Mitkä piirteet teitä ärsyttää tai häiritsee lapsessa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja PaulKohelo
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

PaulKohelo

Aktiivinen jäsen
30.03.2012
1 233
0
36
Onko ne niitä mitä inhoatte itsessänne vai johtuuko ärsytys siitä että piirteet on teidän piirteidenne vastakohtia?

Hyväksyttekö lapsenne sellaisena kuin hän on, vai harmittaako ettei hän ole jotain muuta?
 
Mä oon aina inhonnut sellaisia häseltäviä ja hössöttäviä ihmisiä, jotka eivät saa asiaa tehtyä loppuun kaikelta siltä häsläämiseltä. Ite oon rauhallinen ihminen ja esim. töissä oon vaivihkaa saanut jo hommat tehtyä kun häslääjät vielä sinkoilee paniikissa sinne tänne...No mun tyttö on just tuollainen häseltäjä :D ja oon ajatellut, et korkeemmalta taholta mulle on annettu kasvunpaikaksi kasvattaa yksi sellainen häseltäjä ;) Elämänkoulua parhaimmillaan siis!
 
no kun mietin, niin eipä oikeestaan yhtään mikään. joka päivä saatan suutahtaakin kerran kaksi, mutta ainakin kymmenen kertaa päivässä meinaa sydän pakahtua ja vesi nousta silmiin, kun se on vaan niin ihmeellinen olento.

vaikka en edes tiedä, että onko tuo nyt niin paljon ihmeellisempi kuin muiden lapset, ihastelen minä niitäkin. mitä enemmän ihailen omaa lasta, sen helpommin näen sen hohteen muidenkin lapsissa.

mutta miten ihmeessä niistä täydellisistä olennoista tulee tämmöisiä kurjia räpeltäjiä aikuisenkuvatuksia...
 
laiskuus ja itsekkyys. Joskus tuntuu, että lapsi on liian laiska ja itsekäs. Tai ajattelee vain itseään joka asiassa, minä minä minä. Sellainen on minun lapseni. Mutta ihan rakas silti.
 
[QUOTE="hmm";26116231]ärsyttää laiskuus esim. koulun suhteen joskus. Hyväksyn sellaisenaan.

Ja itse olin lapsena vielä ahkera, koulun suhteen. Nykyään laiskempi.[/QUOTE]

tyhmää, toiseessa lapsessa ei ärsytä mikään.

Tai ärsyttää, on siinäkin virheensä. Ärsyttää se, että ei jaksa kuunnella opetusta. Haluaa itse tehdä. Ja tietynlainen yliherkkyskin ärsyttää. Että aina pitäisi puhua kauniisti , ylikauniisti tai ottaa itseensä.
 
Ästyttää kun se saa ärsytettyä äidin =) Mull on hoitolapsia ja neidillä kova uhma. Ja osaa vetästä just oikeista naruista jos haluaa äitiä ärsyttää hoitolasten aikana. Ei vapaa-aikana tee ikinä niin mitä hoitolasten aikana :/
 
Omissa ja sukulaisten lapsissa ei ärsytä mikään. Mutta vieraampien lapsissa sitäkin useampi piirre. Se, että luulevat olevansa maailman keskipisteitä, eivä tajua mitä tarkoittaa sana EI, kiukuttelevat joka asiasta, huutavat aikuiselle ja toisilleen...
 
No meillä etenkin esikoinen on hirvee heiluja, varmaan vaikuttaa lievä adhd/add:kin tähän ja ymmärrän ettei sille mitään voi. Molemmat lapset osaa kans "inistä" ja yleensä aika pienistä jutuista, se ottaa joskus päähän. Ja voishan nuo paremmin totellakin ettei tarvis montaa kertaa sanoa samasta asiasta...
 
Pienemmässä ärsyttää kiljukaulaisuus. Ei siis kilju muuten, mutta aina puhuessaan (ja tuo poika puhuu PALJON!) kiristää äänihuuliaan niin, että puhe menee kimittäväksi. Sillä kimitysäänellä sitten yrittää huutaa kaiken muun äänen yli ja vaikka olisi hiljaistakin, huutaa silti, koska jotenkin lapsrukka on koko ajan siinä uskossa, että ympärillä on kamala melu, jonka yli pitää huutaa. Välillä vierailevat ystävätkin joutuvat pistämään sormet korviin, kun poika huutaa asioitaan korvanjuuressa. En pidä yhtään korkeista äänistä!

Vanhemmassa ärsyttää itsekkyys. Ei pysty jakamaan mitään vapaaehtoisesti, aina pitää maanitella tarjoamaan pikkuveljellekin, jos on saanut jotain herkkua jostain. Pikkuveli tarjoaa aina kohteliaasti omistaan, mutta isoveli ei millään. Itse olen viisilapsisesta perheestä, meillä piti aina jakaa, siksikin tuo itsekkyys ärsyttää.
 
No omassa lapsessä ärsyttää kun heti lyö hanskat tiskiin ja saa itkuraivareita ja sanoo itteään tyhmäksi ja vaikka miksi jos ei heti osaa jotain. Siis esim jos koulutehtävissä joku vaikea juttu niin alkaa itku ja raivoaminen jos ei osaa. Toisaalta on sit ihana seurata sitä iloa ja riemua kun jonkun asian oppii. Joskus on myös pistänyt ärsyttämään tietynlainen huolimattomuus kokeissa, tai ainakin itse olen pistänyt huolimattomuuden piikkiin, siis esim matikankokeessa on osannut jonkun ihan peruslaskun (ei mikään päättelytehtävä) oikein mutta vieressä olevan täysin samanlaisen laskun on tehnyt väärin. Ehkä tuohon osin vaikuttaa se että itse kohtuullisen hyvä ollut matikassa ja lapselle se ei välttämättä kaikista helpoin aine ole.
Vieraissa lapsissa ärsyttää sellainen kovaääninen itsensä esille tuominen.
 
Esikoisen kovaäänisyys.
Molemmilla "koiramainen" ulina, oli leikki sitten mikä tahansa.
Monta kertaa päivässä tapahtuva lasten riitely, missä saa sitten olla erotuomarina.

Kuuntelen työkseni kahdeksan tuntia päivässä ihmisiä, ehkä siksi juuri tämä jatkuva kova meteli käy niin hermoon. Lataudun hiljaisuudessa. Ehkäpä kestän murrosiän murjotusta paremmin :rolleyes:
 
Teinissä ärsyttää jankkaaminen. Oli asia mikä hyvänsä niin pitää ruveta jankkaamaan vastaan. Erityisen ärsyttävää se on esim. koulupalaverissa kun se jostain täysin mitättömästä asiasta alkaa jankkaamaan, joskin sielä se yleensä loppuu kun mä mulkaisen rumasti. Myös jatkuva valittaminen ärsyttää "Mulla on maha kipee, päätä särkee, jalka/käsi/nenänpää on kipee jne." Tämä yleensä aamuisin kun pitää lähtee kouluun tai jos pitää kotona tehdä jotain.

9 v. pojassa ärsyttää jatkuva tohotus. Hetkeäkään ei voi olla paikallaan, mitään ei malta kuunnella loppuun yms.

3 v. pojassa ärsyttää kiljuminen/huutaminen ja se että vetää joka asiasta herneet nenään.

Rakkaita ovat kaikki "vikoineeen" päivineen. Ja hyväksyn kyllä heidät sellaisena kuin ovat vaikka joskus ärsyttääkin.
 
Ekan umpimielisyys ja kuoreensa vetäytyminen. Osaa olla hauska ja seurallinen halutessaan. Tokassa se että kaikki pitäisi mennä juuri hänen tahtonsa mukaan, se ettei ota vastuuta mistään tekemisistään ja vastaa kaikkeen emmävaatiiä.
 
Nuorimmaisen "komentaminen". Jätkä on pikkasta vajaan vuoden ja huutaa kun palosireeni jossei heti ymmärretä mikä mättää ja jos asia on kielletty kaukosäädin niin käskyttää kunnes kaukosäädin on piilossa ja joku superhauska uusi juttu kädessä (vyö, vesipullo, tms). Ohimenevää, mutta argh.

Vanhemman, seittemisen vuotta, kohdalla alkaa jo pikkuhiljaa olemaan jopa raivostuttavaa se ettei kuuntele ohjeistusta. Annan lyhyitä ohjeita ja joka päivä lähestulkoon ihan samat asiat (likaset vaatteet pyykkiin, hiusten harjaus, märät vaatteet naulakkoon ei koriin jne) ja aina ne ovat kuin uusia juttuja ja menevät mönkään.

Muutoin olen aika tyytyväinen tähän hetkeen kun mistään tämän vakavammasta ei ole kysymys. Ymmärrän myös koko ajan paremmin sen, että nuorimmaisella tulee olemaan luja tahto.
 
Esikoiseni adhd-lapsen jatkuva liikkeessä oleminen, hyminä/ääntely (tourette) joka jatkuu päiväkausia. Milloin rykii kurkkua, milloin hokee sanoja. Kun eihän tuollaisesta oikein viitsi sanoakaan...joskus kyllä ilmoitan että nyt riitti ja suljen oven.
 
oikeastaan minua hävettää tunnustaa että ärsyynnyyn siitä että yksi lapsistani pillahtaa itkuun jostain todella ihan pikkuasiasta. Onneksi nykyään aika harvoin ja muutoin on aivan ihana lapsi, melko herkkä ja ujokin mutta joskus ykskaks yllättäen, kun pettyy johonkin juttuun leikissä tai muuten niin saa itkukohtauksen. On kohta eskarilainen ja mua hiukan hirvittää että eihän se voi tuolleen koulussa itkeä.
 
Esikoisessa 16v ärsyttää sen rauhallisuus ja hitaus (itseni vastakohta), joka on ehdottomasti hyvä piirre, mutta liiallisuuksiin mentäessä se ärsyttää. Esim. lähtötilanteissa esikoinen on aina viimeinen ja häntä saavat toiset odottaa.

Tyty 13v taas on enempi kaltaiseni tahtonainen, joka haluaa koko ajan jotain ja ilmoittaa haluistaan suureen ääneen ja vaatii niiden toteuttamista. Vinkuu koko ajan jostain.

Kuopus 11v on liikaa tieto- ja pelikoneilla, eikä muista huolehtia läksyistään.
 

Yhteistyössä