni ja suhteestani, että mitä tapahtuu, miten meidän käy.

Sisimmissäni tiesin, että hyvin meidän käy, mutta olen huolehtija-ihmisiä. Ja olen myös niitä, joiden ei kerta kaikkiaan ole hyvä olla jos johonkin sattuu, ja minuahan sattui, koko raskauden. Tarvitsin ultrakuvan, että jotenkin ymmärtäisin vauvan olemassaolon, vaikka toisaalta taas tiesin että olisin kuollut vauvani puolesta jo ennen sen syntymää jos olisi pitänyt.

 

[ok]

Onko sulla miestä tukena? Mä kanssa kehoitan puhumaan neuvolassa, jos vaikka voisit päästä joitain kertoja neuvolapsykologin kanssa juttelemaan.
Mitenkään tuo ei tarkoita etteikö sinusta tulisi hyvä äiti, mutta että pääsisit yli itsesyytöksistä ja saisit vauvaan luotua suhdetta jo etukäteen, niin voisi olla hyvä? Ehkäisisi sitten sitä synnytyksen jälkeistä "shokkia", babybluesia tms.

 

[astrolabe]

Millasta apua neuvolassa on saatavilla tuollaiseen?

Noh, voi ainakin laittaa lääkärin pakeille. En tiedä millaista apua missäkin paikassa on saatavana, itse olen käynyt tk:n psykologilla, sain synnytyksen jälkeen mielialalääkkeet ja sitten kävin vielä sellaisessa ryhmäterapiassa, joka tosin kohdallani toteutettiin soolosessioina.

 

["minä vaan"]

mulla on samanlaisia kokemuksia. tulin vahingossa raskaaksi, kaverit kannusti aborttiin. koin olevani hirveä ihminen kun en pystynytkään tekemään aborttia, vaan halusin pitää lapsen. alkuraskaus meni lähinnä yksin itkiessä ja miettiessä miten selviän lapsen kanssa, jos mies ei päättääkin ettei ole valmis vielä isäksi. meillä siis oli takana vasta puoli vuotta seurustelua kun tulin raskaaksi. no jotenki ne ajatukset muuttui ja ajattelin että jos tämän lapsen saan elävänä maailmaan, pidän hänestä kiinni kynsin ja hampain ja teen kaikkeni jotta hän saa hyvän elämän. vasta joskus rv. 20 eteenpäin kerroin asiasta sukulaisille ja työnantajalle yms, ja kaikki suhtautui kyllä hyvin. sen jälkeen aloin itsekin nauttia raskaudesta ja odotella lasta saapuvaksi. mies on ollut täysillä mukana alkujärkytyksestä selvittyään.

nyt mulla on 13kk vanha poika ja kihlattu haastavaa tää on ollut meillä, koska ei miehen kanssa ehditty ennen lasta tutustumaan kunnolla. mutta yritetään kovasti että saatais meidän perhe toimimaan..

nyt kun oon aatellu noita kohta kahden vuoden takaisia raskausmuistoja, niin en voi ymmärtää miten oon joskus ajatellut etten halua lastani. poikani on parasta elämässäni, ja koen olevani etuoikeutettu koska saan olla läsnä hänen elämässään. raskausaika kasvattaa, ja nyt tajuan, että kaikenlaiset ajatukset kuuluu siihen. mua hävettää ja inhottaa muistella, miten joskus löin vatsaani ja toivoin keskenmenoa... en kadu hetkeäkään että päätin pitää lapseni. en oo kertonu tästä kellekkään ikinä, joten näiden asioiden kirjoittaminenkin tuntuu pahalta.. mutta vaikka en aluksi tuntenutkaan olevani valmis äidiksi, nyt tuntuu että tätä oon aina halunnut. oman perheen. äidinrakkaus on vaan maailman paras tunne!

tsemppiä sun raskausaikaan, kaikki menee kyllä hyvin!