M
märehtijä
Vieras
Erosin kolme vuotta sitten "ensirakkaudestani", jonka kanssa seurustelin kahdeksan vuotta. Aloimme olla yhdessä vielä vanhempien luona asuessamme, olimme saman kylän kasvatteja ja saman ikäisiä, samanlaisista perheistä. Perheemme tunsivat toisensa ja olivat tekemisissä keskenään varsin paljon. Muutimme yhteen vanhempien luota eikä kumpikaan osannut ajatella elämää yksin. Vuosien saatossa kasvoimme kuitenkin erillemme; hän janosi seikkailuja ja halusi haastaa itseään äärirajoille, haaveili ja suunnitteli reppureissuja maapallon toiselle puolelle kun Suomesta ei enää löytynyt tarpeeksi jännittäviä eikä haastavia paikkoja koskimelonta- ja kiipeilyharrastusta varten. Minä taas olin/olen paljon turvallisuushakuisempi ja mukavuudenhaluisempi, tykkään laittaa kotia ja pihaa ja viihdyn pienissä piireissä. Vaikka olen aina huolehtinut fyysisestä kunnostani en varsinaisesti ole koskaan ollut liikunnallisesti kovin lahjakas, vähän kömpelö pikemminkin, enkä koskaan innostunut samalla tavalla esim. kiipeilystä vaikka hänen vuokseen kovasti yritinkin. Vuosien saatossa nämä erot kasvoivat ja tulivat selkeämmin esiin, eikä meillä lopulta ollut juuri yhteistä tekemistä eikä mielenkiinnonkohteita. Päädyimme yhteisellä päätöksellä eroon, koska suhde ei tyydyttänyt enää kumpaakaan.
Ongelma on se että kaipaan hänen seuraansa ja rakastan häntä edelleen ihmisenä äärettömän paljon. Hänellä on jo uusi kumppani jonka kanssa hän on päässyt toteuttamaan unelmiaan kaukomailla, ja mullakin on ollut jo pitkään kumppani joka jakaa kanssani samat mielenkiinnon kohteet, meillä on kaunis iso piha ja okt sekä yhteinen, toivottu ja äärimmäisen rakas puolivuotias lapsi. Vaikka meillä on nykyisen kumppanini kanssa samanlaiset päämäärät ja arvostukset elämässä, olemme temperameltiltamme varsin erilaisia, ja välillä tuntuu etten ymmärrä enkä tunne häntä yhtään jolloin kaipuu exän perään tuntuu kasvavan ihan sietämättömäksi.
Kaipaan exän leikkimielisyyttä ja herkkyyttä, ominaisuuksia joita toivoisin nykyisessä kumppanissani olevan hieman enemmän... Mietin oliko ero exästä elämäni suurin virhe, järjellä ajateltuna ero oli oikea vaihtoehto mutta tunne väittää toisin
Yritän kuitenkin kovasti muistuttaa itseäni siitä ettei tunne voikaan olla samanlainen kahdeksan ja kahden vuoden seurustelun jälkeen..
Kertokaahan muut omia kokemuksianne, miten olette päässeet vanhoista ajoista yli vai oletteko?
Ongelma on se että kaipaan hänen seuraansa ja rakastan häntä edelleen ihmisenä äärettömän paljon. Hänellä on jo uusi kumppani jonka kanssa hän on päässyt toteuttamaan unelmiaan kaukomailla, ja mullakin on ollut jo pitkään kumppani joka jakaa kanssani samat mielenkiinnon kohteet, meillä on kaunis iso piha ja okt sekä yhteinen, toivottu ja äärimmäisen rakas puolivuotias lapsi. Vaikka meillä on nykyisen kumppanini kanssa samanlaiset päämäärät ja arvostukset elämässä, olemme temperameltiltamme varsin erilaisia, ja välillä tuntuu etten ymmärrä enkä tunne häntä yhtään jolloin kaipuu exän perään tuntuu kasvavan ihan sietämättömäksi.
Kaipaan exän leikkimielisyyttä ja herkkyyttä, ominaisuuksia joita toivoisin nykyisessä kumppanissani olevan hieman enemmän... Mietin oliko ero exästä elämäni suurin virhe, järjellä ajateltuna ero oli oikea vaihtoehto mutta tunne väittää toisin
Yritän kuitenkin kovasti muistuttaa itseäni siitä ettei tunne voikaan olla samanlainen kahdeksan ja kahden vuoden seurustelun jälkeen..Kertokaahan muut omia kokemuksianne, miten olette päässeet vanhoista ajoista yli vai oletteko?