Miten unohtaa elämän rakkaus?

["tarina"]

Mä tapasin 14 vuotiaana.. vai olinkohan 13...hmmmm
No, sillon yhen pojan. Se oli 100% ensisilmäyksellä menoa ja ilmeisesti molemminpuolisesti. Mä mietin edelleen miltä mä silloin punasella päällä juhannuskokon leimutessa mahdoin näyttää.

No, silloin 2h ajomatka (ilman poliisin pysäytystä) oli liia npaljon ja elämät jatkui erillään, aina vuoden kerrallaan. Mutta aina kun tuli kesä ja kohdattiin, me oltiin hetki yhdessä. Kaikki muu sai silloin jäädä. Tosi karua niille vakavillekkin poikaystäville, jotka sai tylyn kohtelun...
Kasvoin aikuiseksi, solmin jonkun ihme suhteen ja avioliiton, mitään tosi rakkautta siinä ei ollut. Se kai alkoi siitä yksinäisyyden tunteesta ja eteni kauhealla vauhdilla.
Vaikka aina oli tuo teini-iän juhannus päälimmäisenä. Kun olin kuolla synkkyyteen, oli se ihminen siellä jossain, jota silloin tällöin näki. Yhdessä vaiheessa elin joka toisen viikonlopun hänen kanssaan, oma perheeni jossain ja hänkään ei silloin saanut mitään pysyvää ihmissuhdetta luotua. Kun sitten vihdoin olin vapaa yhtenä yhteisenä yönä se juhannusmies silitteli mun hiuksia ja luuli et nukun ja se sano, että rakastaa mua, on rakastanut aina ja tulee rakastamaan. Se ei ollut koskaan sanonut noin, enkä mäkään kylläkään.

Mun kaipaus sen jälkeen loppui ja hänestä muodostui ihan oikea ystävä. Elämänkäänteissä ollut mukana, välillä karun totuuden torvena, välillä kannustamassa eteenpäin. Viime vuonna me maalattiin mun ja mun mieheni, joka sumensi mun mielen ensisilmäyksellä myöskin täydellisesti ja josta tajusin pitää kiinni kunnolla, asuntoa, kaikki kolme yhdessä. Sitten mä hämmästytin sitä juhannusmiestä ja sen tulevaa vaimoa siemailemalla alkoholitonta glögiä, kumpikaan ei arvannut että oon raskaana Ja äskettäin onnittelin heitä avioliiton johdosta ja omia häitäni odotan. Ja iloinen oon kun en joudu kaipaamaan sitä mitä rakastan, vaan se tyyppi nukkuu joka yö mun vieressä . Mut kesti kuitenkin lähes 10 vuotta että pääsi yli siitä mielettömästä kaipauksesta.


Mutta kun jokin oikeasti kolahtaa sen ylitsepääseminen ei ole mikään unohda. Se tulee jokaisen kulman takaa vastaan. Ja sen kanssa on hyvin vaikea elää.

 

[Eras vierailija]

Elamantarinasi kuulostaa eraalta laheiselta sukulaiseltani... (et ole han) Han myos tuntee etta hanesta ei pideta, aina teke jotain vaarin, on yksinainen jne. Kyseessa on vahan semmoinen itseaan toteuttava pelko, eli kayttaytyy omituisesti muiden seurassa, yrittaa miellyttaa, ja jos mista tahansa pystyy jotenkin vaantamaan etta han ei ole tervetullut tai hansta ei pideta, alkaa kayttaytya sen mukaan, oudosti ja vaisusti tai loukkantuneesti tai sitten ihan yli-iloisesti... Ei ihmekaan jos ihmiet alkavat pitaa hanta outona ja seuraavalla kerralla suhtaudutaan vahan kummallisesti ja sita se sitte taas alkaa "Kukaan ei pida musta enka ole tervetullut", kayttaytyy sen ukaan, ja seuraavalla kerralla ei kutsuta.
Eli jospa olet itsekin vahan yliherkka ja vainoharhainen sen suhteen mita muut ajattelee... vuosien yksinaisyyden ja kontaktien puutteen ja kiusaamisen luulisi todella aiheuttavan jotain sellaista! Eli "vika" ei ole sinussa, mutta saatat itse huomaamattasi aiheuttaa niita tilanteita mta pelkaat!

 

["Guest"]

Eksyin tähän vanhaan viestiketjuun, haluaisin kertoa oman tarinani tähän liittyen. Itse jo varattuna olessa tutustuin varattuun mieheen ja molemmat ihastuimme toisiimme. Tunsimme yhteisten tuttujen kautta ja törmäsimme yhteisissä juhlissa ajoittain ja olimme facebook kavereita. Vaikka tunteita yritettiin tukahduttaa, sisältä kumpusi kysymys miksi tällaisia tunteita on tullut, olenko tavannut 'elämäni rakkauden', kohtaloni jota minun tulisi seurata? 2 vuotta tunteiden aallokossa seilattiin, omien ja sitten miehen häiden lävitse, kunnes tuli vaihe jossa täytyi tehdä joku päätös, jotta elämässä pystyi siirtymään eteenpäin. En halua elää elämääni katuen jotain mitä jätin tekemättä koska en uskaltanut, mieluummin teen virheitä kuin olen elämättä omaa elämääni. Niinpä asiaa harkittuani päätin ottaa yhteyttä mieheen kysyäkseni häneltä apua yhteisiin tuttuihimme liittyen. Mies saapui tapaamaan minua, mutta vaimonsa kanssa. Tämä oli minulle merkki, että mies ei ole minusta oikeasti kiinnostunut ja minun on aika siirtyä eteenpäin. En kadu tekojani, päin vastoin olen ylpeä itsestäni että kohtasin asian, ja voin täysipainoisesti siirtyä elämässäni seuraavaan vaiheeseen, perheen perustamiseen ja oman rakkauteni vaalimiseen. Asiaa hieman jälkikäteen mietittyäni huomasin että olen ollut ehkä jonkinmoisessa oman parisuhteen kriisissä, joka on johtanut tähän ihastumiseen. Ja vastapuolen mies puolestaan on vässykkä, joka on oikeasti rakastunut puolisoonsa, muttei hänellä ole selkärankaa sitoutua siihen ja näyttää sitä muille pontevasti, myöskään minulle. Hän tuntuu edelleen elävän puolinaista elämää, ei onnellista, jotain välitilassa. Mietin joskus oliko hän tämän prosessin jälkeen niin turta ettei enää tiennyt mitä tuntee ja siksi ei ollut kykenevä osoittamaan todellisia tunteitaan minua kohtaan ja toimimaan niideN mukaan. Toista ei voi kuitenkaan pakottaa tuntemaan ja toimimaan, on luotettava jokaisen tekoihin. Pelkään vaan että hänen osaltaan edessä on rakkaudeton elämä, lapsia syntyy, joiden myötä hän saa rakkautta elämäänsä ja tämä rakkaus haalenee ja ajan myötä hän oppii rakastamaan ja sitoutumaan puolisoonsa. Sitten nelikymppisenä hänellä tulee ehkä vaihe jossa hän ymmärtää paremmin tämän aiemman rakkauden ja ehkä katuu tekemätöntä, elämänsä rakkauden menettämistä. Hän on elänyt elämän, jossa hän on ollut puolikas. Elämässä voi kohdata jos minkälaista tragediaa, toisilla se on särkynyt sydän, toisilla sairaus, toisilla työelämän ongelmat. Kaipa se on vaan elämää. Jokaisen täytyy tehdä parhaansa. Minunkin on vain mentävä eteenpäin niillä tiedoilla mitä minulla on, muuta en voi. Tämä on osani, ehkäpä myöhemmin asiat näkee toisella tavalla ja oma rakkaus omaan puolisoon kasvaa. Mutta tiedänpähän että olen itse toiminut itseäni kohtaan oikein, en jättänyt mitään ovea avaamatta. Kohtalo oli päättänyt osaltani muulla tavoin.