T
"Tiuhti"
Vieras
Olen huomannut, että olen aivan yli suojeleva 2 vuotiasta lastamme kohtaan. Pelottaa, että lapsesta tulee todella arka ja kömpelä kun en anna hänen rauhassa touhuta vaan olen aina vahtimassa vieressä.
Esim. Kävin yksi päivä hampurilaisella ja viereiseen pöytään tuli nainen kaverinsa ja noin 1,5 vuotiaan lapsensa kanssa. Äiti nosti lapsen leikkipaikalle jossa oli liukumäki, esteitä minkä yli piti kiivetä yms. eli perus hampurilaisravintolan leikkipaikka. Äiti jutteli kaverinsa kanssa niin, että kumpikin oli selin lapseen, selasivat tarjouskumponkeja yms. Sitten äiti vain huikkasi lapselle "äiti menee tilaamaan, ole nätisti" ja lapsi jäi yksin leikkipaikalle äidin mennessä jonottamaan kaverinsa kanssa. En voisi ikinä kuvitella jättäväni lasta edes nyt 2 vuotiaana yksin leikkipaikalle vieraaseen paikkaan. Saattaisin syödä niin, että lapsi leikkisi ja näkisin lapsen kokoajan mutta en lähtisi muualle.
Olemme käyneet lapsen kanssa uimahallissa nyt muutamia kertoja eli lapsi ei toisaalta ole kovin tottunut vielä uimalaan mutta silti mietin sielläkin omaa käytöstäni. Muut vanhemmat istuvat lastenaltaassa rentoina ja paljon nuoremmat (noin 1 vuotiaatkin) viuhtovat yksikseen pitkin isoa lasten allasta. Minä taas olen kokoajan lapseni lähellä valmiina kaappaamaan kiinni jos hän liukastuu altaassa.
Toki annan lapsen kiivetä ja kokeilla mutta olen kokoajan lähellä varmistamassa ettei mitään satu. Asumme rivitaloyhtiössä ja olen huomannut ulkona ihan saman asian. Muut lapset viuhtovat missä sattuu kun vanhemmat juttelevat keskenään tai puhelimeen, minulla iskee heti hätä jos en näe missä lapseni on ja mitä tekee.
Millä tällaisesta ylihysteerisyydestä voisi opetella eroon? En tiedä johtuuko käytökseni/ ajatteluni osittain siitäkin, että minulle oli todella kova paikka kun emme ensim meinanneet saada lasta ollenkaan. Olin todella rikki lapsettomuushoidoista ja jotenkin lapsen saaminen lähes 7 vuoden haaveilun ja odottamisem jälkeen tuntui aivan uskomattomalta onnelta. Jo raskausaikana mietin usein ettei minulla voi käydä näin hyvä tuuri, että vihdoinkin saisimme lapsen. Oli jotenkin sellainen olo, että olenko ihan oikeasti viimeinkin raskaana.
Esim. Kävin yksi päivä hampurilaisella ja viereiseen pöytään tuli nainen kaverinsa ja noin 1,5 vuotiaan lapsensa kanssa. Äiti nosti lapsen leikkipaikalle jossa oli liukumäki, esteitä minkä yli piti kiivetä yms. eli perus hampurilaisravintolan leikkipaikka. Äiti jutteli kaverinsa kanssa niin, että kumpikin oli selin lapseen, selasivat tarjouskumponkeja yms. Sitten äiti vain huikkasi lapselle "äiti menee tilaamaan, ole nätisti" ja lapsi jäi yksin leikkipaikalle äidin mennessä jonottamaan kaverinsa kanssa. En voisi ikinä kuvitella jättäväni lasta edes nyt 2 vuotiaana yksin leikkipaikalle vieraaseen paikkaan. Saattaisin syödä niin, että lapsi leikkisi ja näkisin lapsen kokoajan mutta en lähtisi muualle.
Olemme käyneet lapsen kanssa uimahallissa nyt muutamia kertoja eli lapsi ei toisaalta ole kovin tottunut vielä uimalaan mutta silti mietin sielläkin omaa käytöstäni. Muut vanhemmat istuvat lastenaltaassa rentoina ja paljon nuoremmat (noin 1 vuotiaatkin) viuhtovat yksikseen pitkin isoa lasten allasta. Minä taas olen kokoajan lapseni lähellä valmiina kaappaamaan kiinni jos hän liukastuu altaassa.
Toki annan lapsen kiivetä ja kokeilla mutta olen kokoajan lähellä varmistamassa ettei mitään satu. Asumme rivitaloyhtiössä ja olen huomannut ulkona ihan saman asian. Muut lapset viuhtovat missä sattuu kun vanhemmat juttelevat keskenään tai puhelimeen, minulla iskee heti hätä jos en näe missä lapseni on ja mitä tekee.
Millä tällaisesta ylihysteerisyydestä voisi opetella eroon? En tiedä johtuuko käytökseni/ ajatteluni osittain siitäkin, että minulle oli todella kova paikka kun emme ensim meinanneet saada lasta ollenkaan. Olin todella rikki lapsettomuushoidoista ja jotenkin lapsen saaminen lähes 7 vuoden haaveilun ja odottamisem jälkeen tuntui aivan uskomattomalta onnelta. Jo raskausaikana mietin usein ettei minulla voi käydä näin hyvä tuuri, että vihdoinkin saisimme lapsen. Oli jotenkin sellainen olo, että olenko ihan oikeasti viimeinkin raskaana.
No ei kukaan ainakaan rynnännyt sukeltelevaa lasta pelastamaan. 
