Et ole yhtään kiltti jos et kopsaa.
Hameväki ajoi autoa ja minä kopsasin jutun sillävälin. Tuossa:
Toimittaja Milka Rissanen lähti yksin punaisessa mekossa Helsingin yöhön ja miehet kourivat häntä koko illan.
Baaritiskillä lojuu käytetty rakkolaastari.
Ihmisten hengitykset haisevat viinalta, tanssilattia pierulta. Jonkun valkoviini läikkyy selälleni.
Rintakehässä jytisee basso tai sitten ne kaksi energiajuomaa, jotka olen juonut pysyäkseni hereillä.
"Kassajonossakaan ei pääse näin lähelle", tungoksessa kylkeeni liimautunut mies sanoo ja iskee silmää.
Toinen sivelee kädellään takapuoltani ohi kävellessään.
Tämä on kaikista juttuideoistani tähän mennessä huonoin, kiroan mielessäni.
Oikeastaan idea ei ole edes minun vaan brittitoimittaja Ellie Flynnin. Hän lähti vuonna 2022 julkaistussa dokumentissaan Undercover: Sexual Harassment - The Truth hoipertelemaan yksin Lontoon ja Liverpoolin baarikaduille.
Flynn esitti humalaista, joka oli joutunut eroon kavereistaan. Alle varttitunnissa hänen kannoilleen liimautui ahdistelija, joka seurasi Flynniä kielloista huolimatta hotellihuoneeseen asti.
Nyt minä olen Flynnin innoittamana lähtenyt Helsingin yöhön. Suuntaan kahteen eri baariin, mutta en aio nimetä niitä. En halua kiinnittää huomiota yksittäisiin kuppiloihin, sillä kyse ei ole niistä vaan laajemmasta ilmiöstä, jonka liki jokainen nainen tunnistaa. Kokemukset seksuaalisesta häirinnästä ovat kivuliaan yleisiä: yhdeksän kymmenestä suomalaisnaisesta on sellaista kokenut, käy ilmi YK:n tasa-arvojärjestö UN Women Suomen kyselytutkimuksesta.
Meitä ahdistellaan ja häiritään tutkitusti melkein missä tahansa: kadulla, koulussa, työpaikalla, kotibileissä, verkossa, bussissa, oman kodin seinien sisällä. Se, että esimerkiksi yksittäinen baarinoudattaa turvallisen tilan periaatteita, ei tarkoita muuta kuin sitä, että baari on kirjannut ylös työkalut, joilla mahdolliseen häirintään puututaan. Itse häirintää se ei estä.
Kohtaamilleni ihmisille en kerro olevani toimittaja. Niin voi tehdä, jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muuten selvittää - ja seksuaalisesta häirinnästä ei oikein saa tietoa esittäytymällä toimittajaksi ja kysymällä ohikulkijoilta, onko heillä tapana kouria tuntemattomia.
On se helteinen viikonloppu Helsingissä, kun ensin vastaan kävelee niitteihin ja punaisiin piilolinsseihin Tuska-festivaalien hevarijuhlija ja sitten sateenkaaren väreihin ja glitteriin sukeltanut Pride-mielenosoittajia.
Minä olen pukeutunut punaiseen kesämekkooni ja kuvaaja Anna Valli peittäviin shortseihin ja t-paitaan. Vietämme illan samassa baarissa mutta erillään toisistamme, jotta näemme, miten vailla seuraa olevaan naiseen suhtaudutaan.
Katselemme toisiamme: vaikuttavatkohan erilaiset asumme illan kulkuun? Suunnistamme keskustan ravintolakeskittymään, jolla on maine: kieli on kuulemma korvassa ennen kuin ehtii drinkin ostaa.
Ei se nyt niin paha voi olla, olen aina ajatellut. On se, odotettua pahempi.
Alkuillasta miehet verhoavat kopeloinnin ritarilliseksi auttamiseksi: "Tästä näkee hyvin artistin", sanoo mies, joka ohjaa minua alaselästä. "Pidän sinua pystyssä, ettet kaadu", sanoo toinen herra tungoksessa ja tukee minua mistä muualtakaan kuin takalistosta.
Miehiä tuntuu erityisesti huolettavan, mitä nuori nainen tekee yksin baarissa.
"Siinä on jotain väärää", toteaa pitkä mies.
Kerron pärjääväni hyvin yksin, mutta hän ei mene minnekään. En kuulemma näytä jalkapalloilijalta, sillä he ovat yleensä miehekkäitä.
Opin, että uinti on minulle hyvä laji, sillä se säästää kauniita polviani.
Yhtäkkiä jostain pölähtää mies, joka tarttuu molempiin käsiini ja alkaa vetää minua jonnekin. Rimpuilen irti.
Siitä alkaa outo pantomiininäytelmä.
Piirrän väliimme hassuttelevin elkein näkymättömän seinän ja heilautan kättäni kurkulla "ein" merkiksi. Mies tökkii minua varovasti sormellaan ja nauraa käsillään polviin nojaten, kun kavahdan kosketuksesta.
Virhe: tein asiasta vitsin.
Muutun vakavaksi ja teen selväksi, etten oikeasti halua, ettö minuun kosketaan. Huokaisen helpotuksesta, kun hän näyttää viimein ymmärtävän. Tai niin luulen - ennen lähtöään hän halaa minua väkisin.
Saman tekee toinen mies, joka hivuttaa salakavalasti kättään alaselälleni.
"Jos häiritsen, voin lähteä", hän sanoo. "Joo, häiritset", sanon minä. Lupaavaa.
Mies kuitenkin ottaa minut väkisin kainaloonsa.
Valokuvaaja Vallilalla ei mene toisella puolella baaria sen lujempaa. Joku kouraisee häntä takapuolesta. Jälleen tulee todistetuksi se, jonka lähes kaikki naiset tietävät entuudestaan: vaatetus ei suojele ahdistelijoilta.
Kun epämiellyttäviä kohtaamisia on takan yli kymmenen, alan seota laskuissa.
Basson jytkeessä mietin, pitäisikö minun jaksaa tänään haastaa miehiä enemmän. Vaatia heidät tilille siitä, miksi he koskevat minuun ilman lupaa. Ymmärtävätkö he, miltä tuntuu, kun menettää täysin vallan omasta kehostaan?
Toisaalta enhän minä lähde tavallisenakaan baari-iltana kasvattamaan ja valistamaan miehiä, vaan pitämään hauskaa kavereideni kanssa.
Vuosien varrella olen kyllä saanut selityksiä.
"Shit happens", totesi kerran minuun nähden valta-asemassa ollut mies, joka veti minut ranteesta puskaan ja työnsi kielensä suuhuni.
"En mä tajunnut", perusteli tekoaan puolituttuni, joka työnsi sormensa sisälleni, kun olin tukevassa unessa.
"Se oli läppä", sanoi tuntematon mies, joka tarrasi baarissa takamukseeni kiinni.
Seksuaalinen häirintä jää kehoon lähmäisinä kädenjälkinä. Lantiolle, kylkiin ja reisiin.
Se on kun rasvatahra, joka ei lähde edes sappisaippualla pesemällä pois. Häirintä ja ahdistelu ovat saaneet minut toistuvasti inhoamaan kehoani, kurittamaan sitä ahmimalla ja näännyttämällä. Tyhmä, tyhmä, likainen keho.
Olen ottanut kannettavakseni häpeän, joka ei kuulu minulle.
En ole aina osannut toimia niin kun pitäisi. Huutamisen ja ilmiantamisen sijasta olen saattanut mielistellä ahdistelijaa, lamaantua tai kuitata asian naureskelemalla.
Syynä on ollut pelko siitä, että mies käy aggressiiviseksi tai että minua ei uskota. Uhriutuminen vituttaa, mutta niin vituttaa koskemattomuuden menettäminenkin. Ja mitä nuorempi olen ollut, sitä vaikeampaa on ollut taistella aikuisia miehiä vastaan. Eniten seksuaalista häirintää olen kokenut 13-17-vuotiaana.
Häirintä ja ahdistelu eivät ole kadonneet Me too -liikkeen myötä. Mielestäni ne ovat vain muuttuneet ovelammaksi.
Nykyään kun mies tuijottaa rintojani aurinkolasiensa läpi, hän voi sanoa minun näkevän omiani. Kun mies ei tarraa kiinni kunnolla pakaraan vaan hivuttaa kättään ohi kävellessään, hän voi sanoa sen olleen vahinko.
Toisen keskustan baarin tanssilattialla olo on kuin kalaparveen tiputetulla kastemadolla.
Yksin oleminen käy nopeasti tukalaksi, joten lyöttäydymme valokuvaaja Vallin kanssa yhten. Ympärillemme kerääntyy joukko miehiä, jotka kokeilevat vuorotellen onneaan työntymällä oholle.
Mustiin vaatteisiin pukeutunut mies on erityisen sinnikäs. Hän ei ota vihjeitä, päänpudisteluja eikä suoria kieltoja onkeensa.
Saamme Vallin kanssa nopeasti tarpeeksemme ja päätämme lähteä takaisin baariin, jossa olimme alkuillasta.
Perillä menemme sivummalle tanssimaan, kun huomaan tutut kasvot. Se edellisen baarin mustiin pukeutunut mies on seurannut meitä.
Jostain syystä iminua ärsyttää miehen häiritsevää käytöstä enemmän se, etten ollut huomannut hänen seuraavan meitä. Miksen pysynyt valppaana? Ja mitä jos olisin lähtenyt yksin humalassa ihmisjoukoista?
Mutta niin se juuri usein menee. Miesten häirintä ja ahdistelu jäävät naisten kannettaviksi. Täytyy miettiä, missä liikkuu, miten käyttäytyy ja miten reagoi. Muista pysyä tarkkana.
Jykevät seinät puristavat juhlijoita väliinsä ja kimmottavat musiikkia ilmaan. Törmään tuttuihin. Kuulumisten sijaan kysyn, onko heitäkin käpälöity.
Toinen naisista kertoo olleensa baaritiskillä, kun ohi kävellyt mies otti molemmilla käsillän kiinni hänen pepustaan ja jatkoi sitten matkaa. Hetken päästä ohi käveli toinen mies, jolla oli nainen kainalossaan. Vapaalla kädellään hän kouraisi.
Baarin suljetussa maailmassa tuntuu vallitsevan yleinen käsitys siitä, että naisten kehot ovat vapaata riistaa paitsi koskea myös kommentoida. Hattupäinen mies katsoo minua päästä varpaisiin ja sanoo, että muotoni ovat kivat. Miehet kuulemma huomaavat tällaiset asiat, eivät voi olla huomaamatta.
"Tää ei oo sitten ahdistava kommentti vaan kehu", hän valottaa minulle.
Ihmisiä saa lähestyä. Se on jopa suotavaa, vaikka tietyt kansanryhmät tykkäävätkin toitottaa, ettei enää saa edes kehua.
Yöllä baarimikko kehuu mekkoni väriä. Se tuntuu mukavalta, koska kehu ei kohdistu kehooni eikä viestiä ryyditetä kouraisulla.
Jos minä haluaisin lähestyä baarissa kiinnostavan näköistä miestä, en ensimmäisenä kahmaisisi häntä haarovälistä. Ajatuskin on absurdi. Mutta on selvää että myös miehet kohtaavat seksuaalista häirintää ja ahdistelua, eikä se ole hyväksyttävää.
Fakta kuitenkin on, että suomalainen väkivalta on sukupuolittunutta. Sen sivuuttaminen ei ole mahdollista, jos ongelmaan halutaan puuttua. Seksuaalirikollisista 95 prosenttia on miehiä.
Kun jääkiekkoilija Severi Lahtinen tuomittiin viime vuonna käräjäoikeudessa raiskauksesta vankeuteen, jotkut miehet ryntäsivät kertomaan sosiaalisessa mediassa, että ei Lahtinen sellaista tekisi, hänhän on hyvä jätkä.
Kirkkaimman pohjan veti artisti Poju, eli Pasi Heinonen, joka puolusteli somepäivityksissään Lahdista ja haukkui uhria varsin alatyylisesti.
Kesäkuussa hovioikeuskin katsoi, että Lahtinen syyllistyi raiskaukseen. Sekään ei somehuutelijoita hetkauttanut.
Tässä ja lukuisissa muissa tapauksissa nousee esiin ristiriita, joka ei todellisuudessa vaadi kummoista päättelykykyä: lähes jokainen nainen on kohdannut seksuaalista häirintää, mutta kukaan ei silti tunnu tunteva ahdistelijoita.
Minua elämäni eri vaiheissa ahdistelleet ovat olleen kaiken ikäisiä ja värisiä, erilaisista yhteiskuntaluokista. Ihan tavallisia, mukavia perheenisiä, joilla on tyttäriä.
Mikään ei muutu, jos miehet eivät puutu. Käytännössä puuttuminen voi olla sitä, ettei hyväksy kavereiden naisvihamielistä perseilyä tai puhetta.
Naisen tehtävä ei ole korjata jotain, mitä he eivät ole rikkoneet.
Jostain valojen välkkeestä ilmaantui mies, jota en ole aiemmin huomannut.
Hän työntää käteeni juomaa mitään sanomatta.
En ota sitä vastaan, tietenkään. En näe miestä sen jälkeen. Sama toistuu vielä ainakin kerran, mutta mies on toinen.
Voi olla, että taustalla ei ole mitään vilunkipeliä, vaan kyseessä on aito joskin kömpelö lähestyminen. Minulla ei kuitenkaan ole varaa ottaa selvää, onko juomassa tyrmäystippoja vai ei.
Yritän jälleen tanssia. Se keskeytyy, taas. Lyhyt mies tulee luokseni ja kysyy suoraan numeroa.
Alkaa tivaaminen. Miksi et anna numeroasi? Onko sinulla poikaystävää? Lähde tanssimaan? Etkö pidä minusta? Mikset pidä minusta? Emmekö voi olla ystäviä? Minne menet?
Kysyn, miksi hän ei usko, kun sanon ei jo noin kymmenettä kertaa.
"Koska pidän sinusta."
Ilonpito alkaa riittää.
Tungoksessa oviaukkoa kohti puskiessa mietin, että en tuntenut oloani illan aikana uhatuksi, mutta epämiellyttäväksi ja turhautuneeksi senkin edestä. Nuorempi minä olisi kyllä ollut järkyttynyt, pelokaskin.
Sekä minuun että valokuvaaja Valliin koskettiin vähän väliä, usein vielä kieltojen jälkeenkin, yhteensä ainakin parikymmentä kertaa. Ensimmäinen "ei" tai "älä koske" meni perille vain harvoin. Kun se lopulta meni, jotkut miehet suuttuivat.
Kukaan ei puuttunut, vaikka jotkut seurasivat vierestä.
Surullisinta on ehkä se, että tiesimme etukäteen, mitä odottaa. Mikään ei yllättänyt. Seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta on tullut normaalia, vaikka kärjistyessään ne voivat olla naiselle hengenvaarallisia.
Kaikki kohtaamiset eivät tietenkään olleet häiritseviä. Muutamien kanssa oli mukava jutella.
Kaikki miehet eivät ole ahdistelijoita, mutta minä en ennakkoon tiedä, ketkä ovat. Siksi joudun suhtautumaan varauksella kaikkiin.
Jossain vaiheessa yötä kaikki alkoikin muuttua hähmäiseksi. Käsiä sieltä täältä, en pysynyt laskuissa. En jaksanut enää painaa mieleeni ihmisten kasvoja.
Hyvätkin miehet puuroutuivat lääppijöiden sekaan.
Ulkona lokit levittävät roskia.
Yöpalalla Hesburgerissa haaveilemme kuvaaja Vallin kanssa mökkeilystä. Siellä saa olla omassa rauhassa.
Kun kello lähestyy viittä, on aika lähettää illan viimeiset viestit.
Pääsithän turvallisesti kotiin?
Sanna-jankkaaja ja Super-Setis lienevät sama habitus.